lauantai 19. huhtikuuta 2008

Kiinni

Emmi istahti kaivonkannelle. Halkeilevaa puuta pitkin piipersi leppäkerttu. Emmi tiesi, miten leppäkertun helpoimmin sai käteensä: Sitä ei kannattanut nipistää sormien väliin, siitä se saattoi likistyä kuoliaaksi. Piti katsoa mihin suuntaan se oli menossa ja panna sormi siihen eteen, niin leppis kiipesi kädelle itse. Mummi oli opettanut niin.

- Katso mummi, leppäkerttu! Se on kevään merkki vai mitä mummi.

Mummi hidasti hetkeksi askeleitaan, kääntyi vilkaisemaan ojennetulla sormella seikkailevaa hyönteistä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, ei hymyillytkään, huokaisi vain. Ei mummi Emmille ollut vihainen, mummi oli vain surullinen, kyllä Emmi ymmärsi.

Emmi ymmärsi enemmän kuin aikuiset tiesivätkään. Se oli hänen oma salaisuutensa, hän ei varmaan koskaan uskaltaisi kertoa sitä kellekään. Sinä yhtenä iltana, kun he olivat mummilassa kylässä, hänelle oli nukkumaanmenon jälkeen tullut yllättäen jano. Hän oli tassutellut keittiön ovelle mutta ei uskaltanutkaan mennä pidemmälle, koska isä ja vaari puhuivat niin kovin vihaisilla äänillä.

Emmi ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, jotka hän kuuli. Sukupolvenvaihdos, olikohan se joku jalkaleikkaus? Huutokauppa, se kuulosti hauskalta, vaikka äiti aina kyllä sanoi, että kaupassa ei saanut huutaa. Minä en ole mikään maajussi, oli isä sanonut. Hassu isä, kai vaari nyt tiesi, että Timo hänen nimensä oli eikä Jussi. Itsekäs paskiainen, sen Emmi kyllä ymmärsi, vaikka ei kai olisi pitänytkään ymmärtää. Ja ihan kuin vaari olisi itkenyt. Mutta varmaan Emmi näki ja kuuli hämärässä väärin, eiväthän aikuiset miehet itke.

Aikuiset naiset kyllä itkevät joskus. Mummikin itki silloin kun lehmät vietiin. Istui ikkunassa, tuijotti pihalle ja itki. Isä näytti silloinkin aika vihaiselta, mutta mummi ei edes yrittänyt olla itkemättä, vähän niin kuin olisi itkenytkin ihan isän kiusaksi. Mutta sitten kun se iso auto tuli pihaan, mummi ei enää katsonut ikkunasta ulos. Hän käänsi selkänsä ikkunalle mutta itki entistä kovemmin.

Emmi päästi leppäkertun takaisin kaivonkannelle. Kerro terveisiä niille uusille asukkaille, hän kuiskasi sille. Ehkä niillä uusillakin olisi pieni tyttö, oma lapsi tai lapsenlapsi, jonka kädelle leppäkerttu pääsisi. Ehkä sekin tyttö tykkäisi kiipeillä ruilipuussa. Emmi huokaisi hieman. Ruilipuuta tulisi kyllä ikävä. Se oli maailman hienoin puu, oksat niin tukevat ja tasaiset, että hänkin sai jo kiivetä niitä pitkin, vaikka kotona puissa kiipeily oli ehdottomasti kielletty. Ja yhteen oksaan oli vaari sitonut köyden, ja sen päähän vanhan autonrenkaan. Se oli ruilikeinu ja siinä sai maailman hauskimmat vauhdit!

- Tulehan Emmi, alkaa olla valmista nyt! vaari huikkasi autolta. Emmi sai matkustaa mummin ja vaarin kanssa isossa muuttoautossa, äiti ja isä menivät omalla autolla jo edeltä, veivät peräkärryssä pihakalusteita ja mummin kangaspuut kierrätyskeskukseen. Niille ei ollut tilaa kerrostaloasunnossa. Emmi kiipesi jyrkät portaat korkealle hyttiin. Sieltä näki melkein koko kylän, rantaan asti ainakin. Mummi oli luvannut siinä rannassa opettaa Emmin uimaan seuraavana kesänä, se oli hyvä ranta, matala ja hiekkapohjainen. Ja vesi oli aina kesäisin niin lämmintä.

Mummikin tuli autoa kohti mutta kääntyikin vielä viime hetkellä kannoillaan ja juoksi navettaan. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kirkkaankeltainen navettatakki mukanaan. – Tämän minä kyllä otan muistoksi, haiskoon miten haisee!
Vaari kiipesi kuskin paikalle ja käynnisti auton, mutta nousi vielä hänkin pois kyydistä, harppoi navetan ovelle ja nykäisi sitä napakasti. – Kiinni on. Lopullisesti kiinni.

Mummin poskelle vierähti iso kyynel. Emmi sipaisi sen pois ja sanoi hiljaa:
- Kuule mummi, sinä voit opettaa minua uimaan uimahallissa. Minä näytän sinulle, miten siellä ollaan.

(Tarinamaanantain 41. aihe)

2 kommenttia:

Isopeikko kirjoitti...

Moneen kertaan näytelty tarina. Maalla ei kohta asu enää ketään. Tuonne oli tulossa sentään uusia asukkaita...

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Hyytävää totuutta.