lauantai 6. joulukuuta 2008

Ärrävika

Tarja oli katkera vanhemmilleen. Antaa nyt lapselle sellainen nimi, yhtään ajattelematta, kuinka käy, jos lapselle tuleekin ärrävika. Olisivat tehneet hänestä suoraan Taijan, kun siltähän se joka tapauksessa hänen itsensä sanomana kuulosti. Kamalan vaikeaa ja varsinkin noloa yrittää sitä sitten selittää, että ei Taija vaan Ta-jjjj-ja. Eikä toisenkaan nimen käyttäminen pelastanut yhtään, se kun oli Kaarina.

Toiset lapset oppivat äänteet aikanaan, kukin omaan tahtiinsa, mutta Tarjan ärrävika oli ja pysyi. Puheterapioista oli työväen Kalliossa tuskin kuultukaan, eikä moisiin hienosteleviin humputuksiin välitetty aikaa tuhlata. Riittävän kummallista oli, että Tarja halusi käydä oppikoulun, mutta sen vanhemmat kuitenkin maksoivat huomattuaan, että tytöllä kieltämättä oli melkoisen hyvä lukupää.

Eikä ärrävika ollut ainoa ongelma Tarjan puheessa, ei se älläkään samalta kuulostanut kuin muiden sanomana. Kun häneltä kysyttiin, mikä hänestä tulisi isona, hän vastasi yleensä että siivooja, se kun oli turvallinen sana, ei hankalia kirjaimia. Sekä ”juristi” että ”lakimies” saivat kysyjän yleensä vaihtelevalla menestyksellä peitellyn huvittuneisuuden valtaan. Puhumattakaan siitä, mitä Tarja oikeasti näki tulevaisuudessaan. Sille nyt olisi naureskeltu muutenkin kuin omituisen ääntämyksen takia, mutta Tarja kyllä uskoi ja tiesi, että se olisi mahdollista hänenkin kaltaiselleen ärrävikaiselle työläisperheen tytölle. Tulla Suomen Tasavallan presidentiksi.

* * *
Huom: Huolimatta mahdollisista hienoisista yhtymäkohdista todellisuuteen tämä tarina on täysin fiktiivinen! Inspiraation antoi Pakinaperjantain 106. haaste.


6.12.

Tänä päivänä
katson siniristilippua
kuuran kuorruttamien kattojen yllä
Kiitän.

Joka päivä
elän elämääni
ehkä pientä, mutta mahdollisuuksia täynnä
Kiitän.

Viikon kuluttua
saatan viimeiselle matkalle
yhden heistä, jotka ovat tehneet tämän kaiken mahdolliseksi
Kiitän.

Ja paljon enemmän.

* * *
Runotorstain 111. haaste

Poikani isovaarin muistolle.

Niin pitkän matkan taivalsit

Niin paljon ehdit, uskalsit

Nyt on levon aika.


lauantai 18. lokakuuta 2008

Taas

Aalto tulee, varoittamatta vyöryy
sen alla ei ole happea
kivet ja hiekanjyvät hiertyvät kipeästi toisiaan vasten
turruttaa ja viiltää yhtä aikaa

Rannalla hiekka hehkuu valkoisena
aurinko kietoo samettiin
leppeä tuuli hivelee viileillä haituvillaan
Joka jäsen niin rento, raskas ja painoton yhtä aikaa


Rantaa minä rakastin
Minä en mennyt mereen
Miksi se silti tuli, vyöryi, turrutti ja viilsi
taas?

torstai 9. lokakuuta 2008

Hakuja

Huipputehokkaiden laitteiden näkymättömät säteet
pyyhkivät avaruuden aineettomuutta
Haloo, onko siellä ketään?

Satelliitti kertoo kotitelevisiollemme
mitä Barack Obama sanoi John McCainille väittelyssä
Kummalle antaisit ydinaseiden laukaisukoodit?

Sankassa metsässä kaikki puut näyttävät samanlaisilta
mutta GPS kertoo
mihin se mökin Meeri marjamatkallaan eksyikään

Lähiön hämärällä bussipysäkillä poika tarttuu ujosti tytön käteen
Sinä olet siinä, sinä olet totta
Minä olen sinusta onnellinen

* * *

Runotorstain 105. haaste

tiistai 7. lokakuuta 2008

Tyky

Jokavuotinen firman tyky-päivä. Luontoseikkailua leirikeskuksessa, raittiissa ilmassa reippailua, ihanista syysmaisemista nautiskelua, omien rajojen koettelua, leppoisaa yhdessäoloa, pieni esittely firman tulevaisuudensuunnitelmista. Työntekijät rentoutuvat, kunto kohenee, yhteishenki nousee – työkyvyn ylläpitoa parhaimmillaan!

Myyntiassistentti Siiri haukotteli noustessaan bussiin. Olisi tämä tyky-riemu vähän myöhemminkin voitu aloittaa, olisi päässyt rentoutumisen alkuun nukkumalla kerrankin kunnon yöunet. Toivottavasti tarjoiluissa olisi huomioitu myös kasvisruokavalio! Johdon sihteeri Maire valtasi ensimmäisen rivin ikkunapaikan, ettei jo menomatkalla tulisi paha olo. Ihan tarpeeksi pitkä päivästä tulisi joka tapauksessa, jos vanhat merkit yhtään paikkansa pitivät. Ohi vaelsi suunnitteluinsinööri Reijo, jatkoi matkaansa aina takimmaiseen riviin asti ja sujautti vaivihkaa taskumatin kassistaan taskuun.

Toimitusjohtaja hypähti bussiin viimeisenä ja kajautti reippaat huomenet ja huippumukavan päivän toivotukset kaikille.

Perillä majoituttiin huoneisiin, lirutettiin toimitusjohtajan tulevaisuuskatsaus toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, juotiin kahvit, syötiin kuivakat pullat, vaihdettiin ulkoilutamineet ylle, jakauduttiin joukkueisiin ja suunnattiin metsän siimekseen. Ensimmäisenä tehtävänä oli rakentaa ihmissilta – kaikkien joukkueen jäsenten piti olla rakennelmassa mukana. Hyi olkoonkin, pitääkö sitä heti alkajaisiksi ihan iholle änkeä, eikö työkavereihin mitenkään saisi pitää tiettyä korrektia etäisyyttä, Maire huokaili hiljaa mielessään. ”Ei sitten lääpitä!” hän puhahti Reijolle. ”Ja mikä sut saa kuvittelemaan että mä suhun koskisin pitkällä tikullakaan, ainakaan selvin päin”, insinööri vastasi räkäisesti nauraen ja siemaisi muiden selkien takana taskumatistaan.

Rastit seurasivat toisiaan johdatellen joukkueet yhä syvemmälle metsään. Yhden joukkueen retki loppui kuitenkin ennen aikojaan, kun tekninen myyjä Maria liukastui märällä kalliolla ja joutui lähtemään terveyskeskukseen ruhjoutunutta kättään näyttämään.

Luontopolun päätteeksi kokoonnuttiin nuotiolle makkaranpaistoon. Siirille varattu tofumakkara maistui kuvottavalta, hän jätti suosiolla koko aterian väliin. Onneksi sentään siideriä riitti. Saunan lämmössä metsässä kohmettuneet jäsenet vetreytyivät taas, ja virvokkeet vetreyttivät kielenkantoja vastaavasti. Maire uskoutui naistenvessassa myyntipäällikkö Airalle, jakoi näkemyksensä firman nykytilasta, myyjien epäpätevyydestä, projektipäälliköiden lepsuilusta ja toimitusjohtajaksi valitun ylipirteän pojanklopin totaalisesta ammattitaidottomuudesta. Puhumattakaan kaikista niistä sopimattomista yhteisistä hetkistä, joita milloin kenekin välillä juuri tällaisissa illanvietoissa oli nähty maailman sivu.

Reijo haki Mairea tanssimaan, pyysi anteeksi aikaisempaa sutkaustaan, joka siis tietenkin oli ihan pelkkä vitsi, ja kouraisi naisen takalistoa todeten, että kyllähän sitä kelpasi hivellä. Maire riuhtaisi itsensä irti, kääntyi kannoillaan ja marssi naistenvessaan vollottamaan, kieltäen niin itseltään kuin muiltakin sen, etteivät hänen poskensa ihan silkasta närkästyksestä punoittaneet.

Siiri flirttaili toimitusjohtajalle, joka oli itse asiassa aika komea mies. Tyhjään mahaan hotkitut siiderit kuitenkin kostautuivat ja ryöpsähtivät räjähdysmäisenä oksennuksena pitkin pöytää ja toimitusjohtajan vaatteita. Siiri säntäsi tulipunaisena huoneeseensa parkumaan. Hän ei ikinä enää kehtaisi mennä työpaikalleen, hän irtisanoutuisi heti seuraavana aamuna, Maire saisi kerätä hänen tavaransa!
Toimitusjohtaja kävi vaihtamassa vaatteensa ja ehti takaisin juuri sopivasti viemään Airan poskivalssiin. Aira oli nainen hänen makuunsa, aikuinen ja kypsä, eikä myöskään tuntunut panevan läheistä nojailua yhtään pahakseen. Tanssin jälkeen hän lähti hakemaan Airalle uutta lasillista viiniä, mutta sillä välin Aira joutui poistumaan hetkeksi vessaan – Maire raahasi hänet sinne tiukalla käsikynkkäotteella ja antoi hänen kuulla kunniansa. Hän kun luuli löytäneensä sielunsisaren, jolle voi kertoa ajatuksiaan, mutta ei, toinen ryntääkin suoraa päätä johtajalle kielimään, ja tekemään juuri sitä mistä oli puhetta, pilaamaan yleistä ilmapiiriä sopimattomalla toiminnalla!

