sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Maarit, opettaja

Ettekö te jumalauta tajua?!? Te ette vaivaudu katsomaan missään asiassa omaa nokkaanne pidemmälle! Avatkaa nyt jo silmänne – te tuhoatte tämän koulun, nämä oppilaat! Nostatte kätenne ylös ja sanotte, ettei teidän tarvitse välittää, se ei kuulu teidän toimenkuvaanne. Mutta jos teidän ei kuulu välittää niin kenen sitten? Eikö teidän toimenkuvaanne nimenomaan kuulu antaa näille nuorille kunnon eväät elämään!

Te sanotte että minä olen hankala. Varmaan sanotte selän takana sairaaksikin, hulluksi jopa. Olenhan minä varmaan hankala, kun en suostu tanssimaan teidän pillinne mukaan, mukautumaan teidän piintyneisiin kuvioihinne. Herätkää nyt helvetti soikoon! Te olette jämähtäneet paikoillenne! Kyllähän se vähän vaivannäköä vaatii kokeilla uutta, edetä vanhoista jumiutuneista kuvioista johonkin suuntaan. Mutta kuulkaa kun tämä on sitä tämä koko helvetin elämä, etenemistä ja kehittymistä!

Maaritin ääni värisi raivosta, hänen poskiaan kuumotti ja kädet hikosivat. Mutta nyt hän puhuisi suunsa puhtaaksi, kerrankin, viimeisen kerran.

Minun mittani on nyt täysi. Täysi teidän nyrpistelyänne, vieroksuntaanne, halveksuntaanne. Pitäkää pieni piirinne, pyörikää siinä itsenne tainnoksiin! Älkää vain ikinä huoliko ketään ulkopuolista mukaan, älkää edes yrittäkö suvaita erilaisia ihmisiä, älkää avatko mieltänne uusille ajatuksille. Tämä työyhteisö on niin sairas! Luuletteko te että minä edes haluaisin kuulua teidän joukkoonne? En todellakaan halua. Minulle riitti, kuulitteko, minulle riitti. Minä lähden. Eroan. Nyt. Hyvästi!

Kello pärähti soimaan, välitunti oli päättynyt. Maarit avasi säpsähtäen silmänsä. Kahvi killui mukissa jäähtyneenä, sameana litkuna. No seuraavalla välitunnilla sitten tuoretta. Maarit keräsi paperinsa, huokaisi ja lähti kohti kemian luokkaa. Rehtori tuli matkalla vastaan, Maarit nyökkäsi kankeasti ja käänsi katseensa lattiaan.

*

”Mä olen ajatellut sanoutua irti”, Maarit tokaisi illalla Penalle. Mies laski teekupin kädestään ja hymähti.
”Pitäisköhän sun kuule käydä taas sen työterveyden psykon juttusilla, sä puhut taas ihan levottomia.”
Maarit haukkasi juustoleipää eikä jatkanut keskustelua. Vain kurkkusiivujen rouskuna hampaissa rikkoi hiljaisuuden.

*

Sumu teki aamu-unisesta maantiestä entistä unisemman. Autot matelivat jonossa, kuljettajat uppoutuivat ajatuksiinsa, kukin omiinsa. Maarit haukotteli ja napsautti autoradion auki pysyäkseen virkeämpänä. Taas joku nuorisokanava päällä. ”…tuntuu niin hyvältä vihdoinkin sanoa tää: riittää!” lauloi nuoren tytön uhmakas ääni. Maarit hätkähti. Oliko se merkki? Eihän hän yliluonnolliseen uskonut, luonnontieteiden opettaja, hyvänen aika sentään. Mutta silti…

*

Ruokatunti. Maarit kävi hakemassa tonnikalaleipänsä opettajainhuoneen jääkaapista, kaatoi kupillisen kahvia ja suuntasi takaisin serminurkkaukseensa. Hän ei ollut enää pitkään aikaan jaksanut edes yrittää liittyä muiden opettajien pöytäseuraksi – siinä tunsi vain palaavansa esiteini-ikään, sen ikuisen hylkiön rooliin, jonka parhaassa tapauksessa annettiin kyhjöttää pöydän päässä mutta jolle ei varmasti sanottu mitään eikä annettu pienintäkään tilaisuutta osallistua rupatteluun.

Leipä oli nopeasti syöty ja kahvi hörpätty. Maarit napsautti tietokoneensa auki. Kuin itseohjautuvasti hänen sormensa naputtivat puhtaan sivun yläreunaan otsikon: EROANOMUS.

*

”Mä kirjoitin eroanomukseni tänään.” Nyt Pena jo vähän terästäytyi, laski lehdenkin käsistään ja katsoi suoraan silmiin.
”Alkais kuule olla jo aika lopettaa toi pelleily. Ethän sä nyt voi noin vain erota. Mitä sä sitten tekisit? Ikään kuin täällä päin olis pilvin pimein kemianopettajan virkoja vapaana, tai edes sijaisuuksia! Ajattelisit nyt vähän ennen kuin toteutat noita päähänpistojas. Et kai sä sentään antanu sitä kellekään?”
”No en antanu, en vielä. Mutta tallensin kyllä ja aion vielä antaa. Mä oon hitto vieköön ennemmin työtön kuin osa sitä saatanan ahdistavaa työyhteisöä!”
”Just joo. Sä ja sun työyhteisös ja sun mielialas. Entäs me? Sun perhees? Meillä on kuule asuntolainaa vielä aika rutkasti jäljellä, ja ens vuonna Petrikin aloittaa lukion ja sun jos kenen luulis tietävän mitä ne kirjat sun muut sitten maksaa…”
Maarit veti syvään henkeä muttei voinut estää leukaansa väpättämästä. Mies heltyi hieman, kurotti silittämään hänen kämmenselkäänsä.
”Äläs nyt, tuskin ne asiat nyt sentään ihan niin pahassa solmussa on. Soittelet vaikka sille psykologille jooko… Kyllä tää tästä vielä lutviutuu, kunhan et nyt vaan tee mitään harkitsematonta.”

