maanantai 26. toukokuuta 2008

En unohda koskaan

En koskaan unohda sitä tuikitavallista lokakuista tiistai-iltaa, jona ovellani seisoi kaksi siiviliasuista poliisia vakavina, ehkä hieman vaivautuneinakin, kertomassa, että äitini oli kuollut.

Ensin tuli järkytys, se ehti paljon ennen kyyneleitäkin. Sitten tajuntaan alkoi hiipiä se tosiasia, että äitini, minun ainoa äitini, oli poissa ikuisiksi ajoiksi, lopullisesti. Ja sitten se totuus, että ainoana lähisukulaisena minä olin vastuussa kaikesta, niin hänen viimeisestä matkastaan kuin hänen sotkujensa siivoamisestakin (urakka, jonka aavistin valtavaksi jo alun perinkin ja joka on sittemmin osoittautunut vielä paljon pelättyä valtavammaksi - ja jatkuu edelleen). Vai menivätkö nuo toisin päin? Vai ehkä sittenkin limittäin? En muista. Se oli sumuista aikaa.

Mutta sen minä muistan, kuinka valtavasti tukea, lohtua ja rakkautta sain osakseni niinä raskaina, sumuisina aikoina! Muistan jokaikisen kukkalähetyksen, joka ainoan halauksen, aivan jokaisen osanoton ilmaisun, jopa ne muodollisuutena mutistut. Niitä en unohda koskaan.

Erityisesti muistan sen, kuinka isäni uusi puoliso otti minut siipiensä suojaan. Hän ymmärsi suruni, ymmärsi lamaannukseni. Hän tiesi, miten sellaisessa tilanteessa toimitaan. Hän melkein kirjaimellisesti kantoi minut niiden kriittisimpien ensimmäisten järjestelyjen läpi. Tuo nainen, josta äitivainaa ei eläissään kaunista sanaa sanonut, niitä vähemmän kauniita sitten turhankin monta. "Täs ei kuule nyt oo kyse siu äitistäis, häl on nyt rauha. Sinnuu mie täs autan ja ihan silkka ihmisyys on miul motiivina!" - sillä oli se asia kuitattu. Ja yhtä lailla korvaamatonta tukea ja vankkumatonta rakkautta sain tietenkin myös isältäni.

Enkä ikinä unohda myöskään sitä ennalta täysin tuntematonta miestä, jolle alun perin soitin vahingossa selvittääkseni asioita, jotka eivät suinkaan hänen vastuulleen kuuluneet. Mutta tuo soitto väärään numeroon osoittautui lopulta lähes hyödyllisimmäksi puheluksi, jonka koko prosessin aikana tein! Tämä uskomattoman ihana mies hoiti asioita puolestani äidin kotipaikkakunnalla, jonne en itse pitkän välimatkan vuoksi heti päässyt. Hän siivosi äidin asunnon, jonne en pystynyt sellaisenaan sisälle astumaan. Kun tyhjensimme asuntoa vuokrasopimuksen päätyttyä, hän oli paikalla pakettiautoineen (omasta ehdotuksestaan - minä homekorva olisin sen kaiken keskellä autuaana lähtenyt tyhjentämään kerrostalokaksiota yhdessä päivässä yhden farmariauton turvin). Hautajaisissa hän halasi minua lämpimämmin kuin kukaan ja toivotti "voimia sinulle, pikkuinen!"

On sanomattakin selvää, että mitkään sanat tai tavarat tässä maailmassa eivät riitä kiitokseksi kaikesta siitä, mitä minulle noina vaikeina aikoina annettiin. Mutta tietenkin minä parhaani mukaan yritin. Tuolle tuntemattomasta sydänystäväksi tulleelle miehelle annoin aivan tavanomaisen pienen lahjapaketin: kahvia, suklaata, koirankeksejä lemmikille, joka oli kuulemma ollut äitinikin silmäterä. Mies liikuttui kyyneliin, halasi minua ja sanoi: "Mitä sie tällasii, hyväne aika! Ystävvii autettaan, sehän on iha selvä assii. Ystävvii autettaan!"