Kun Aira palasi pöytäänsä, toimitusjohtaja oli kyllästynyt odottamaan ja lähtenyt nukkumaan. Silloin Airan sappi kiehahti, hän tarttui täyteen punaviinilasiinsa ja heitti sen sisällön komeassa kaaressa Mairen päälle.

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa, kaikkien tuijotellessa kivikasvoisina eteensä tai ikkunasta ulos. Taitaa olla krapulaa, toimitusjohtaja tuumi, sehän lienee merkki onnistuneesta päivästä!

Seuraavana maanantaina toimistossa vallitsi hyytävä hiljaisuus. Maire ja Aira nakkelivat toisilleen niskojaan, ja lisäksi myös myyjät ja projektipäälliköt pitivät Mairelle mykkäkoulua Airan referoitua vessakeskustelujen keskeisen sisällön heillekin. Siiri kyhjötti nurkassaan tulipunaisena, jokaista liikahdusta säpsähtäen, irtisanomisilmoitusta odottaen. Maria oli sairaslomalla murtuneen kätensä vuoksi, ja Reijo piti rokulipäivää, koska taskumatin antimet olivat jatkaneet maistumista koko viikonlopun ajan.

Kylläpä tekikin taas tyky-päivä työkyvylle ja ilmapiirille ihmeitä!

* * *
Pakinaperjantain 97. haaste: työkyky

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Kieltämisen muuri

Rakennat, rakennat
ensin seinää, sitten muuria

Elämä kuluttaa
iskee halkeamia rappaukseen
paikkaat, paikkaat
kitillä, purukumilla, jeesusteipillä

Elämä moukaroi
järisyttää perustuksia
pystytät tukipilareita
virität uusia alas potkittujen tilalle

Muuta et ehdi tehdäkään
pystytät, paikkaat ja pönkität
pitääksesi sisäpuolen sisällä ja ulkopuolen poissa

Eikö olisi helpompaa rakentaa ovi?

* * *
(Omistettu äidilleni. Lepää rauhassa - vihdoin.)

Runotorstain 103. haasteena oli sitaatti:
Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta

tiistai 30. syyskuuta 2008

Jenni ja Henkka

Jenni oli katsellut Henkkaa jo kauan. Matikan tunneilta se taisi alkaa, salaisista silmäyksistä ja vihkon reunaan raapustetuista hupsuista pikku viesteistä. Henkka ei ollut pelkästään söpö, hän oli myös hauska ja fiksu. Jenni oli aika varma, että Henkkakin oli kiinnostunut hänestä, vaikkei kumpikaan ollut vielä tehnyt mitään aloitetta läheisempään kanssakäymiseen.

Perjantai-iltaisin porukka kokoontui läheiselle leikkikentälle pitämään hauskaa, juttelemaan ja juomaan olutta, siideriä tai joskus väkeviäkin, jos joku sattui niitä saamaan. Sinä perjantaina oli erityisen hulvatonta. Make oli niin päissään, että pudotti lähes täyden kaljapullon kiven päälle, jolloin se tietenkin hajosi tuhannen päreiksi. Kaikki nauroivat, jotkut paiskoivat omia pullojaan perässä, Jenni muiden mukana, sillä säpäleiksi hajoava lasi ja ympäriinsä roiskuva kalja olivat kuin pop-taidetta hämärtyvässä illassa, leikkikentän lamppujen kajossa.

Sinä perjantaina Jenni ja Henkka ajautuivat kuin huomaamatta hieman sivuun muista. He juttelivat kaikesta mahdollisesta, nauroivat sydämestä asti kumpuavaa ja mahanpohjassa asti kutkuttavaa yhteisymmärryksen naurua. Illan viiletessä Henkka kietoi varovasti kätensä Jennin harteille. Juuri ennen kotiinlähtöä he sopivat tapaavansa sunnuntaina nuokkarin nurkalla, voisi mennä vaikka kahville tai leffaan.

Jenni odotti sunnuntaita perhoset vatsassa lepatellen. Hän vaihtoi vaatteita ainakin sata kertaa – piti näyttää hyvältä muttei kuitenkaan siltä, että on toista varten tälläytynyt. Hän meikkasi huolellisesti, suihkutti kampauksensa lakalla säänkestäväksi ja suuntasi nuokkarille juuri sopivasti pikkuisen myöhässä.

Henkkaa ei näkynyt. Jenni sytytti hermostuneena tupakin näyttääkseen siltä, että seisoskelee siinä ihan muuten vain eikä suinkaan odota ketään. Eikä varsinkaan turhaan. Henkka on vain vielä enemmän myöhässä, Henkka ei ole sellainen poika joka tekisi oharit, ainakaan minulle, meidän välillä on kyllä oikeasti jotain, Henkka kyllä välittää.

Aikaa kului, tupakkaa paloi, mutta Henkkaa ei näkynyt. Lopulta Jennin oli pakko uskoa, ettei poika tulisi. Kusipää, Jenni ajatteli itkua nieleskellen. Kuinka toinen voikin olla niin piittamaton, eikö se tosiaan pätkääkään välittänyt Jennin tunteista? No paskat siitä sitten, Jenni tuumasi, tumppasi tupakkansa, meni sisään nuokkarille ja kiehnäsi Maken kyljessä ihan kostoksi vain. Henkka soitti myöhemmin illalla, mutta Jenni ei vastannut puhelimeen. Hän oli päättänyt, ettei koko kundista enää piittaa paskaakaan.

Niinpä Jenni ei saanut tietää, että Henkka ei päässyt tulemaan, koska hänen piti lähteä terveyskeskukseen pikkusiskonsa kanssa. Viisivuotias oli loukannut itsensä pahasti kaaduttuaan leikkikentällä pullonsirpaleisiin.

* * *
Tarinamaanantain 50. aihe on piittaamattomuus.

torstai 28. elokuuta 2008

Iho

Iho tiesi sen
ennen kuin järki suostui uskomaan:
Sinä olet minulle Se
sinun ihoasi vasten
minun ihoni on onnellisin

* * *
Runotorstain 99. haaste

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Hyökkäys

Eteenpäin. Armeija marssii.

Elintilaa. Parempia asuinsijoja. Helpompaa ravintoa. Parempaa elämää. Meillä on oikeus. Meillä on oikeus ottaa se koska me pystymme ottamaan sen. Eteenpäin.

Jalkaväki marssii, etenee kuin kerältä purkautuva paksu musta surunauha. Rivit ovat moitteettoman suorat, kukaan ei hairahdu ruodusta puolen askelen vertaa, vaikkei kukaan edes katso sivuilleen tarkistaakseen asemansa. Askelten kaiku on rikkumaton ja tasainen, rytmi täydellinen, kuin ikkunaa rummuttava kaatosade.

Jalkaväki marssii ja askelten kohina yltyy. Joukkojen musta nauha venyy pidemmäksi, pidemmäksi, pidemmäksi. Sotilaita riittää, niitä riittää tarvittaessa loputtomiin. Kaikki eivät määränpäähän asti pääse, mutta se on hyväksyttävä tosiasia. Sotilaita riittää kyllä, riittävän monet pääsevät perille. Uuteen elämään, parempaan paikkaan.

Kukaan ei päästä ääntäkään, vain askelten rikkumattoman rytmikäs rahina rikkoo hiljaisuuden. Kukaan ei kysy, miksi sinne on mentävä, mitä vikaa edellisessä paikassa oli. Kukaan ei mieti, pääseekö itse perille, pääseekö vieruskaveri. Kun käsketään mennä, silloin mennään. Otetaan se, mihin on oikeus. Se mikä on otettavissa. Käsky on käynyt. Armeija marssii. Eteenpäin.

Askelten kohina yltyy ja musta nauha venyy. Joukon viimeistä sotilasta ei ole näkyvissä, ei vielä pitkään aikaan. Sotilaitahan riittää tarvittaessa loputtomiin.

Kiljaisen villin taisteluhuudon ja syöksyn vastahyökkäykseen.

Yksi suihkaus, toinen, kolmas, oikein pitkä, ylhäältä alaspäin. Pidätän hengitystäni, puristan hetkeksi silmäni kiinni mutta avaan ne sitten ja tuijotan vihollista hyytävästi. Nauha katkeaa, askelten kohina vaihtuu kaatuvien sotilaiden putoamisesta kuuluvaan kahinaan.

Luojan kiitos tässä taistelussa ovat kemialliset aseet sallittuja. Pelhanan mulkut, minun keittiööni ette muuten tule!!!

* * *
Tarinamaanantai, 47. aihe

perjantai 15. elokuuta 2008

5.9.2004

Tämä on täysin autenttinen ote päiväkirjastani (nettipäiväkirja Perheklubi-foorumilla) melko tarkalleen neljän vuoden takaa. Vähän lällyä mutta sattumoisin niin ajankohtaista, juuri kun Pakinaperjantain aiheena sattui olemaan poika.

* * *
5.9.2004

Täydellinen pikkujättiläispoikamme (54 cm, 4 490 g) on syntynyt ja kyhjöttää paitani alla mahani päällä. Kumpihan meistä on enemmän hämillään..? Olen niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan olla onnellinen. Miäs häärii ympärillämme, ottaa kuvia, tuijottaa tulokasta silminnähden ihastuneena.

"Voi kun olisin niin halunnut tilkan kuohuviiniä, mutta ei sitten ehditty ostaa…" huokaisen. Yllätyksekseni minua edelleen kokoon kursiva kätilö tokaisee: "Jos olisin tiennyt, että joku täällä tekee tällaisen työn heti aamusta, olisin kyllä tuonut mukanani kotoa – sä jos kuka olisit sen ansainnut!"

