maanantai 26. toukokuuta 2008

En unohda koskaan

En koskaan unohda sitä tuikitavallista lokakuista tiistai-iltaa, jona ovellani seisoi kaksi siiviliasuista poliisia vakavina, ehkä hieman vaivautuneinakin, kertomassa, että äitini oli kuollut.

Ensin tuli järkytys, se ehti paljon ennen kyyneleitäkin. Sitten tajuntaan alkoi hiipiä se tosiasia, että äitini, minun ainoa äitini, oli poissa ikuisiksi ajoiksi, lopullisesti. Ja sitten se totuus, että ainoana lähisukulaisena minä olin vastuussa kaikesta, niin hänen viimeisestä matkastaan kuin hänen sotkujensa siivoamisestakin (urakka, jonka aavistin valtavaksi jo alun perinkin ja joka on sittemmin osoittautunut vielä paljon pelättyä valtavammaksi - ja jatkuu edelleen). Vai menivätkö nuo toisin päin? Vai ehkä sittenkin limittäin? En muista. Se oli sumuista aikaa.

Mutta sen minä muistan, kuinka valtavasti tukea, lohtua ja rakkautta sain osakseni niinä raskaina, sumuisina aikoina! Muistan jokaikisen kukkalähetyksen, joka ainoan halauksen, aivan jokaisen osanoton ilmaisun, jopa ne muodollisuutena mutistut. Niitä en unohda koskaan.

Erityisesti muistan sen, kuinka isäni uusi puoliso otti minut siipiensä suojaan. Hän ymmärsi suruni, ymmärsi lamaannukseni. Hän tiesi, miten sellaisessa tilanteessa toimitaan. Hän melkein kirjaimellisesti kantoi minut niiden kriittisimpien ensimmäisten järjestelyjen läpi. Tuo nainen, josta äitivainaa ei eläissään kaunista sanaa sanonut, niitä vähemmän kauniita sitten turhankin monta. "Täs ei kuule nyt oo kyse siu äitistäis, häl on nyt rauha. Sinnuu mie täs autan ja ihan silkka ihmisyys on miul motiivina!" - sillä oli se asia kuitattu. Ja yhtä lailla korvaamatonta tukea ja vankkumatonta rakkautta sain tietenkin myös isältäni.

Enkä ikinä unohda myöskään sitä ennalta täysin tuntematonta miestä, jolle alun perin soitin vahingossa selvittääkseni asioita, jotka eivät suinkaan hänen vastuulleen kuuluneet. Mutta tuo soitto väärään numeroon osoittautui lopulta lähes hyödyllisimmäksi puheluksi, jonka koko prosessin aikana tein! Tämä uskomattoman ihana mies hoiti asioita puolestani äidin kotipaikkakunnalla, jonne en itse pitkän välimatkan vuoksi heti päässyt. Hän siivosi äidin asunnon, jonne en pystynyt sellaisenaan sisälle astumaan. Kun tyhjensimme asuntoa vuokrasopimuksen päätyttyä, hän oli paikalla pakettiautoineen (omasta ehdotuksestaan - minä homekorva olisin sen kaiken keskellä autuaana lähtenyt tyhjentämään kerrostalokaksiota yhdessä päivässä yhden farmariauton turvin). Hautajaisissa hän halasi minua lämpimämmin kuin kukaan ja toivotti "voimia sinulle, pikkuinen!"

On sanomattakin selvää, että mitkään sanat tai tavarat tässä maailmassa eivät riitä kiitokseksi kaikesta siitä, mitä minulle noina vaikeina aikoina annettiin. Mutta tietenkin minä parhaani mukaan yritin. Tuolle tuntemattomasta sydänystäväksi tulleelle miehelle annoin aivan tavanomaisen pienen lahjapaketin: kahvia, suklaata, koirankeksejä lemmikille, joka oli kuulemma ollut äitinikin silmäterä. Mies liikuttui kyyneliin, halasi minua ja sanoi: "Mitä sie tällasii, hyväne aika! Ystävvii autettaan, sehän on iha selvä assii. Ystävvii autettaan!"

Isän puoliso puolestaan loihe lausumaan: "Kuule elä sie mittää kiittele. Tää ei oo sellane assii mist kiiteltäis. Sit ku mie joskus teen kastiketta ja se on pahhaa ja kokkareista ni kiitä sie siitä sit, sano et eipähä nälkä jäänt. Mut elä sie täst kiittele. Mut muistatha sie tään, ja paa sit omalta osaltais hyvä kiertämää, auta muita jos vaa mis voit!"

Sen minä lupaan. Enkä varmasti unohda koskaan!

* * *
Pakinaperjantain 78. haaste

3 kommenttia:

Hallatar kirjoitti...

Hädässä ystävä tunnetaan.
Ehkä hädässä se ystävä löydetäänkin.

Kerä kirjoitti...

Niin.

Mk kirjoitti...

Toisten hyvyys ja välittäminen yllättävät usein oman surun keskellä ja jäävät iäksi mieleen.
Myös ne ihan pienet teot ja sanat.
Ehkä eniten juuri ne.

Kaunis kirjoitus aiheesta.