Isän puoliso puolestaan loihe lausumaan: "Kuule elä sie mittää kiittele. Tää ei oo sellane assii mist kiiteltäis. Sit ku mie joskus teen kastiketta ja se on pahhaa ja kokkareista ni kiitä sie siitä sit, sano et eipähä nälkä jäänt. Mut elä sie täst kiittele. Mut muistatha sie tään, ja paa sit omalta osaltais hyvä kiertämää, auta muita jos vaa mis voit!"

Sen minä lupaan. Enkä varmasti unohda koskaan!

* * *
Pakinaperjantain 78. haaste

torstai 22. toukokuuta 2008

Rannalla

He istuvat rantakivellä kahden
niin pienet, niin lopen uupuneet
Katse ylittää merenlahden
sielut on kuohuihin turtuneet

Jossain lahden takana tuolla
olen kuullut, niin ainakin kerrotaan
on maa, jossa lasten ei tarvitse kuolla
heikkouteen ja raadantaan

He istuvat hiljaa kivellänsä
käsi kättä puristaa
kai ikuinen on kämmenen känsä
ja haavojansa aristaa

Kunpa vatsa lakkaisi kurnimasta
Kunpa vapaasti vois hengittää
Kuka täällä rakastaisi lasta
antais elää lapsen elämää

He vannovat ystävyyden valan
se tekee jotain paremmaksi
Toinen ottaa esiin leivänpalan
ja taittaa sen: nyt niitä on kaksi

* * *

Runotorstaissa juhlitaan tällä viikolla 2-vuotissynttäreitä, minkä kunniaksi haasteena on 2; viime viikolla teemana olivat ihmisoikeudet. Joten tässäpä kustannustehokkaasti kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Juhlatunnelmaa, sitä on monenlaista...

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Muuttumisleikki

Kaisaa onnisti: hän voitti nuortenlehden muuttumisleikkikilpailun. Innosta ja jännityksestä täristen hän asteli lehden toimitukseen, jossa häntä odottivat arvostetut stylistit, kampaajat ja meikkaajat.

”Sulla on tosi kauniit, suuret silmät ja tuuheat ripset, tuodaan niitä vain rohkeasti esiin!”
”Sun tukka on tällaista silkkistä sorttia ja kiiltää luonnostaan upeasti, leikataan sitä näin kerroksittain niin saadaan siihen volyymiä."
”Korosta vain reippaasti naisellisuuttasi, tällaiset empire-leikkaukset sopivat sinulle erityisen hyvin ja nostavat huomion vartalosi parhaisiin puoliin, tänne ylävartalon puoleen…”
”Silmälasinkehyksissä sun kannattaa ennemmin valita kulmikas kuin pyöreä malli, se sopii sun kasvojes muotoon paremmin."

Kaisa mietti, että eihän hän mitään muuttumisleikkiä olisi tarvinnutkaan, jos kerran oli niin upea jo luonnostaan. Joka tapauksessa tyylipäivän päätteeksi peilistä katsoi tosi hyvännäköinen mimmi. Uusiin silmälasinsankoihin Kaisalla ei kyllä ollut varaa, mutta sen ehdotetun vaatekerran hän osti, vaikka joutuikin lainaamaan siskolta osan hinnasta.

Tyylipäivän päätteeksi Kaisa asteli kahvilaan ja osti latten (siskon lainan ansiosta budjetti venyi juuri ja juuri siihen). Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja katseli ihmisiä kasvoillaan eteerinen, itsetietoinen ilme, sellainen kuin elokuvien kaunottarilla. Hän oli tietoinen ulkonäöstään, hyvällä tavalla kerrankin!

Tavallaan, Kaisa ajatteli, muuttumisleikin voittaminen oli itsestäänselvyys. Se kuului hänen kohtaloonsa, palveli hänen tavoitettaan. Niissä lehdissäkin aina sanottiin, että kunhan vain asettaa itselleen tavoitteen, uskoo siihen lujasti ja ponnistelee sitä kohden, voi elämässä saavuttaa mitä tahansa. Ja Kaisalla oli tavoite. Alvar.