Aikanaan vauva viedään pestäväksi, kapaloidaan ja asetetaan omaan koppasänkyynsä. Ihmettelemme miähen kanssa aikaansaannostamme. "On se vaan iso", miäs toistelee säännöllisin väliajoin äänessään selvää ylpeyttä pojastaan – ja ehkä vähän äidistäkin. Sitten vauva pärähtää itkuun. Miäs menee hänen luokseen, hipsuttaa yhdellä sormella poskea; ei mitään vaikutusta. "Älä nyt yhdellä sormella kutittele vaan silitä reilusti koko kädellä!" tokaisen minä kuin suurempikin vauva-asiantuntija. Miäs silittää – ja itku muuttuu välittömästi tyyneksi maiskutukseksi ja tuhinaksi. Johan tyyppi mahassani ollessaan tuntui useimmiten rauhoittuvan aloilleen heti, kun miäs tuli käsineen tunnustelemaan jälkikasvunsa liikehdintää; tuoreella isukilla on selvästikin magic touch.

Vihdoin meitä aletaan kärrätä synnyttäneiden osastolle. Saan tyypin matkan ajaksi viereeni sänkyyn. Taas hän alkaa itkeä. Hyssyttelen parhaani mukaan, mutta itkuntuherrus vain jatkuu. "Eikun silitä!" miäs opastaa kokemuksen tuomaa varmuutta äänessään ja kumartuu silittämään poikaansa – joka rauhoittuu jälleen kuin taikaiskusta. Hetki on ehdottomasti yksi kauneimpia elämässäni. Minulla on upea poika ja hänellä upea isä…

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Girl, you'll be a woman soon

Se on katkera hetki, kun se ensi kerran tapahtuu. Se, kun pieni lapsi potkii housunlahkeitani kuraisilla saappaillaan ja äiti sanoo, että äläs potki tätiä. Sitä katsahtaa ympärilleen, että potkiikos se lapsi muitakin, en minä täällä ainakaan yhtään vanhempaa rouvaa näe, minä tyttöhän tässä vain.

Tämä ajoittuu yleensä samoihin aikoihin kuin se, kun tavaratalon kosmetiikkaosastolla aletaan teititellä. Siinä on tosin se hyvä puoli, että ilmeisesti tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla palvellaan vain teititeltäviä tapauksia – tytöt ne saavat pyöriä hyllyjen välissä ihan miten hukassa tahtovat, eikä kukaan ennätä neuvojaan tarjoamaan.

Joskus sattuu poikkeuksiakin. Kerran, jo hyvän aikaa täti-statukseen turtuneena, valikoin marketissa tomaatteja. Myönnettäköön, minä olen tomaateistani tosi tarkka ja huolin vain ne kiinteimmät ja täydellisimmät. Ja kyllä, hieman niitä täytyy silloin siinä tiskissä puristella, vaikka se yleisesti paheksuttava tapa toki onkin. Sattuipa siis erään kerran viereeni ikääntynyt pariskunta, jonka miesosapuoli jäi seuraamaan tomaattitouhujani. Vaimo hoputti miestään jatkamaan jo matkaa, mutta mies tokaisi kovaan ääneen, minuun katsoen: "Eikäku mää haluun nährä, kelpaako tolle tytölle lopulta ykskään tomaatti!” Kerrankin hoksasin ja uskalsin avata suuni saman tien enkä jäänyt itsekseni puhisemaan nykysenioreiden käytöstapoja – herttaisesti hymyillen vastasin: ”Kiitos kun sentään tytöttelitte, se pitää tässä iässä ottaa jo kohteliaisuutena!”

Ikä ei ole ollut minulle ihan helppo pala nieltäväksi. Minun on ollut hyvin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, etten ole enää ihan nuori enkä varsinkaan yhtään nuoremmaksi enää muutu. Mutta aina välillä sentään räpsähtää hehkulamppu ja oivallan, ettei se tyttöys nyt välttämättä mikään Ainoa Oikea olotila olekaan. Olen vain tainnut hieman oikoa mutkia ajatellessani, että ensin on nuoruus ja sitten, pling, sitä ollaankin vanhoja ja se siitä sitten. Nyt jo tiedän / luulen tietäväni / arvaan, että nuoruuden ja vanhuuden, tyttöyden ja mummouden, välissä taitaa olla jonkinlaisia harmaan sävyjä. Asiantuntijapiireissä sitä kutsuttaneen aikuisuudeksi. Jukoliste likat, me ollaan tätejä - mutta mitä sitten jos meillä kerta näinkin on kivaa?

* * *

Pakinaperjantain 89. haaste: tyttö.

lauantai 2. elokuuta 2008

Runoratsu palailee kesälomalta

Pitkästä aikaa asiaa tännekin... olkoon tämä vaikka sitten myöhästynyt hääpäiväruno.

Sano että kelpaan
ryppyineni
makkaroineni
harmaantuvine hiuksineni

Sano että kelpaan
vaivoineni
kolotuksineni
kangistuvine nivelineni

Sano että kelpaan
ailahtelevana
äänekkäänä
turhankin nopeasti kiihtyvänä

Sano että kelpaan

Sillä kaiken tämän alla
on edelleen se sama
sinun kainalosi muotoinen nainen
joka edelleen, aina vain
haluaa olla sinun arvoisesi

torstai 19. kesäkuuta 2008

Juhannus

On juhannus ja keskikesä
Hehkuu kuumana saunan pesä
Pidetään kuumana myös grilliä
Syödään perunan kanssa silliä
Jos ei pellolla ole pässiä
siellä on kiva


kirmata


* * *

Iloista juhannusta kaikille!

(Runotorstain 95. haaste, johon tämä vanha värssyni nivoutuu hyvin löyhästi)

lauantai 7. kesäkuuta 2008

Onni yksillä, kesä kaikilla

Piinattu sydän nyyhkii: "Enhän minä paljon pyydä, haluan vain olla onnellinen! Onko se muka liikaa, enkö minäkin olisi ansainnut oman osani onnea?"

Onnea? Onnea.

Onnea onnea onnea vaan, punainen tupa ja perunamaa. Jollekin se on onnea, oma tupa ja pieni ryytimaa - jollekulle toiselle sama asia voi olla rasite, riippakivi, jota ei jaksa hoitaa, mutta eipä saa rähjäistä tönöpahasta ja työläitä tiluksia kaupaksikaan.

Leila (170 cm, 55 kg) nauttii jäätelötötteröstään - se se vasta on onnea, varma kesän merkki, ensimmäinen irtojäätelö, kuten grillimakkarakin. Liisa (165 cm, 90 kg) taas on onnellinen malttaessaan kieltäytyä jäätelöistä ja makkaroista ja huomatessaan, että ne toissakesäiset farkut mahtuvat vihdoin taas ylle.

Pertti, 60, iloitsee pitkästä kesälomasta - on se onni, että monenkymmenen vuoden palveluksesta saa sentään lisäetuna kuuden viikon yhtäjaksoisen loman! Niko, 20, on todella onnekas ja onnellinen saatuaan hyvän kesätyöpaikan Pertin sijaisena.

Yksinäisen vanhuksen sydän täyttyy onnesta, kun lapset ja lapsenlapset pelmahtavat kylään, mitä suuremmalla joukolla, sitä suurempi ilo ja onni. Suurperheen äidin mieli lepää niinä harvinaisina, onnellisina luksushetkinä, jolloin hän saa vaikka tunninkin viettää kotona täysin yksin.

Minulle onnea on täysillä jyskäävä rokki autossa silloin harvoin, kun olen tien päällä yksin eikä tarvitse ajatella kenenkään muun tärykalvoja kuin omiani. Yläasteen musiikinopettaja nauttii työpäivän remellyksen jälkeen täydellisestä hiljaisuudesta kotimatkallaan.

Onnea? Voi piinattu sydän rakas. Ei ole liikaa pyydetty se oma pikku pipana onnea. Jokaiselle on varmasti omansa - mutta olisiko niin, että sitä onnea ei voi tekemällä tehdä, se täytyy löytää. Ja oivaltaa onneksi. Ja osata ja uskaltaa ottaa. Kas siinäpä se pulma kai piilee. Mutta jos korvasi ja sielusi kestävät hiljaisuuden rikkomisen, annapa Eppu Normaalin muistuttaa: On onni nurkan takana, pojanpakana - kyllä riittää nurkkia taakse kurkkia...

* * *

Pakinaperjantai haastoi haastamaan onnesta; samaa aihetta muuten sivuaa tämä aikaisempi kirjoitukseni.

maanantai 26. toukokuuta 2008

En unohda koskaan

En koskaan unohda sitä tuikitavallista lokakuista tiistai-iltaa, jona ovellani seisoi kaksi siiviliasuista poliisia vakavina, ehkä hieman vaivautuneinakin, kertomassa, että äitini oli kuollut.

Ensin tuli järkytys, se ehti paljon ennen kyyneleitäkin. Sitten tajuntaan alkoi hiipiä se tosiasia, että äitini, minun ainoa äitini, oli poissa ikuisiksi ajoiksi, lopullisesti. Ja sitten se totuus, että ainoana lähisukulaisena minä olin vastuussa kaikesta, niin hänen viimeisestä matkastaan kuin hänen sotkujensa siivoamisestakin (urakka, jonka aavistin valtavaksi jo alun perinkin ja joka on sittemmin osoittautunut vielä paljon pelättyä valtavammaksi - ja jatkuu edelleen). Vai menivätkö nuo toisin päin? Vai ehkä sittenkin limittäin? En muista. Se oli sumuista aikaa.

