torstai 24. huhtikuuta 2008

14. päivä

Ennen sitä viidettätoista yötä
on jääkaapissa pelkkä kurkku

mutta onneksi sentään kotimainen!

* * *
Runotorstaissa oli tällä kertaa haasteena kotimainen.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Hyvät bileet

Vanha jengi koolla taas!
Tulevat kukin tahoiltaan
hypähdellen, iloisesti virnuillen
Kiva nähdä taas!

Niillä on bileet
On ruokaa yllin kyllin ja juomaa riittävästi
On lääniä missä temmeltää
Ja ääntähän tänne kyllä mahtuu, kaiku ei haittaa

Ne kaivavat soittimensa esiin
Pehmeä, tasainen, hypnoottinen bongorumpu
kitara tietenkin ja kappas, joku on tuonut oikein vahvistimenkin!
Lasien kilinää, naurun helinää

Ja ne tanssivat
tömistävät, kieppuvat
huiskuttavat töyhtöpäisiä häntiään
ja taputtavat karvaisia käsiään

Ja ne laulavat
rytmikkäästi, soinnukkaasti
möreästi, kimeästi, pehmeästi
Kaiken ne laulavat

Vanhenemisesta rumuudesta sairaudesta
huonommuudesta ylimielisyydestä
erilaisuudesta ulkopuolisuudesta
pienuudesta tylsyydestä typeryydestä

Kaiken ne laulavat
äänet kohoavat
rummutus kiihtyy
vahvistimen napit kaakossa

Turha on hakata seiniä
Ei ne lopeta
Ei helvetissä lopeta kun on näin kova meno!
Niillä on hyvät bileet

möröillä pääni sisällä

* * *
(Runotorstaissa oli taannoin aiheena mörkö, mutta tämä syntyi vasta nyt)

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Kiinni

Emmi istahti kaivonkannelle. Halkeilevaa puuta pitkin piipersi leppäkerttu. Emmi tiesi, miten leppäkertun helpoimmin sai käteensä: Sitä ei kannattanut nipistää sormien väliin, siitä se saattoi likistyä kuoliaaksi. Piti katsoa mihin suuntaan se oli menossa ja panna sormi siihen eteen, niin leppis kiipesi kädelle itse. Mummi oli opettanut niin.

- Katso mummi, leppäkerttu! Se on kevään merkki vai mitä mummi.

Mummi hidasti hetkeksi askeleitaan, kääntyi vilkaisemaan ojennetulla sormella seikkailevaa hyönteistä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, ei hymyillytkään, huokaisi vain. Ei mummi Emmille ollut vihainen, mummi oli vain surullinen, kyllä Emmi ymmärsi.

Emmi ymmärsi enemmän kuin aikuiset tiesivätkään. Se oli hänen oma salaisuutensa, hän ei varmaan koskaan uskaltaisi kertoa sitä kellekään. Sinä yhtenä iltana, kun he olivat mummilassa kylässä, hänelle oli nukkumaanmenon jälkeen tullut yllättäen jano. Hän oli tassutellut keittiön ovelle mutta ei uskaltanutkaan mennä pidemmälle, koska isä ja vaari puhuivat niin kovin vihaisilla äänillä.

Emmi ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, jotka hän kuuli. Sukupolvenvaihdos, olikohan se joku jalkaleikkaus? Huutokauppa, se kuulosti hauskalta, vaikka äiti aina kyllä sanoi, että kaupassa ei saanut huutaa. Minä en ole mikään maajussi, oli isä sanonut. Hassu isä, kai vaari nyt tiesi, että Timo hänen nimensä oli eikä Jussi. Itsekäs paskiainen, sen Emmi kyllä ymmärsi, vaikka ei kai olisi pitänytkään ymmärtää. Ja ihan kuin vaari olisi itkenyt. Mutta varmaan Emmi näki ja kuuli hämärässä väärin, eiväthän aikuiset miehet itke.

Aikuiset naiset kyllä itkevät joskus. Mummikin itki silloin kun lehmät vietiin. Istui ikkunassa, tuijotti pihalle ja itki. Isä näytti silloinkin aika vihaiselta, mutta mummi ei edes yrittänyt olla itkemättä, vähän niin kuin olisi itkenytkin ihan isän kiusaksi. Mutta sitten kun se iso auto tuli pihaan, mummi ei enää katsonut ikkunasta ulos. Hän käänsi selkänsä ikkunalle mutta itki entistä kovemmin.

Emmi päästi leppäkertun takaisin kaivonkannelle. Kerro terveisiä niille uusille asukkaille, hän kuiskasi sille. Ehkä niillä uusillakin olisi pieni tyttö, oma lapsi tai lapsenlapsi, jonka kädelle leppäkerttu pääsisi. Ehkä sekin tyttö tykkäisi kiipeillä ruilipuussa. Emmi huokaisi hieman. Ruilipuuta tulisi kyllä ikävä. Se oli maailman hienoin puu, oksat niin tukevat ja tasaiset, että hänkin sai jo kiivetä niitä pitkin, vaikka kotona puissa kiipeily oli ehdottomasti kielletty. Ja yhteen oksaan oli vaari sitonut köyden, ja sen päähän vanhan autonrenkaan. Se oli ruilikeinu ja siinä sai maailman hauskimmat vauhdit!