Alvar. Jo nimikin maistui mystiseltä, kiehtovalta, erityiseltä. Ja juuri sitä Alvar oli. Koulun komein poika, kaikkien opettajienkin suosikki, varma menestyjä. Ja Kaisan tuleva poikaystävä. Se oli kohtalo. Viimeistään nyt, nähdessään uudistuneen, upean, sädehtivän Kaisan, Alvarkin oivaltaisi sen.

”Wow”, sanoi Siljakin koulussa. ”Sä näytät tosi hyvältä!” Ja Silja jos kuka tiesi hyvännäköisyydestä kaiken, täydellinen kaunotar ja aina kuin suoraan muotilehden sivuilta hypähtänyt. Ja Kaisan paras ystävä. Siljan ympärillä pyöri aina poikia, sitä kautta Kaisakin pääsi heihin tutustumaan. Mutta vain yhdelle oli sijaa hänen sydämessään.

Nuokkarin diskoon Kaisa puki tyylipäivän vaatteet, meikkasi vinkkien mukaisesti ja pöyhi tukkaansa kampaajan tavoin. Ihan yhtä pörheäksi hän ei sitä saanut, mutta kyllä se ainakin kiilsi hienosti, aivan kuten kampaaja oli kehunutkin.

Kaisa nojasi rennosti tanssisalin seinään ja hytkytteli musiikin tahdissa. Hän viritti kasvoilleen sen saman eteerisen, itsetietoisen ilmeen, jota oli peilin edessä kotona harjoitellut. Ja sieltä Alvar tulikin, suoraan kohti. Kaisan sydän alkoi takoa vimmatusti, hänen hengityksensä muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi, suu kuivui, kädet hikosivat. Nyt se hetki vihdoin koittaisi! Alvar lähestyi lähestymistään, oli jo ihan siinä edessä. Kaisa veti syvään henkeä ja veti väpättävät suupielensä viekottelevaan hymyyn.

”Moi, tshihihiiii!” Kaisa punastui hieman. Elokuvien kaunottaret ja tosielämän siljat eivät kyllä koskaan hihitelleet sillä lailla hallitsemattomasti. Mutta onneksi meikki peitti poskien helotuksen, ja ehkä musiikki sai hihityksen kuulostamaan rennolta naurahdukselta eikä sellaiselta hysteeriseltä kiekaisulta, jolta se Kaisan omissa korvissa kuulosti. Jatkoa vain! ”Niin moi, A-ah-arvo…”

Voi ei. Kunpa nuokkarin lattia olisi nielaissut Kaisan siihen paikkaan! Toisaalta hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi sulanut epämääräiseksi limaklöntiksi, levinnyt märkänä länttinä lattialle ja imeytynyt parkettiin.

Mutta Arvid tuli silti luo. Tuli ja kumartui vieressä seisovan Siljan puoleen, kuiskasi Siljan korvaan. Tiedä häntä, puhuiko se tahallaan niin lujaa, että Kaisakin kuuli, vai eikö se vain huomannut, että musiikissa tuli juuri silloin tauko. ”Pystyksä häivyttään ton munkkipossun ja tuleen jatkoille?”

Niinpä. Sanoihan sen jo nimikin: muuttumisleikki. Leikki leikkinä, todellisuus on totta.

* * *

Pakinaperjantain tämänkertaisena haastesanana oli muuntautuminen.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Maarit, opettaja

Ettekö te jumalauta tajua?!? Te ette vaivaudu katsomaan missään asiassa omaa nokkaanne pidemmälle! Avatkaa nyt jo silmänne – te tuhoatte tämän koulun, nämä oppilaat! Nostatte kätenne ylös ja sanotte, ettei teidän tarvitse välittää, se ei kuulu teidän toimenkuvaanne. Mutta jos teidän ei kuulu välittää niin kenen sitten? Eikö teidän toimenkuvaanne nimenomaan kuulu antaa näille nuorille kunnon eväät elämään!

Te sanotte että minä olen hankala. Varmaan sanotte selän takana sairaaksikin, hulluksi jopa. Olenhan minä varmaan hankala, kun en suostu tanssimaan teidän pillinne mukaan, mukautumaan teidän piintyneisiin kuvioihinne. Herätkää nyt helvetti soikoon! Te olette jämähtäneet paikoillenne! Kyllähän se vähän vaivannäköä vaatii kokeilla uutta, edetä vanhoista jumiutuneista kuvioista johonkin suuntaan. Mutta kuulkaa kun tämä on sitä tämä koko helvetin elämä, etenemistä ja kehittymistä!