Mutta sen minä muistan, kuinka valtavasti tukea, lohtua ja rakkautta sain osakseni niinä raskaina, sumuisina aikoina! Muistan jokaikisen kukkalähetyksen, joka ainoan halauksen, aivan jokaisen osanoton ilmaisun, jopa ne muodollisuutena mutistut. Niitä en unohda koskaan.

Erityisesti muistan sen, kuinka isäni uusi puoliso otti minut siipiensä suojaan. Hän ymmärsi suruni, ymmärsi lamaannukseni. Hän tiesi, miten sellaisessa tilanteessa toimitaan. Hän melkein kirjaimellisesti kantoi minut niiden kriittisimpien ensimmäisten järjestelyjen läpi. Tuo nainen, josta äitivainaa ei eläissään kaunista sanaa sanonut, niitä vähemmän kauniita sitten turhankin monta. "Täs ei kuule nyt oo kyse siu äitistäis, häl on nyt rauha. Sinnuu mie täs autan ja ihan silkka ihmisyys on miul motiivina!" - sillä oli se asia kuitattu. Ja yhtä lailla korvaamatonta tukea ja vankkumatonta rakkautta sain tietenkin myös isältäni.

Enkä ikinä unohda myöskään sitä ennalta täysin tuntematonta miestä, jolle alun perin soitin vahingossa selvittääkseni asioita, jotka eivät suinkaan hänen vastuulleen kuuluneet. Mutta tuo soitto väärään numeroon osoittautui lopulta lähes hyödyllisimmäksi puheluksi, jonka koko prosessin aikana tein! Tämä uskomattoman ihana mies hoiti asioita puolestani äidin kotipaikkakunnalla, jonne en itse pitkän välimatkan vuoksi heti päässyt. Hän siivosi äidin asunnon, jonne en pystynyt sellaisenaan sisälle astumaan. Kun tyhjensimme asuntoa vuokrasopimuksen päätyttyä, hän oli paikalla pakettiautoineen (omasta ehdotuksestaan - minä homekorva olisin sen kaiken keskellä autuaana lähtenyt tyhjentämään kerrostalokaksiota yhdessä päivässä yhden farmariauton turvin). Hautajaisissa hän halasi minua lämpimämmin kuin kukaan ja toivotti "voimia sinulle, pikkuinen!"

On sanomattakin selvää, että mitkään sanat tai tavarat tässä maailmassa eivät riitä kiitokseksi kaikesta siitä, mitä minulle noina vaikeina aikoina annettiin. Mutta tietenkin minä parhaani mukaan yritin. Tuolle tuntemattomasta sydänystäväksi tulleelle miehelle annoin aivan tavanomaisen pienen lahjapaketin: kahvia, suklaata, koirankeksejä lemmikille, joka oli kuulemma ollut äitinikin silmäterä. Mies liikuttui kyyneliin, halasi minua ja sanoi: "Mitä sie tällasii, hyväne aika! Ystävvii autettaan, sehän on iha selvä assii. Ystävvii autettaan!"

Isän puoliso puolestaan loihe lausumaan: "Kuule elä sie mittää kiittele. Tää ei oo sellane assii mist kiiteltäis. Sit ku mie joskus teen kastiketta ja se on pahhaa ja kokkareista ni kiitä sie siitä sit, sano et eipähä nälkä jäänt. Mut elä sie täst kiittele. Mut muistatha sie tään, ja paa sit omalta osaltais hyvä kiertämää, auta muita jos vaa mis voit!"

Sen minä lupaan. Enkä varmasti unohda koskaan!

* * *
Pakinaperjantain 78. haaste

torstai 22. toukokuuta 2008

Rannalla

He istuvat rantakivellä kahden
niin pienet, niin lopen uupuneet
Katse ylittää merenlahden
sielut on kuohuihin turtuneet

Jossain lahden takana tuolla
olen kuullut, niin ainakin kerrotaan
on maa, jossa lasten ei tarvitse kuolla
heikkouteen ja raadantaan

He istuvat hiljaa kivellänsä
käsi kättä puristaa
kai ikuinen on kämmenen känsä
ja haavojansa aristaa

Kunpa vatsa lakkaisi kurnimasta
Kunpa vapaasti vois hengittää
Kuka täällä rakastaisi lasta
antais elää lapsen elämää

He vannovat ystävyyden valan
se tekee jotain paremmaksi
Toinen ottaa esiin leivänpalan
ja taittaa sen: nyt niitä on kaksi

* * *

Runotorstaissa juhlitaan tällä viikolla 2-vuotissynttäreitä, minkä kunniaksi haasteena on 2; viime viikolla teemana olivat ihmisoikeudet. Joten tässäpä kustannustehokkaasti kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Juhlatunnelmaa, sitä on monenlaista...

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Muuttumisleikki

Kaisaa onnisti: hän voitti nuortenlehden muuttumisleikkikilpailun. Innosta ja jännityksestä täristen hän asteli lehden toimitukseen, jossa häntä odottivat arvostetut stylistit, kampaajat ja meikkaajat.

”Sulla on tosi kauniit, suuret silmät ja tuuheat ripset, tuodaan niitä vain rohkeasti esiin!”
”Sun tukka on tällaista silkkistä sorttia ja kiiltää luonnostaan upeasti, leikataan sitä näin kerroksittain niin saadaan siihen volyymiä."
”Korosta vain reippaasti naisellisuuttasi, tällaiset empire-leikkaukset sopivat sinulle erityisen hyvin ja nostavat huomion vartalosi parhaisiin puoliin, tänne ylävartalon puoleen…”
”Silmälasinkehyksissä sun kannattaa ennemmin valita kulmikas kuin pyöreä malli, se sopii sun kasvojes muotoon paremmin."

Kaisa mietti, että eihän hän mitään muuttumisleikkiä olisi tarvinnutkaan, jos kerran oli niin upea jo luonnostaan. Joka tapauksessa tyylipäivän päätteeksi peilistä katsoi tosi hyvännäköinen mimmi. Uusiin silmälasinsankoihin Kaisalla ei kyllä ollut varaa, mutta sen ehdotetun vaatekerran hän osti, vaikka joutuikin lainaamaan siskolta osan hinnasta.

Tyylipäivän päätteeksi Kaisa asteli kahvilaan ja osti latten (siskon lainan ansiosta budjetti venyi juuri ja juuri siihen). Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja katseli ihmisiä kasvoillaan eteerinen, itsetietoinen ilme, sellainen kuin elokuvien kaunottarilla. Hän oli tietoinen ulkonäöstään, hyvällä tavalla kerrankin!

Tavallaan, Kaisa ajatteli, muuttumisleikin voittaminen oli itsestäänselvyys. Se kuului hänen kohtaloonsa, palveli hänen tavoitettaan. Niissä lehdissäkin aina sanottiin, että kunhan vain asettaa itselleen tavoitteen, uskoo siihen lujasti ja ponnistelee sitä kohden, voi elämässä saavuttaa mitä tahansa. Ja Kaisalla oli tavoite. Alvar.

Alvar. Jo nimikin maistui mystiseltä, kiehtovalta, erityiseltä. Ja juuri sitä Alvar oli. Koulun komein poika, kaikkien opettajienkin suosikki, varma menestyjä. Ja Kaisan tuleva poikaystävä. Se oli kohtalo. Viimeistään nyt, nähdessään uudistuneen, upean, sädehtivän Kaisan, Alvarkin oivaltaisi sen.

”Wow”, sanoi Siljakin koulussa. ”Sä näytät tosi hyvältä!” Ja Silja jos kuka tiesi hyvännäköisyydestä kaiken, täydellinen kaunotar ja aina kuin suoraan muotilehden sivuilta hypähtänyt. Ja Kaisan paras ystävä. Siljan ympärillä pyöri aina poikia, sitä kautta Kaisakin pääsi heihin tutustumaan. Mutta vain yhdelle oli sijaa hänen sydämessään.

Nuokkarin diskoon Kaisa puki tyylipäivän vaatteet, meikkasi vinkkien mukaisesti ja pöyhi tukkaansa kampaajan tavoin. Ihan yhtä pörheäksi hän ei sitä saanut, mutta kyllä se ainakin kiilsi hienosti, aivan kuten kampaaja oli kehunutkin.

Kaisa nojasi rennosti tanssisalin seinään ja hytkytteli musiikin tahdissa. Hän viritti kasvoilleen sen saman eteerisen, itsetietoisen ilmeen, jota oli peilin edessä kotona harjoitellut. Ja sieltä Alvar tulikin, suoraan kohti. Kaisan sydän alkoi takoa vimmatusti, hänen hengityksensä muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi, suu kuivui, kädet hikosivat. Nyt se hetki vihdoin koittaisi! Alvar lähestyi lähestymistään, oli jo ihan siinä edessä. Kaisa veti syvään henkeä ja veti väpättävät suupielensä viekottelevaan hymyyn.

”Moi, tshihihiiii!” Kaisa punastui hieman. Elokuvien kaunottaret ja tosielämän siljat eivät kyllä koskaan hihitelleet sillä lailla hallitsemattomasti. Mutta onneksi meikki peitti poskien helotuksen, ja ehkä musiikki sai hihityksen kuulostamaan rennolta naurahdukselta eikä sellaiselta hysteeriseltä kiekaisulta, jolta se Kaisan omissa korvissa kuulosti. Jatkoa vain! ”Niin moi, A-ah-arvo…”

Voi ei. Kunpa nuokkarin lattia olisi nielaissut Kaisan siihen paikkaan! Toisaalta hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi sulanut epämääräiseksi limaklöntiksi, levinnyt märkänä länttinä lattialle ja imeytynyt parkettiin.

