keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Totti ja Tuhkimo

Päätä särkee. Tunks, tunks, tunks, pajavasara takoo ohimoita pulssin tahtiin. Pakkoko sen pulssinkin on olla noin nopea.

Hengitän syvään. Suu raottuu tahmeasti maiskahtaen, lannalta löyhähtävä ektoplasma yrittää liimata kieltä kitalakeen. Olisipa jotain juotavaa…

Käännän päätä, voi hemmetti että sitä särkeekin! Vieressä nukkuu Joku, ei kovin terävää käsitystä kuka. Pateko se sanoi nimekseen vai Pete, jotain sellaista ehkä. Saattoi se olla Jaakkokin. Ei sen väliä sinänsä.

Yössä on niin helppoa antaa pulssin viedä. Hengittää kaupungin valoja, sulautua musiikkiin, ottaa vastaan tarjottu drinkki, vastata ihon kutsuun. Yössä kaikki on helppoa, kevyttä, poreilevaa ja makeaa. Mutta aamulla suussa maistuu kissanpaska ja päätä särkee. Voi helvetti että sitä särkeekin!

Katson hetken aikaa unissaan tuhisevaa miestä. Ei suurtakaan houkutusta jäädä tänne. Tänne… missähän minä tarkalleen ottaen edes olen? Katselen varovasti ympärilleni. Joku aamun ensimmäisistä auringonsäteistä livahtaa sisään verhon raosta. Sininen perusverho, vai onko siinä pallokuvioita? Kirjoituspöytä, tietokoneen näyttö, epämääräisiä paperipinoja, taitaa olla kahvikuppikin, vaiko peräti kaksi. Seinällä jalkapallojuliste. Francesco Totti katsoo hämärässä suoraan silmiini voitonriemuinen virne naamallaan. Mitäs siinä virnuilet, kyllä sinunkin päätäsi joskus varmasti särkee. Tuskin minä ensimmäinen yöperhonen olen, jonka täällä tapaat, ja tuskin viimeinenkään. Mutta nyt minä kyllä lähden täältä.

Vetäisen hameen ja paidan päälleni ja kerään loput vaatteeni mytyksi syliini. Käsilaukku kainaloon. Kengätkin kannan toistaiseksi kädessä, etten herättäisi koko taloa. Porraskäytävän kylmä kivilattia tuntuu terapeuttiselta paljaan jalan alla, saa ainakin ajatukset pois päässä paukkuvasta pajavasarasta. Keinottelen alaoven auki. Kylmä asfalttikin tuntuu jalkapohjissa kelvolliselta, jatkan paljain jaloin parkkipaikan poikki. Puistotien yli ja toisen parkkipaikan halki. Voi näitä lähiöitä, betonilaatikoista ja asfalttilattioista koostuvia jättimäisiä ihmisvarastoja…

Toukokuisen aamuauringon ensimmäiset säteet eivät vielä lämmitä kovinkaan paljon, taitaa olla viisainta pukea takki päälle. Ja ne kengätkin voisi kyllä jo laittaa. Päästän vaatemytyn putoamaan maahan, tongin esiin takin ja kengät. Kengän. Missä helvetissä minun toinen kenkäni on!?!

Nojaudun takanani olevan talon rosoiseen seinään ja hihitän hysteerisesti. Tässä sitä ollaan, jossain tuntemattomassa lähiössä, toukokuun puolivälissä, puoli kuudelta aamulla, tukka kipeänä, vaatteet mytyssä ja toinen kenkä hukassa. Varsinainen tuhkimotarina!

Hieron sormilla ohimoitani ja yritän saada aivoni työstämään vaihtoehtoja. Voin jatkaa lähimmälle bussipysäkille ja kotiin paljain jaloin ja julistaa kengän kentällä kadonneeksi. Tai voin palata omia jälkiäni ja yrittää löytää sen kengän. Voisin myös jäädä niille sijoilleni, soittaa Patelle/Petelle/Jaakolle ja pyytää tuomaan kengän. Paitsi ettei minulla ole Paten/Peten/Jaakon puhelinnumeroa. Unohtui moinen muodollisuus yön kimalluksessa.

Valitsen vaihtoehdon b), sillä kyseessä ovat kuitenkin suosikkikenkäni ja sitä paitsi toukokuinen aamuasfaltti alkaa jo melko lailla kylmätä varpaitani. Vahingosta viisastuneena puen kuitenkin loputkin vaatteeni päälle ja lähden sitten sipsuttelemaan takaisin tulosuuntaani.

Kenkää ei näy. Ilmeisesti en ole pudottanut sitä kävellessäni vaan jättänyt sen sinne patepetejaakon kämpille. Tai sitten en vain ole palannut samaa reittiä kuin tulin. Enkä varmaan olekaan. Ennen pitkää minun on pakko myöntää, että olen eksyksissä. Saatanan betonilaatikko-asfalttilattia-ihmisvarastot! Kaikki talot näyttävät samoilta, kaikki parkkipaikat ja kaikki niillä nököttävät autot ihan toistensa kopioilta. Lienee viisainta heittää hyvästit rakkaalle bilekengälle. Löydänkö minä enää edes bussipysäkille täältä?!?

Yhtäkkiä pesemättömistä meikeistä kuivahtaneet silmäni rekisteröivät tutunnäköisen viirin auton ikkunassa. AS Roma. Missä minä olen juuri nähnyt nuo värit? Haa! Siellä makuuhuoneessa! Francesco Tottin taustana! Voisiko minulla sittenkin olla tuuria..? Ole oikea talo, voi ole! Katson autopaikan numeroa. Ole asunnonnumeron mukainen, voi ole! Lasken mielessäni ikkunoita ja kerroksia, tihrustan ja tiirailen, ja lopulta silmiini osuu kuin osuukin ikkuna, jota peittää tummansininen perusverho, ehkä pieniä pallokuvioita.

Astelen alaovelle niin arvokkaasti kuin vain paljain, kohmettunein jaloin voi, ja istun rapulle odottamaan, että ovi aukeaisi. Totti hei, tulisit nyt avaamaan, kun kerta aina hereillä olet! No kai minä joudan jonkin aikaa tässä odottaakin kun kerran olen tähän nyt päätynyt. Betonilähiön tuhkimo.

Pikkuhiljaa ajatus Paten/Peten/Jaakon tapaamisesta uudestaan alkaa tuntua ihan siedettävältä. Voisihan sille sittenkin antaa sen puhelinnumeron vastineeksi kengästä…

* * *
Tarinamaanantain 40. aiheesta tuli tällaista mieleen...

3 kommenttia:

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Kyyyyllä minäki antasin Francesco Tottille!

Careliana kirjoitti...

Heh, oh, miten minä vähän epäilen, että jos vastapuolena olisi ollut Francesco itte, ei sankarittaremme olisi hiippaillut kaikessa hiljaisuudessa tiehensä...

Wille kirjoitti...

Kylläpäs oli mukaansatempaava tarina.