Maaritin ääni värisi raivosta, hänen poskiaan kuumotti ja kädet hikosivat. Mutta nyt hän puhuisi suunsa puhtaaksi, kerrankin, viimeisen kerran.

Minun mittani on nyt täysi. Täysi teidän nyrpistelyänne, vieroksuntaanne, halveksuntaanne. Pitäkää pieni piirinne, pyörikää siinä itsenne tainnoksiin! Älkää vain ikinä huoliko ketään ulkopuolista mukaan, älkää edes yrittäkö suvaita erilaisia ihmisiä, älkää avatko mieltänne uusille ajatuksille. Tämä työyhteisö on niin sairas! Luuletteko te että minä edes haluaisin kuulua teidän joukkoonne? En todellakaan halua. Minulle riitti, kuulitteko, minulle riitti. Minä lähden. Eroan. Nyt. Hyvästi!

Kello pärähti soimaan, välitunti oli päättynyt. Maarit avasi säpsähtäen silmänsä. Kahvi killui mukissa jäähtyneenä, sameana litkuna. No seuraavalla välitunnilla sitten tuoretta. Maarit keräsi paperinsa, huokaisi ja lähti kohti kemian luokkaa. Rehtori tuli matkalla vastaan, Maarit nyökkäsi kankeasti ja käänsi katseensa lattiaan.

*

”Mä olen ajatellut sanoutua irti”, Maarit tokaisi illalla Penalle. Mies laski teekupin kädestään ja hymähti.
”Pitäisköhän sun kuule käydä taas sen työterveyden psykon juttusilla, sä puhut taas ihan levottomia.”
Maarit haukkasi juustoleipää eikä jatkanut keskustelua. Vain kurkkusiivujen rouskuna hampaissa rikkoi hiljaisuuden.

*

Sumu teki aamu-unisesta maantiestä entistä unisemman. Autot matelivat jonossa, kuljettajat uppoutuivat ajatuksiinsa, kukin omiinsa. Maarit haukotteli ja napsautti autoradion auki pysyäkseen virkeämpänä. Taas joku nuorisokanava päällä. ”…tuntuu niin hyvältä vihdoinkin sanoa tää: riittää!” lauloi nuoren tytön uhmakas ääni. Maarit hätkähti. Oliko se merkki? Eihän hän yliluonnolliseen uskonut, luonnontieteiden opettaja, hyvänen aika sentään. Mutta silti…

*

Ruokatunti. Maarit kävi hakemassa tonnikalaleipänsä opettajainhuoneen jääkaapista, kaatoi kupillisen kahvia ja suuntasi takaisin serminurkkaukseensa. Hän ei ollut enää pitkään aikaan jaksanut edes yrittää liittyä muiden opettajien pöytäseuraksi – siinä tunsi vain palaavansa esiteini-ikään, sen ikuisen hylkiön rooliin, jonka parhaassa tapauksessa annettiin kyhjöttää pöydän päässä mutta jolle ei varmasti sanottu mitään eikä annettu pienintäkään tilaisuutta osallistua rupatteluun.

Leipä oli nopeasti syöty ja kahvi hörpätty. Maarit napsautti tietokoneensa auki. Kuin itseohjautuvasti hänen sormensa naputtivat puhtaan sivun yläreunaan otsikon: EROANOMUS.