Mutta Arvid tuli silti luo. Tuli ja kumartui vieressä seisovan Siljan puoleen, kuiskasi Siljan korvaan. Tiedä häntä, puhuiko se tahallaan niin lujaa, että Kaisakin kuuli, vai eikö se vain huomannut, että musiikissa tuli juuri silloin tauko. ”Pystyksä häivyttään ton munkkipossun ja tuleen jatkoille?”

Niinpä. Sanoihan sen jo nimikin: muuttumisleikki. Leikki leikkinä, todellisuus on totta.

* * *

Pakinaperjantain tämänkertaisena haastesanana oli muuntautuminen.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Maarit, opettaja

Ettekö te jumalauta tajua?!? Te ette vaivaudu katsomaan missään asiassa omaa nokkaanne pidemmälle! Avatkaa nyt jo silmänne – te tuhoatte tämän koulun, nämä oppilaat! Nostatte kätenne ylös ja sanotte, ettei teidän tarvitse välittää, se ei kuulu teidän toimenkuvaanne. Mutta jos teidän ei kuulu välittää niin kenen sitten? Eikö teidän toimenkuvaanne nimenomaan kuulu antaa näille nuorille kunnon eväät elämään!

Te sanotte että minä olen hankala. Varmaan sanotte selän takana sairaaksikin, hulluksi jopa. Olenhan minä varmaan hankala, kun en suostu tanssimaan teidän pillinne mukaan, mukautumaan teidän piintyneisiin kuvioihinne. Herätkää nyt helvetti soikoon! Te olette jämähtäneet paikoillenne! Kyllähän se vähän vaivannäköä vaatii kokeilla uutta, edetä vanhoista jumiutuneista kuvioista johonkin suuntaan. Mutta kuulkaa kun tämä on sitä tämä koko helvetin elämä, etenemistä ja kehittymistä!

Maaritin ääni värisi raivosta, hänen poskiaan kuumotti ja kädet hikosivat. Mutta nyt hän puhuisi suunsa puhtaaksi, kerrankin, viimeisen kerran.

Minun mittani on nyt täysi. Täysi teidän nyrpistelyänne, vieroksuntaanne, halveksuntaanne. Pitäkää pieni piirinne, pyörikää siinä itsenne tainnoksiin! Älkää vain ikinä huoliko ketään ulkopuolista mukaan, älkää edes yrittäkö suvaita erilaisia ihmisiä, älkää avatko mieltänne uusille ajatuksille. Tämä työyhteisö on niin sairas! Luuletteko te että minä edes haluaisin kuulua teidän joukkoonne? En todellakaan halua. Minulle riitti, kuulitteko, minulle riitti. Minä lähden. Eroan. Nyt. Hyvästi!

Kello pärähti soimaan, välitunti oli päättynyt. Maarit avasi säpsähtäen silmänsä. Kahvi killui mukissa jäähtyneenä, sameana litkuna. No seuraavalla välitunnilla sitten tuoretta. Maarit keräsi paperinsa, huokaisi ja lähti kohti kemian luokkaa. Rehtori tuli matkalla vastaan, Maarit nyökkäsi kankeasti ja käänsi katseensa lattiaan.

*

”Mä olen ajatellut sanoutua irti”, Maarit tokaisi illalla Penalle. Mies laski teekupin kädestään ja hymähti.
”Pitäisköhän sun kuule käydä taas sen työterveyden psykon juttusilla, sä puhut taas ihan levottomia.”
Maarit haukkasi juustoleipää eikä jatkanut keskustelua. Vain kurkkusiivujen rouskuna hampaissa rikkoi hiljaisuuden.

*

Sumu teki aamu-unisesta maantiestä entistä unisemman. Autot matelivat jonossa, kuljettajat uppoutuivat ajatuksiinsa, kukin omiinsa. Maarit haukotteli ja napsautti autoradion auki pysyäkseen virkeämpänä. Taas joku nuorisokanava päällä. ”…tuntuu niin hyvältä vihdoinkin sanoa tää: riittää!” lauloi nuoren tytön uhmakas ääni. Maarit hätkähti. Oliko se merkki? Eihän hän yliluonnolliseen uskonut, luonnontieteiden opettaja, hyvänen aika sentään. Mutta silti…

*

Ruokatunti. Maarit kävi hakemassa tonnikalaleipänsä opettajainhuoneen jääkaapista, kaatoi kupillisen kahvia ja suuntasi takaisin serminurkkaukseensa. Hän ei ollut enää pitkään aikaan jaksanut edes yrittää liittyä muiden opettajien pöytäseuraksi – siinä tunsi vain palaavansa esiteini-ikään, sen ikuisen hylkiön rooliin, jonka parhaassa tapauksessa annettiin kyhjöttää pöydän päässä mutta jolle ei varmasti sanottu mitään eikä annettu pienintäkään tilaisuutta osallistua rupatteluun.

Leipä oli nopeasti syöty ja kahvi hörpätty. Maarit napsautti tietokoneensa auki. Kuin itseohjautuvasti hänen sormensa naputtivat puhtaan sivun yläreunaan otsikon: EROANOMUS.

*

”Mä kirjoitin eroanomukseni tänään.” Nyt Pena jo vähän terästäytyi, laski lehdenkin käsistään ja katsoi suoraan silmiin.
”Alkais kuule olla jo aika lopettaa toi pelleily. Ethän sä nyt voi noin vain erota. Mitä sä sitten tekisit? Ikään kuin täällä päin olis pilvin pimein kemianopettajan virkoja vapaana, tai edes sijaisuuksia! Ajattelisit nyt vähän ennen kuin toteutat noita päähänpistojas. Et kai sä sentään antanu sitä kellekään?”
”No en antanu, en vielä. Mutta tallensin kyllä ja aion vielä antaa. Mä oon hitto vieköön ennemmin työtön kuin osa sitä saatanan ahdistavaa työyhteisöä!”
”Just joo. Sä ja sun työyhteisös ja sun mielialas. Entäs me? Sun perhees? Meillä on kuule asuntolainaa vielä aika rutkasti jäljellä, ja ens vuonna Petrikin aloittaa lukion ja sun jos kenen luulis tietävän mitä ne kirjat sun muut sitten maksaa…”
Maarit veti syvään henkeä muttei voinut estää leukaansa väpättämästä. Mies heltyi hieman, kurotti silittämään hänen kämmenselkäänsä.
”Äläs nyt, tuskin ne asiat nyt sentään ihan niin pahassa solmussa on. Soittelet vaikka sille psykologille jooko… Kyllä tää tästä vielä lutviutuu, kunhan et nyt vaan tee mitään harkitsematonta.”

*

Mitä sä sitten tekisit? Maarit tuijotti ikkunasta ulos, syksyn viimeiset lehdet lepattivat tuulessa orpoina, vain odottaen irti repeytymistään. Just niin kuin minä, hän ajatteli. Niin, mitä sitä sitten tekisi? Siinä Pena kyllä oli oikeassa, että opettajan töitä ei varmaankaan järin helposti löytyisi. Mutta kai hän nyt voisi jotain muutakin tehdä. Väitöskirjaa vaikka, jos sattuisi saamaan apurahan. Jonkin yrityksen tuotekehityksessä voisi olla sopiva paikka. Tai entä jos heittäytyisi rohkeasti omilleen, ainakin ansiosidonnaisen ajan sitä voisi vain olla, hoitaa kotia ja puutarhaa, kirjoittaa vaikka kirjaa tai neuloa kymmenet villasukat…

*

Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen… Teinit lauloivat niin hiljaa kuin kehtasivat. Kumma juttu tuo Suvivirsi, se jotenkin pakottaa laulamaan mukana katu-uskottavuuden menetyksen uhallakin.

Seremonioiden päätyttyä opettajat rupattelivat vielä naulakoilla, toivottelivat hyvää kesää ja kertoilivat lomasuunnitelmiaan. Kolkoista kiviseinistä ja -lattioista kimpoili iloisia naurunpyrskähdyksiä. Maarit kietaisi silkkihuivin kaulaansa, nosti laukkunsa kainaloonsa ja käveli ulos taakseen katsomatta.

Rehtorin pöydällä makasi sileä aanelonen, jonka puhtaan valkean pinnan rikkoi muutama huolellisesti muotoiltu lause. EROANOMUS.

*

Maarit astui kaupan ovesta sisään ja hengitti keuhkoihinsa miellyttävää lankojen ja kankaiden tuoksua.
”Te haitte osa-aikaista myyjää..?”


* * *
Pakinaperjantain tämän viikon haastesana, työ, sai minut kaivelemaan pöytälaatikon kätköistä tämän vanhan novellin. Tämä on osa novellisarjaani, pieniä tavallisia tarinoita pienten tavallisten ihmisten elämästä. Enempi/vähempi salainen haaveeni olisi joskus tyrkyttää nimenomaan tätä novellisarjaa oikein kustannettavaksikin, joten tällä kertaa kaikenlainen palaute olisi vielä tavallistakin tervetulleempaa!

perjantai 2. toukokuuta 2008

Aatteen paloa

Jouluna vietän ystävänpäivää
helmikuun neljäntenätoista näytän Postille kieltä
ja lähetän korkeintaan ilmaisia sähköpostikortteja

Jehoville sanon olevani juutalainen
jos erehdyn avaamaan oven

Palmusunnuntaina otan ovikellosta patterit pois
tai lähden matkoille virpojia karkuun

Vappuna ajattelen proletariaattia
kun vingutan visaani vaatekaupoissa

Tulkoon kukin uskossaan autuaaksi
lämmitelköön aatteensa palossa

Meillä on sähkökiuas.

* * *
Runotorstain 88. haaste
Hyvää vapunjälkeistä elämää kaikille!

torstai 24. huhtikuuta 2008

14. päivä

Ennen sitä viidettätoista yötä
on jääkaapissa pelkkä kurkku

mutta onneksi sentään kotimainen!