*

Mitä sä sitten tekisit? Maarit tuijotti ikkunasta ulos, syksyn viimeiset lehdet lepattivat tuulessa orpoina, vain odottaen irti repeytymistään. Just niin kuin minä, hän ajatteli. Niin, mitä sitä sitten tekisi? Siinä Pena kyllä oli oikeassa, että opettajan töitä ei varmaankaan järin helposti löytyisi. Mutta kai hän nyt voisi jotain muutakin tehdä. Väitöskirjaa vaikka, jos sattuisi saamaan apurahan. Jonkin yrityksen tuotekehityksessä voisi olla sopiva paikka. Tai entä jos heittäytyisi rohkeasti omilleen, ainakin ansiosidonnaisen ajan sitä voisi vain olla, hoitaa kotia ja puutarhaa, kirjoittaa vaikka kirjaa tai neuloa kymmenet villasukat…

*

Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen… Teinit lauloivat niin hiljaa kuin kehtasivat. Kumma juttu tuo Suvivirsi, se jotenkin pakottaa laulamaan mukana katu-uskottavuuden menetyksen uhallakin.

Seremonioiden päätyttyä opettajat rupattelivat vielä naulakoilla, toivottelivat hyvää kesää ja kertoilivat lomasuunnitelmiaan. Kolkoista kiviseinistä ja -lattioista kimpoili iloisia naurunpyrskähdyksiä. Maarit kietaisi silkkihuivin kaulaansa, nosti laukkunsa kainaloonsa ja käveli ulos taakseen katsomatta.

Rehtorin pöydällä makasi sileä aanelonen, jonka puhtaan valkean pinnan rikkoi muutama huolellisesti muotoiltu lause. EROANOMUS.

*

Maarit astui kaupan ovesta sisään ja hengitti keuhkoihinsa miellyttävää lankojen ja kankaiden tuoksua.
”Te haitte osa-aikaista myyjää..?”


* * *
Pakinaperjantain tämän viikon haastesana, työ, sai minut kaivelemaan pöytälaatikon kätköistä tämän vanhan novellin. Tämä on osa novellisarjaani, pieniä tavallisia tarinoita pienten tavallisten ihmisten elämästä. Enempi/vähempi salainen haaveeni olisi joskus tyrkyttää nimenomaan tätä novellisarjaa oikein kustannettavaksikin, joten tällä kertaa kaikenlainen palaute olisi vielä tavallistakin tervetulleempaa!

6 kommenttia:

Loviisa kirjoitti...

Hyvin kirjoitettu ja kylläpäs osui lähelle omaa tilannetta.

Isopeikko kirjoitti...

Haluaminen ja voiminen yhdistyi ajassa ja paikassa. Yleensä ihmiset pelaavat varman päälle, eivätkä hellitä entisestä ennen kuin on ote uudesta.

Mk kirjoitti...

Joskus on pakko pistää oma hyvinvointi etusijalle.
Hienoa että Maaritista löytyi rohkeutta muuttaa suuntaa ja hypätä pois ahdistavasta työyhteisöstä.

Moninainen kirjoitti...

Olin joskus taannoin työsuojelun peruskurssilla, jossa puhuttiin työhyvinvoinnista ja –pahoinvoinnista. Olin yllättynyt, kun kuulin, että työpaikkakiusaamista esiintyi aika yleisesti seurakunnissa ja kouluissa. Olisi voinut kuvitella aivan toisin, molempiin liittäisin ennemmin sellaisen humaanin, hyväksyvän ja avoimen ilmapiirin. Toisaalta kyllä olen kuullut tutuilta opettajilta juttuja, miten uudet tulokkaat laitetaan opettajanhuoneissa istumaan huonoihin paikkoihin, ajetaan pois jonkun ”nimikkotuolilta”, kuinka toimii nokkimisjärjestys jne.

Akkapaha kirjoitti...

Miust sie kirjotat hyvin, semmosta napakkaa ja luettavvaa. Novellis aihe ajankohtane ja hyvä. Maaritin motiivit kyl jääp vähä hämärän peittoon. Kuvitelmat ja unet on ssin mieles vähä kimuranttii ratkasui. Mie jäin miittimää, jot näiköhä sitä Maarittii mahettii oikiast kiusata vai mahtoks koko juttu olla vaa pään sisäne. Samal viisii, ko sie ossaat näyttää vaik kahvihuonee minkä nurkkaa hää käpertyy, ni ois hyvä näyttää se tovelline juttu mikä pist kirjottammaa sen eropaperin. Jossain on se korsi mikä katkas opettajan selän?

Careliana kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista! Erityisesti Akkapahalle tosi paljon kiitoksia, juuri tuollaista palautetta toivoinkin!

(Ehh, ketä minä tässä huijaan, oikeasti tietysti toivoin juuri tuollaista palautetta kuin Loviisa antoi ;-)