*

”Mä kirjoitin eroanomukseni tänään.” Nyt Pena jo vähän terästäytyi, laski lehdenkin käsistään ja katsoi suoraan silmiin.
”Alkais kuule olla jo aika lopettaa toi pelleily. Ethän sä nyt voi noin vain erota. Mitä sä sitten tekisit? Ikään kuin täällä päin olis pilvin pimein kemianopettajan virkoja vapaana, tai edes sijaisuuksia! Ajattelisit nyt vähän ennen kuin toteutat noita päähänpistojas. Et kai sä sentään antanu sitä kellekään?”
”No en antanu, en vielä. Mutta tallensin kyllä ja aion vielä antaa. Mä oon hitto vieköön ennemmin työtön kuin osa sitä saatanan ahdistavaa työyhteisöä!”
”Just joo. Sä ja sun työyhteisös ja sun mielialas. Entäs me? Sun perhees? Meillä on kuule asuntolainaa vielä aika rutkasti jäljellä, ja ens vuonna Petrikin aloittaa lukion ja sun jos kenen luulis tietävän mitä ne kirjat sun muut sitten maksaa…”
Maarit veti syvään henkeä muttei voinut estää leukaansa väpättämästä. Mies heltyi hieman, kurotti silittämään hänen kämmenselkäänsä.
”Äläs nyt, tuskin ne asiat nyt sentään ihan niin pahassa solmussa on. Soittelet vaikka sille psykologille jooko… Kyllä tää tästä vielä lutviutuu, kunhan et nyt vaan tee mitään harkitsematonta.”

*

Mitä sä sitten tekisit? Maarit tuijotti ikkunasta ulos, syksyn viimeiset lehdet lepattivat tuulessa orpoina, vain odottaen irti repeytymistään. Just niin kuin minä, hän ajatteli. Niin, mitä sitä sitten tekisi? Siinä Pena kyllä oli oikeassa, että opettajan töitä ei varmaankaan järin helposti löytyisi. Mutta kai hän nyt voisi jotain muutakin tehdä. Väitöskirjaa vaikka, jos sattuisi saamaan apurahan. Jonkin yrityksen tuotekehityksessä voisi olla sopiva paikka. Tai entä jos heittäytyisi rohkeasti omilleen, ainakin ansiosidonnaisen ajan sitä voisi vain olla, hoitaa kotia ja puutarhaa, kirjoittaa vaikka kirjaa tai neuloa kymmenet villasukat…

*

Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen… Teinit lauloivat niin hiljaa kuin kehtasivat. Kumma juttu tuo Suvivirsi, se jotenkin pakottaa laulamaan mukana katu-uskottavuuden menetyksen uhallakin.

Seremonioiden päätyttyä opettajat rupattelivat vielä naulakoilla, toivottelivat hyvää kesää ja kertoilivat lomasuunnitelmiaan. Kolkoista kiviseinistä ja -lattioista kimpoili iloisia naurunpyrskähdyksiä. Maarit kietaisi silkkihuivin kaulaansa, nosti laukkunsa kainaloonsa ja käveli ulos taakseen katsomatta.

Rehtorin pöydällä makasi sileä aanelonen, jonka puhtaan valkean pinnan rikkoi muutama huolellisesti muotoiltu lause. EROANOMUS.

*

Maarit astui kaupan ovesta sisään ja hengitti keuhkoihinsa miellyttävää lankojen ja kankaiden tuoksua.
”Te haitte osa-aikaista myyjää..?”


* * *
Pakinaperjantain tämän viikon haastesana, työ, sai minut kaivelemaan pöytälaatikon kätköistä tämän vanhan novellin. Tämä on osa novellisarjaani, pieniä tavallisia tarinoita pienten tavallisten ihmisten elämästä. Enempi/vähempi salainen haaveeni olisi joskus tyrkyttää nimenomaan tätä novellisarjaa oikein kustannettavaksikin, joten tällä kertaa kaikenlainen palaute olisi vielä tavallistakin tervetulleempaa!

perjantai 2. toukokuuta 2008

Aatteen paloa

Jouluna vietän ystävänpäivää
helmikuun neljäntenätoista näytän Postille kieltä
ja lähetän korkeintaan ilmaisia sähköpostikortteja

Jehoville sanon olevani juutalainen
jos erehdyn avaamaan oven

Palmusunnuntaina otan ovikellosta patterit pois
tai lähden matkoille virpojia karkuun

Vappuna ajattelen proletariaattia
kun vingutan visaani vaatekaupoissa

Tulkoon kukin uskossaan autuaaksi
lämmitelköön aatteensa palossa

Meillä on sähkökiuas.

* * *
Runotorstain 88. haaste
Hyvää vapunjälkeistä elämää kaikille!