* * *
Runotorstaissa oli tällä kertaa haasteena kotimainen.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Hyvät bileet

Vanha jengi koolla taas!
Tulevat kukin tahoiltaan
hypähdellen, iloisesti virnuillen
Kiva nähdä taas!

Niillä on bileet
On ruokaa yllin kyllin ja juomaa riittävästi
On lääniä missä temmeltää
Ja ääntähän tänne kyllä mahtuu, kaiku ei haittaa

Ne kaivavat soittimensa esiin
Pehmeä, tasainen, hypnoottinen bongorumpu
kitara tietenkin ja kappas, joku on tuonut oikein vahvistimenkin!
Lasien kilinää, naurun helinää

Ja ne tanssivat
tömistävät, kieppuvat
huiskuttavat töyhtöpäisiä häntiään
ja taputtavat karvaisia käsiään

Ja ne laulavat
rytmikkäästi, soinnukkaasti
möreästi, kimeästi, pehmeästi
Kaiken ne laulavat

Vanhenemisesta rumuudesta sairaudesta
huonommuudesta ylimielisyydestä
erilaisuudesta ulkopuolisuudesta
pienuudesta tylsyydestä typeryydestä

Kaiken ne laulavat
äänet kohoavat
rummutus kiihtyy
vahvistimen napit kaakossa

Turha on hakata seiniä
Ei ne lopeta
Ei helvetissä lopeta kun on näin kova meno!
Niillä on hyvät bileet

möröillä pääni sisällä

* * *
(Runotorstaissa oli taannoin aiheena mörkö, mutta tämä syntyi vasta nyt)

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Kiinni

Emmi istahti kaivonkannelle. Halkeilevaa puuta pitkin piipersi leppäkerttu. Emmi tiesi, miten leppäkertun helpoimmin sai käteensä: Sitä ei kannattanut nipistää sormien väliin, siitä se saattoi likistyä kuoliaaksi. Piti katsoa mihin suuntaan se oli menossa ja panna sormi siihen eteen, niin leppis kiipesi kädelle itse. Mummi oli opettanut niin.

- Katso mummi, leppäkerttu! Se on kevään merkki vai mitä mummi.

Mummi hidasti hetkeksi askeleitaan, kääntyi vilkaisemaan ojennetulla sormella seikkailevaa hyönteistä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, ei hymyillytkään, huokaisi vain. Ei mummi Emmille ollut vihainen, mummi oli vain surullinen, kyllä Emmi ymmärsi.

Emmi ymmärsi enemmän kuin aikuiset tiesivätkään. Se oli hänen oma salaisuutensa, hän ei varmaan koskaan uskaltaisi kertoa sitä kellekään. Sinä yhtenä iltana, kun he olivat mummilassa kylässä, hänelle oli nukkumaanmenon jälkeen tullut yllättäen jano. Hän oli tassutellut keittiön ovelle mutta ei uskaltanutkaan mennä pidemmälle, koska isä ja vaari puhuivat niin kovin vihaisilla äänillä.

Emmi ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, jotka hän kuuli. Sukupolvenvaihdos, olikohan se joku jalkaleikkaus? Huutokauppa, se kuulosti hauskalta, vaikka äiti aina kyllä sanoi, että kaupassa ei saanut huutaa. Minä en ole mikään maajussi, oli isä sanonut. Hassu isä, kai vaari nyt tiesi, että Timo hänen nimensä oli eikä Jussi. Itsekäs paskiainen, sen Emmi kyllä ymmärsi, vaikka ei kai olisi pitänytkään ymmärtää. Ja ihan kuin vaari olisi itkenyt. Mutta varmaan Emmi näki ja kuuli hämärässä väärin, eiväthän aikuiset miehet itke.

Aikuiset naiset kyllä itkevät joskus. Mummikin itki silloin kun lehmät vietiin. Istui ikkunassa, tuijotti pihalle ja itki. Isä näytti silloinkin aika vihaiselta, mutta mummi ei edes yrittänyt olla itkemättä, vähän niin kuin olisi itkenytkin ihan isän kiusaksi. Mutta sitten kun se iso auto tuli pihaan, mummi ei enää katsonut ikkunasta ulos. Hän käänsi selkänsä ikkunalle mutta itki entistä kovemmin.

Emmi päästi leppäkertun takaisin kaivonkannelle. Kerro terveisiä niille uusille asukkaille, hän kuiskasi sille. Ehkä niillä uusillakin olisi pieni tyttö, oma lapsi tai lapsenlapsi, jonka kädelle leppäkerttu pääsisi. Ehkä sekin tyttö tykkäisi kiipeillä ruilipuussa. Emmi huokaisi hieman. Ruilipuuta tulisi kyllä ikävä. Se oli maailman hienoin puu, oksat niin tukevat ja tasaiset, että hänkin sai jo kiivetä niitä pitkin, vaikka kotona puissa kiipeily oli ehdottomasti kielletty. Ja yhteen oksaan oli vaari sitonut köyden, ja sen päähän vanhan autonrenkaan. Se oli ruilikeinu ja siinä sai maailman hauskimmat vauhdit!

- Tulehan Emmi, alkaa olla valmista nyt! vaari huikkasi autolta. Emmi sai matkustaa mummin ja vaarin kanssa isossa muuttoautossa, äiti ja isä menivät omalla autolla jo edeltä, veivät peräkärryssä pihakalusteita ja mummin kangaspuut kierrätyskeskukseen. Niille ei ollut tilaa kerrostaloasunnossa. Emmi kiipesi jyrkät portaat korkealle hyttiin. Sieltä näki melkein koko kylän, rantaan asti ainakin. Mummi oli luvannut siinä rannassa opettaa Emmin uimaan seuraavana kesänä, se oli hyvä ranta, matala ja hiekkapohjainen. Ja vesi oli aina kesäisin niin lämmintä.

Mummikin tuli autoa kohti mutta kääntyikin vielä viime hetkellä kannoillaan ja juoksi navettaan. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kirkkaankeltainen navettatakki mukanaan. – Tämän minä kyllä otan muistoksi, haiskoon miten haisee!
Vaari kiipesi kuskin paikalle ja käynnisti auton, mutta nousi vielä hänkin pois kyydistä, harppoi navetan ovelle ja nykäisi sitä napakasti. – Kiinni on. Lopullisesti kiinni.

Mummin poskelle vierähti iso kyynel. Emmi sipaisi sen pois ja sanoi hiljaa:
- Kuule mummi, sinä voit opettaa minua uimaan uimahallissa. Minä näytän sinulle, miten siellä ollaan.

(Tarinamaanantain 41. aihe)

torstai 10. huhtikuuta 2008

Vetovoimaa

Kun yhtäällä sulkeutuu ikkuna, avautuu toisaalla ovi
sanotaan
Joka oven takana on uusi mahdollisuus, uusi tilaisuus

Tässä talossa nimeltä elämäni
on monta ovea, monta ikkunaa
joskus auki, joskus kiinni
joskus jopa lukossa

Yksi johtaa työhön, toinen kotiin
Yksi aukeaa äitiyteen, toinen lenkkipolulle
Yhden takana avioliitto, toisen takana ystävät

Joskus vetää kaikista ovista ja ikkunoista
joka suuntaan yhtä aikaa
Riittävätkö raajat, repeänkö riekaleiksi?

Mutta jos joka läpi olisi kiinni
olisi tunkkaista.

* * *
Runotorstain 85. haasteessa sai valita aiheekseen yhden kolmesta kirjan nimestä. Valitsin niistä sen ainoan, jonka olen lukenut: Joenpellon Vetää kaikista ovista. Näinkin innokkaaksi kirjoittajaksi olen huomattavan laiska lukija, mutta aina välillä innostun kirjojakin kahlailemaan. Vetää kaikista ovista muodostui minulle aikanaan unohtumattomaksi lukukokemukseksi. Luin sitä nimittäin loppuraskaudesta, ja sitten synnytyslaitoksella, uuden ihka oikean ihmisen suureksi hämmennyksekseni juuri maailmaan saattaneena, ehdinkin juuri parahiksi kirjassa siihen kohtaan, jossa yhden päähenkilön synnytyksen aika tulee, mutta vauva onkin poikkitilassa ja "pitää ottaa palasina ulos". Juuen suosittele just siihen nimenomaiseen elämänvaiheeseen! (Ja jos saa näin sivumennen sanoa niin en minä muutenkaan mitenkään erityisen vaikuttunut ko. teoksesta ollut.)

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Totti ja Tuhkimo

Päätä särkee. Tunks, tunks, tunks, pajavasara takoo ohimoita pulssin tahtiin. Pakkoko sen pulssinkin on olla noin nopea.

Hengitän syvään. Suu raottuu tahmeasti maiskahtaen, lannalta löyhähtävä ektoplasma yrittää liimata kieltä kitalakeen. Olisipa jotain juotavaa…

Käännän päätä, voi hemmetti että sitä särkeekin! Vieressä nukkuu Joku, ei kovin terävää käsitystä kuka. Pateko se sanoi nimekseen vai Pete, jotain sellaista ehkä. Saattoi se olla Jaakkokin. Ei sen väliä sinänsä.

Yössä on niin helppoa antaa pulssin viedä. Hengittää kaupungin valoja, sulautua musiikkiin, ottaa vastaan tarjottu drinkki, vastata ihon kutsuun. Yössä kaikki on helppoa, kevyttä, poreilevaa ja makeaa. Mutta aamulla suussa maistuu kissanpaska ja päätä särkee. Voi helvetti että sitä särkeekin!