- Tulehan Emmi, alkaa olla valmista nyt! vaari huikkasi autolta. Emmi sai matkustaa mummin ja vaarin kanssa isossa muuttoautossa, äiti ja isä menivät omalla autolla jo edeltä, veivät peräkärryssä pihakalusteita ja mummin kangaspuut kierrätyskeskukseen. Niille ei ollut tilaa kerrostaloasunnossa. Emmi kiipesi jyrkät portaat korkealle hyttiin. Sieltä näki melkein koko kylän, rantaan asti ainakin. Mummi oli luvannut siinä rannassa opettaa Emmin uimaan seuraavana kesänä, se oli hyvä ranta, matala ja hiekkapohjainen. Ja vesi oli aina kesäisin niin lämmintä.

Mummikin tuli autoa kohti mutta kääntyikin vielä viime hetkellä kannoillaan ja juoksi navettaan. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kirkkaankeltainen navettatakki mukanaan. – Tämän minä kyllä otan muistoksi, haiskoon miten haisee!
Vaari kiipesi kuskin paikalle ja käynnisti auton, mutta nousi vielä hänkin pois kyydistä, harppoi navetan ovelle ja nykäisi sitä napakasti. – Kiinni on. Lopullisesti kiinni.

Mummin poskelle vierähti iso kyynel. Emmi sipaisi sen pois ja sanoi hiljaa:
- Kuule mummi, sinä voit opettaa minua uimaan uimahallissa. Minä näytän sinulle, miten siellä ollaan.

(Tarinamaanantain 41. aihe)

torstai 10. huhtikuuta 2008

Vetovoimaa

Kun yhtäällä sulkeutuu ikkuna, avautuu toisaalla ovi
sanotaan
Joka oven takana on uusi mahdollisuus, uusi tilaisuus

Tässä talossa nimeltä elämäni
on monta ovea, monta ikkunaa
joskus auki, joskus kiinni
joskus jopa lukossa

Yksi johtaa työhön, toinen kotiin
Yksi aukeaa äitiyteen, toinen lenkkipolulle
Yhden takana avioliitto, toisen takana ystävät

Joskus vetää kaikista ovista ja ikkunoista
joka suuntaan yhtä aikaa
Riittävätkö raajat, repeänkö riekaleiksi?

Mutta jos joka läpi olisi kiinni
olisi tunkkaista.

* * *
Runotorstain 85. haasteessa sai valita aiheekseen yhden kolmesta kirjan nimestä. Valitsin niistä sen ainoan, jonka olen lukenut: Joenpellon Vetää kaikista ovista. Näinkin innokkaaksi kirjoittajaksi olen huomattavan laiska lukija, mutta aina välillä innostun kirjojakin kahlailemaan. Vetää kaikista ovista muodostui minulle aikanaan unohtumattomaksi lukukokemukseksi. Luin sitä nimittäin loppuraskaudesta, ja sitten synnytyslaitoksella, uuden ihka oikean ihmisen suureksi hämmennyksekseni juuri maailmaan saattaneena, ehdinkin juuri parahiksi kirjassa siihen kohtaan, jossa yhden päähenkilön synnytyksen aika tulee, mutta vauva onkin poikkitilassa ja "pitää ottaa palasina ulos". Juuen suosittele just siihen nimenomaiseen elämänvaiheeseen! (Ja jos saa näin sivumennen sanoa niin en minä muutenkaan mitenkään erityisen vaikuttunut ko. teoksesta ollut.)

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Totti ja Tuhkimo

Päätä särkee. Tunks, tunks, tunks, pajavasara takoo ohimoita pulssin tahtiin. Pakkoko sen pulssinkin on olla noin nopea.

Hengitän syvään. Suu raottuu tahmeasti maiskahtaen, lannalta löyhähtävä ektoplasma yrittää liimata kieltä kitalakeen. Olisipa jotain juotavaa…

Käännän päätä, voi hemmetti että sitä särkeekin! Vieressä nukkuu Joku, ei kovin terävää käsitystä kuka. Pateko se sanoi nimekseen vai Pete, jotain sellaista ehkä. Saattoi se olla Jaakkokin. Ei sen väliä sinänsä.

Yössä on niin helppoa antaa pulssin viedä. Hengittää kaupungin valoja, sulautua musiikkiin, ottaa vastaan tarjottu drinkki, vastata ihon kutsuun. Yössä kaikki on helppoa, kevyttä, poreilevaa ja makeaa. Mutta aamulla suussa maistuu kissanpaska ja päätä särkee. Voi helvetti että sitä särkeekin!