Katson hetken aikaa unissaan tuhisevaa miestä. Ei suurtakaan houkutusta jäädä tänne. Tänne… missähän minä tarkalleen ottaen edes olen? Katselen varovasti ympärilleni. Joku aamun ensimmäisistä auringonsäteistä livahtaa sisään verhon raosta. Sininen perusverho, vai onko siinä pallokuvioita? Kirjoituspöytä, tietokoneen näyttö, epämääräisiä paperipinoja, taitaa olla kahvikuppikin, vaiko peräti kaksi. Seinällä jalkapallojuliste. Francesco Totti katsoo hämärässä suoraan silmiini voitonriemuinen virne naamallaan. Mitäs siinä virnuilet, kyllä sinunkin päätäsi joskus varmasti särkee. Tuskin minä ensimmäinen yöperhonen olen, jonka täällä tapaat, ja tuskin viimeinenkään. Mutta nyt minä kyllä lähden täältä.

Vetäisen hameen ja paidan päälleni ja kerään loput vaatteeni mytyksi syliini. Käsilaukku kainaloon. Kengätkin kannan toistaiseksi kädessä, etten herättäisi koko taloa. Porraskäytävän kylmä kivilattia tuntuu terapeuttiselta paljaan jalan alla, saa ainakin ajatukset pois päässä paukkuvasta pajavasarasta. Keinottelen alaoven auki. Kylmä asfalttikin tuntuu jalkapohjissa kelvolliselta, jatkan paljain jaloin parkkipaikan poikki. Puistotien yli ja toisen parkkipaikan halki. Voi näitä lähiöitä, betonilaatikoista ja asfalttilattioista koostuvia jättimäisiä ihmisvarastoja…

Toukokuisen aamuauringon ensimmäiset säteet eivät vielä lämmitä kovinkaan paljon, taitaa olla viisainta pukea takki päälle. Ja ne kengätkin voisi kyllä jo laittaa. Päästän vaatemytyn putoamaan maahan, tongin esiin takin ja kengät. Kengän. Missä helvetissä minun toinen kenkäni on!?!

Nojaudun takanani olevan talon rosoiseen seinään ja hihitän hysteerisesti. Tässä sitä ollaan, jossain tuntemattomassa lähiössä, toukokuun puolivälissä, puoli kuudelta aamulla, tukka kipeänä, vaatteet mytyssä ja toinen kenkä hukassa. Varsinainen tuhkimotarina!

Hieron sormilla ohimoitani ja yritän saada aivoni työstämään vaihtoehtoja. Voin jatkaa lähimmälle bussipysäkille ja kotiin paljain jaloin ja julistaa kengän kentällä kadonneeksi. Tai voin palata omia jälkiäni ja yrittää löytää sen kengän. Voisin myös jäädä niille sijoilleni, soittaa Patelle/Petelle/Jaakolle ja pyytää tuomaan kengän. Paitsi ettei minulla ole Paten/Peten/Jaakon puhelinnumeroa. Unohtui moinen muodollisuus yön kimalluksessa.

Valitsen vaihtoehdon b), sillä kyseessä ovat kuitenkin suosikkikenkäni ja sitä paitsi toukokuinen aamuasfaltti alkaa jo melko lailla kylmätä varpaitani. Vahingosta viisastuneena puen kuitenkin loputkin vaatteeni päälle ja lähden sitten sipsuttelemaan takaisin tulosuuntaani.

Kenkää ei näy. Ilmeisesti en ole pudottanut sitä kävellessäni vaan jättänyt sen sinne patepetejaakon kämpille. Tai sitten en vain ole palannut samaa reittiä kuin tulin. Enkä varmaan olekaan. Ennen pitkää minun on pakko myöntää, että olen eksyksissä. Saatanan betonilaatikko-asfalttilattia-ihmisvarastot! Kaikki talot näyttävät samoilta, kaikki parkkipaikat ja kaikki niillä nököttävät autot ihan toistensa kopioilta. Lienee viisainta heittää hyvästit rakkaalle bilekengälle. Löydänkö minä enää edes bussipysäkille täältä?!?

Yhtäkkiä pesemättömistä meikeistä kuivahtaneet silmäni rekisteröivät tutunnäköisen viirin auton ikkunassa. AS Roma. Missä minä olen juuri nähnyt nuo värit? Haa! Siellä makuuhuoneessa! Francesco Tottin taustana! Voisiko minulla sittenkin olla tuuria..? Ole oikea talo, voi ole! Katson autopaikan numeroa. Ole asunnonnumeron mukainen, voi ole! Lasken mielessäni ikkunoita ja kerroksia, tihrustan ja tiirailen, ja lopulta silmiini osuu kuin osuukin ikkuna, jota peittää tummansininen perusverho, ehkä pieniä pallokuvioita.

Astelen alaovelle niin arvokkaasti kuin vain paljain, kohmettunein jaloin voi, ja istun rapulle odottamaan, että ovi aukeaisi. Totti hei, tulisit nyt avaamaan, kun kerta aina hereillä olet! No kai minä joudan jonkin aikaa tässä odottaakin kun kerran olen tähän nyt päätynyt. Betonilähiön tuhkimo.

Pikkuhiljaa ajatus Paten/Peten/Jaakon tapaamisesta uudestaan alkaa tuntua ihan siedettävältä. Voisihan sille sittenkin antaa sen puhelinnumeron vastineeksi kengästä…

* * *
Tarinamaanantain 40. aiheesta tuli tällaista mieleen...

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Oikeus

Mies rullaa polkupyörällään autotien viertä kulkevaa pyörätietä. Pitkässä alamäessä saa hyvän vauhdin. Vasemmalta pikkuteiltä isommalle tielle kääntyvillä autoilijoilla on kärkikolmiot, heidän tulee väistää myös pyöräilijöitä. Käytännössä sivuteiltä kääntyvät eivät kuitenkaan mitenkään pysty näkemään ison tien liikennettä ajamatta pyörätielle. Siksi useimmat pyöräilijät hidastavatkin aina risteävien teiden kohdalla. Mutta mies ei hidasta – autoilla on väistämisvelvollisuus ja sillä selvä. Kuuluu kova tömähdys, kun mies törmää kääntyvän auton keulaan. Jo ilmalennon aikana hän huutaa kovalla äänellä: ”Minulla oli etuajo-OIKEUS!”

*

Taloyhtiön saunavuorot varataan viikoittain. Iäkäs pariskunta käy joka viikko varaamassa lauantai-illan kello 19 vuoron. Joka kerta he saavat haluamansa vuoron, koska eläkeläisinä he ehtivät tekemään varauksensa heti, kun lista keskiviikkona puoliltapäivin ilmestyy saunan oveen. Saunoa he eivät enää jaksa, korkea verenpaine huolestuttaa, mutta vuoronsa he varaavat kuitenkin. Onhan heillä vastiketta maksavina asukkaina siihen OIKEUS!

*

Lokakuinen lumipyry yllättää kaikki. Lunta tulee kymmeniä senttejä, kaikki tiet ja pihat ovat kinosten tukkimia. Kaupungin ja huoltoyhtiöiden aurauskalustot ovat viimeistä pikkutraktoria myöten liikenteessä, kuljettajat puskevat ympäripyöreää päivää. Pyrypäivänä puolilta päivin erään syrjäisen, pienehkön taloyhtiön asukas soittaa huoltoyhtiöön ja haukkuu puhelimeen vastanneen asiakaspalvelijan pataluhaksi: heidän pihaansa ei ole ehditty vielä aurata eikä hän pääse tamppaamaan mattojaan. Viis siitä, ovatko bussireitit ja pääväylien jalkakäytävät jo vapaat – hänellä on OIKEUS tampata mattonsa silloin kun hän haluaa!

*

Vaimo selaa miehensä kännykän sisältöä. Onhan viestintäsalaisuudesta kai joku lakikin säädetty, mutta kyllähän vaimolla nyt on moraalinen OIKEUS tietää, kenen kanssa ja mistä asioista mies viestittelee!

*

Vallan mukana tulee vastuu, senhän me kaikki tiedämme. Mutta olisiko joskus syytä pysähtyä miettimään, mikäs klisee se siellä oikeuden käsikynkässä kulkeekaan – kohtuus

(Pakinaperjantain 70. haaste toi mieleen näitä erinäisiä tosielämän tilanteita)

perjantai 29. helmikuuta 2008

Valinnan vaikeus

Rakkaus raha työ perhe vapaus tarpeellisuus itsenäisyys kuuluisuus urakehitys maine ja kunnia uni terveys seesteisyys mielenrauha ystävät harrastukset koti-illat elämykset matkustelu ylellisyys yksinkertaisuus kauneus rauhallisuus luovuus tyyneys unelmat saavutukset laakereilla lepäily mystiikka eksotiikka hyvä arki maailmanrauha ja ihmisillä hyvä tahto

Voi hyvä haltijatar, vaihda sauvaa
sellaiseen, joka toteuttaa enemmän kuin kolme toivetta

Runotorstain 81. haaste

lauantai 23. helmikuuta 2008

Jotain rajaa!

Sinä itse tiedät, missä raja kulkee
Tunne rajasi
Rajansa kaikella
Rakkautta ja rajoja - siinä kaikki

Jotain rajaa!

Joskus on terveellistä hypätä hetkeen
rikkoa rohkeasti rajoja
Rajattoman arvokkaita ovat ne tuokiot
kun riemulla ei ole rajaa

Runotorstain 80. haaste

lauantai 9. helmikuuta 2008

Historia

Minä sanon, sinä sanot
Minä tulkitsen väärin, sinä et kuuntele
Minä suutun, sinä suutut
Historia toistaa itseään

Tule, ota kädestä kiinni
Tehdään eväsretki olohuoneeseen
Tehdään sohvalle pehmoinen pesä
Tehdään historiaa

Runotorstain 78. haaste

perjantai 1. helmikuuta 2008

Petos

- Vaihdot, valitukset ja yleiset nillitykset, vuoro numerolla 188976! Hyvää päivää, miten voin auttaa?
- No jukoliste että kestikin kauan! Miten maailmassa voikin olla näin paljon ihmisiä, joilla on jotain valitettavaa, ja minkä helvetin takia ne kaikki ovat just tänään minun edelleni jonoon rynnineet!?!
- Ja tämäkö on valituksenne aihe?
- No ei tietenkään. Vaan se, että olen saanut väärän tai ainakin viallisen elämän. Haluan vaihtaa sen.
- Väärän tai ainakin viallisen? Miten se ilmenee?
- No, aloitetaas ihan alusta. Lapsesta saakka toitotetaan, että ole kiltti, tottele vanhempiasi ja kunnioita muita. Käy koulusi tunnollisesti. Koulun jälkeen etsi hyvä opiskelupaikka ja opiskele tunnollisesti. Tässä vaiheessa kannattaa myös jo etsiä hyvä ja sopiva elämänkumppani ja pikkuhiljaa totutella jakamaan elämä toisen kanssa. Mutta muista kuitenkin opiskella tunnollisesti ja valmistua nopeasti. Kun olet valmistunut (tai mielellään jo vähän sitä ennen), etsi hyvä työpaikka. Mene naimisiin elämänkumppanisi kanssa. Ostakaa oma asunto ja auto. Hankkikaa lapsia (jos haluatte ensin harjoitella lemmikillä, kultainennoutaja on aina varma valinta). Tehkää työnne tunnollisesti. Pitäkää huolta ikääntyvistä vanhemmistanne ja kunnioittakaa muita, varsinkin esimiehiä. Vaalikaa parisuhdetta. Älkääkä unohtako itseänne: etsikää mielekkäitä harrastuksia ja omaa aikaa. Ja kasvattakaa lapsenne näihin oppeihin myös.
No minä olen tehnyt tämän kaiken. On tutkinto, työ, raflaava titteli, vaimo, kaksi lasta, kultainennoutaja, rivitalonpätkä, pieni puutarha, asuntolaina ja farmariauto. Tämän pitäisi nyt olla sitä, eikö? Kaikkien sitkujen päätepysäkki, vihdoinkin se nytku. Mutta miksei tämä nyt sitten tunnu missään? Sitä samaahan tämä elämä on aina vain, rutiineja, arkea. Ei siksi, kyllähän tässä arjessa ihan mukavasti pärjää, mutta missä se nyt sitten on se kultamaa, se aarrearkku jonka piti tämän sateenkaaren päässä odottaa, häh? Missä se nyt luuraa se autuus, jota varten olen koko tähänastisen elämäni tehnyt näitä valmisteluja?
- Jaha, taas näitä…
- Mitäs siinä huokailet, minä nyt sentään olen vielä helpohko tapaus! Jos sinulla ei ole minullekaan mitään muuta sanottavaa kuin ”jaha” niin mitäs sitten sanot niille, joita on petkutettu ja huijattu jo matkan varrella. Jotka eivät keksikään, mitä haluaisivat opiskella, eivät löydäkään puolisoa tai löytävät jonkun, joka osoittautuukin sitten aivan vääräksi? Niille, jotka jäävät ilman omaa syytään työttömiksi tai eivät voikaan saada lapsia tai ovat koirille allergisia tai eivät saa pankista sitä asuntolainaa? Kyllä kuule jotain muuta pitäisi irrota kuin ”jaha”, minä haluan vähintään rahani takaisin tai korvaavan, toimivan tuotteen tilalle!
- Voi kuulkaas, nyt on tainnut tulla vähän huonosti luettua tuo tuoteseloste. Herra on hyvä ja lukee sen pienenkin präntin niistä takuuehdoista: Onnellisuus on asiakkaan omalla vastuulla. Kiitos ja näkemiin. Vaihdot, valitukset ja yleiset nillitykset, vuoro numerolla 188977…


Pakinaperjantain 64. haaste, omistettu kaikille jäniskorville.

torstai 31. tammikuuta 2008

Voima

Salama halkaisee metsän vankimman petäjän
Hyökyaalto pyyhkäisee rantatalot ulapalle
Mikroskooppinen virus kaataa ison miehen sängynpohjalle

Pikkuiset sormet kietoutuvat isomman ympärille
Pellavainen tukka kutittaa poskea
"Äiti olet jatas"

Luonnonvoimista suurin.

Runotorstain 77. haaste vei ajatukset taas kategoriaan Lapselle, lapsesta.

maanantai 28. tammikuuta 2008

Kynnet

Hän on kaunis nainen. Unenpuute on sivelty valokynällä pois, huulille piirretty rajauskynällä pirteä hymy. Kampaus on muodikas ja helposti huoliteltu – kerran kuussa kampaajalla, seuraava käynti kannattaa aina varata saman tien. Kroppa pysyy vetreänä ja vetävännäköisenä, kun vain jaksaa käydä säännöllisesti kolme kertaa viikossa kuntosalilla ja jumpassa, ja tyylikäs jakkupuku auttaa korostamaan parhaita puolia. Myöskään kasvoilta ei iän merkkejä ole luettavissa – naurunrypythän kuuluvat asiaan, ne kertovat hyvästä elämästä.

Ja hänellä on hyvä elämä.

Hän on menestynyt nainen. Työkalenterin sivut täynnä palavereja, asiakastapaamisia, paperitöitä. Kaiken ehtii kun on tehokas, ja jos ei ehdi niin työpäivää voi jatkaa kotona. Mutta vasta illalla kun lapsi jo nukkuu.

Hän on hyvä äiti. Suukottaa lasta hellästi kun jättää päivähoitoon, ikävöi päivisin, leikkii ja askartelee työpäivän jälkeen, illalla laulaa tuutulaulun ja suukottaa uneen. Jalkapallotreeneissä jättää huutamatta, että tuomari on nuija, vaikka se kyllä onkin.

Hän on hyvä vaimo. Tukee miehen harrastuksia, pitää kodin siistinä ja kauniina, laittaa hyvää ruokaa, leipookin. Ja on aina yhtä kaunis katsellakin.

Hän katselee kaunista maisemaa. Aurinko hohtaa kirkkaansinisellä taivaalla, vuorenrinne hehkuu sen loisteessa mystisen punaisena. Kasvillisuutta ei paljon ole, jossain alhaalla näkyy hentoa ruohikkoa. Leuto tuuli heiluttaa tasaisella huminallaan hiuksia ja rinteen hajanaisia varpuja.

Hän putoaa, putoaa, putoaa. Rinne raapii kasvoja ja käsiä. Ei kannata edes yrittää tarttua mistään kiinni. Hän putoaa.

Kynnet eivät kestäneet.

Pakinaperjantai 63. haaste

lauantai 26. tammikuuta 2008

Lunta uuteen tupaan

Olen jo pitkään pohtinut blogin perustamista kirjallisille tekeleilleni, mutta plagioinnin pelossa en kuitenkaan ole aikaisemmin uskaltautunut pöytälaatikkoani järin suurelle yleisölle raottelemaan (koska minun tekeleenihän tietenkin ovat sen sortin mestariteoksia, että varmasti viimeistään julkaisupäivää seuraavalla viikolla löydän ne jokaisen kirjakaupan bestseller-hyllystä jonkun toisen nimellä...). Nyt olen kuitenkin jo jonkin verran nuuskinut ympäriinsä tässä ihmeellisessä maailmassa nimeltä blogosfääri ja havainnut, etten yllättäen olekaan ainoa wannabe-artisti, joka tykkää esitellä sulkakynänsä satoa. Ja ehkä - ihan vain hippuhentoinen ehkä - tähän joukkoon mahtuu sen verran muitakin huipputuotoksia, etteivät minun sätökseni ihan ensimmäisenä edes tartu plagiaattipeikkojen haaviin. Joten päätin uskaltautua.

Ja kun on alkuun päästy niin aletaan sitten. Jottei tuo torstairuno nyt ihan yksinäiseksi oloaan täällä tuntisi, kaivetaas sille arkistojen kätköistä kaveri. Sen kunniaksi, kun tuo talvi on nyt ainakin hetkeksi aikaa saapunut iloksemme.

Lumi

Katso poikani, sataa lunta!
Hassuna hapsuverhona putoilevat hiutaleet
ja jokainen niistä on ainutlaatuinen, kaunis, täydellinen
Ihan kuin me ihmisetkin

Hiutaleista syntyy nietoksia
ja ukkoja, linnoja ja lyhtyjä
Ja auringon valossa ne hangen pinnalla
kimmeltävät kuin timantit
Mutta kielen päällä sulavat

Poikani, lumihiutaleeni,
timanteistani arvokkain
Onneksi et suukoista sula
Mennään pulkkamäkeen!

Huumorikaveri

Nasta tuolilla – klassikko
opettaja, mikä tosikko
ettei muka naura yhtään
kun piikkiä ahteristaan nyhtää

Kampitus ja kaveri ketoon
eihän siitä ole vastavetoon
näkeekö se edes miten nauretaan
kun se hangesta etsii silmälasejaan

Keiju se on myös tonnikeiju
vaikkei ihan helposti katossa leiju
Hei etkö nyt leikkiä ymmärrä
No enpä sinuun ollutkaan lätkässä

Kas kun kukaan ei soita mulle
ja pyydä vaikka ajelulle
Olenhan niin hyvä ihminen
niin reilu ja humoristinen

Runotorstai 24.1.2008