Katson hetken aikaa unissaan tuhisevaa miestä. Ei suurtakaan houkutusta jäädä tänne. Tänne… missähän minä tarkalleen ottaen edes olen? Katselen varovasti ympärilleni. Joku aamun ensimmäisistä auringonsäteistä livahtaa sisään verhon raosta. Sininen perusverho, vai onko siinä pallokuvioita? Kirjoituspöytä, tietokoneen näyttö, epämääräisiä paperipinoja, taitaa olla kahvikuppikin, vaiko peräti kaksi. Seinällä jalkapallojuliste. Francesco Totti katsoo hämärässä suoraan silmiini voitonriemuinen virne naamallaan. Mitäs siinä virnuilet, kyllä sinunkin päätäsi joskus varmasti särkee. Tuskin minä ensimmäinen yöperhonen olen, jonka täällä tapaat, ja tuskin viimeinenkään. Mutta nyt minä kyllä lähden täältä.

Vetäisen hameen ja paidan päälleni ja kerään loput vaatteeni mytyksi syliini. Käsilaukku kainaloon. Kengätkin kannan toistaiseksi kädessä, etten herättäisi koko taloa. Porraskäytävän kylmä kivilattia tuntuu terapeuttiselta paljaan jalan alla, saa ainakin ajatukset pois päässä paukkuvasta pajavasarasta. Keinottelen alaoven auki. Kylmä asfalttikin tuntuu jalkapohjissa kelvolliselta, jatkan paljain jaloin parkkipaikan poikki. Puistotien yli ja toisen parkkipaikan halki. Voi näitä lähiöitä, betonilaatikoista ja asfalttilattioista koostuvia jättimäisiä ihmisvarastoja…

Toukokuisen aamuauringon ensimmäiset säteet eivät vielä lämmitä kovinkaan paljon, taitaa olla viisainta pukea takki päälle. Ja ne kengätkin voisi kyllä jo laittaa. Päästän vaatemytyn putoamaan maahan, tongin esiin takin ja kengät. Kengän. Missä helvetissä minun toinen kenkäni on!?!

Nojaudun takanani olevan talon rosoiseen seinään ja hihitän hysteerisesti. Tässä sitä ollaan, jossain tuntemattomassa lähiössä, toukokuun puolivälissä, puoli kuudelta aamulla, tukka kipeänä, vaatteet mytyssä ja toinen kenkä hukassa. Varsinainen tuhkimotarina!

Hieron sormilla ohimoitani ja yritän saada aivoni työstämään vaihtoehtoja. Voin jatkaa lähimmälle bussipysäkille ja kotiin paljain jaloin ja julistaa kengän kentällä kadonneeksi. Tai voin palata omia jälkiäni ja yrittää löytää sen kengän. Voisin myös jäädä niille sijoilleni, soittaa Patelle/Petelle/Jaakolle ja pyytää tuomaan kengän. Paitsi ettei minulla ole Paten/Peten/Jaakon puhelinnumeroa. Unohtui moinen muodollisuus yön kimalluksessa.

Valitsen vaihtoehdon b), sillä kyseessä ovat kuitenkin suosikkikenkäni ja sitä paitsi toukokuinen aamuasfaltti alkaa jo melko lailla kylmätä varpaitani. Vahingosta viisastuneena puen kuitenkin loputkin vaatteeni päälle ja lähden sitten sipsuttelemaan takaisin tulosuuntaani.

Kenkää ei näy. Ilmeisesti en ole pudottanut sitä kävellessäni vaan jättänyt sen sinne patepetejaakon kämpille. Tai sitten en vain ole palannut samaa reittiä kuin tulin. Enkä varmaan olekaan. Ennen pitkää minun on pakko myöntää, että olen eksyksissä. Saatanan betonilaatikko-asfalttilattia-ihmisvarastot! Kaikki talot näyttävät samoilta, kaikki parkkipaikat ja kaikki niillä nököttävät autot ihan toistensa kopioilta. Lienee viisainta heittää hyvästit rakkaalle bilekengälle. Löydänkö minä enää edes bussipysäkille täältä?!?

Yhtäkkiä pesemättömistä meikeistä kuivahtaneet silmäni rekisteröivät tutunnäköisen viirin auton ikkunassa. AS Roma. Missä minä olen juuri nähnyt nuo värit? Haa! Siellä makuuhuoneessa! Francesco Tottin taustana! Voisiko minulla sittenkin olla tuuria..? Ole oikea talo, voi ole! Katson autopaikan numeroa. Ole asunnonnumeron mukainen, voi ole! Lasken mielessäni ikkunoita ja kerroksia, tihrustan ja tiirailen, ja lopulta silmiini osuu kuin osuukin ikkuna, jota peittää tummansininen perusverho, ehkä pieniä pallokuvioita.

Astelen alaovelle niin arvokkaasti kuin vain paljain, kohmettunein jaloin voi, ja istun rapulle odottamaan, että ovi aukeaisi. Totti hei, tulisit nyt avaamaan, kun kerta aina hereillä olet! No kai minä joudan jonkin aikaa tässä odottaakin kun kerran olen tähän nyt päätynyt. Betonilähiön tuhkimo.

Pikkuhiljaa ajatus Paten/Peten/Jaakon tapaamisesta uudestaan alkaa tuntua ihan siedettävältä. Voisihan sille sittenkin antaa sen puhelinnumeron vastineeksi kengästä…

* * *
Tarinamaanantain 40. aiheesta tuli tällaista mieleen...