sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Muuttumisleikki

Kaisaa onnisti: hän voitti nuortenlehden muuttumisleikkikilpailun. Innosta ja jännityksestä täristen hän asteli lehden toimitukseen, jossa häntä odottivat arvostetut stylistit, kampaajat ja meikkaajat.

”Sulla on tosi kauniit, suuret silmät ja tuuheat ripset, tuodaan niitä vain rohkeasti esiin!”
”Sun tukka on tällaista silkkistä sorttia ja kiiltää luonnostaan upeasti, leikataan sitä näin kerroksittain niin saadaan siihen volyymiä."
”Korosta vain reippaasti naisellisuuttasi, tällaiset empire-leikkaukset sopivat sinulle erityisen hyvin ja nostavat huomion vartalosi parhaisiin puoliin, tänne ylävartalon puoleen…”
”Silmälasinkehyksissä sun kannattaa ennemmin valita kulmikas kuin pyöreä malli, se sopii sun kasvojes muotoon paremmin."

Kaisa mietti, että eihän hän mitään muuttumisleikkiä olisi tarvinnutkaan, jos kerran oli niin upea jo luonnostaan. Joka tapauksessa tyylipäivän päätteeksi peilistä katsoi tosi hyvännäköinen mimmi. Uusiin silmälasinsankoihin Kaisalla ei kyllä ollut varaa, mutta sen ehdotetun vaatekerran hän osti, vaikka joutuikin lainaamaan siskolta osan hinnasta.

Tyylipäivän päätteeksi Kaisa asteli kahvilaan ja osti latten (siskon lainan ansiosta budjetti venyi juuri ja juuri siihen). Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja katseli ihmisiä kasvoillaan eteerinen, itsetietoinen ilme, sellainen kuin elokuvien kaunottarilla. Hän oli tietoinen ulkonäöstään, hyvällä tavalla kerrankin!

Tavallaan, Kaisa ajatteli, muuttumisleikin voittaminen oli itsestäänselvyys. Se kuului hänen kohtaloonsa, palveli hänen tavoitettaan. Niissä lehdissäkin aina sanottiin, että kunhan vain asettaa itselleen tavoitteen, uskoo siihen lujasti ja ponnistelee sitä kohden, voi elämässä saavuttaa mitä tahansa. Ja Kaisalla oli tavoite. Alvar.

Alvar. Jo nimikin maistui mystiseltä, kiehtovalta, erityiseltä. Ja juuri sitä Alvar oli. Koulun komein poika, kaikkien opettajienkin suosikki, varma menestyjä. Ja Kaisan tuleva poikaystävä. Se oli kohtalo. Viimeistään nyt, nähdessään uudistuneen, upean, sädehtivän Kaisan, Alvarkin oivaltaisi sen.

”Wow”, sanoi Siljakin koulussa. ”Sä näytät tosi hyvältä!” Ja Silja jos kuka tiesi hyvännäköisyydestä kaiken, täydellinen kaunotar ja aina kuin suoraan muotilehden sivuilta hypähtänyt. Ja Kaisan paras ystävä. Siljan ympärillä pyöri aina poikia, sitä kautta Kaisakin pääsi heihin tutustumaan. Mutta vain yhdelle oli sijaa hänen sydämessään.

Nuokkarin diskoon Kaisa puki tyylipäivän vaatteet, meikkasi vinkkien mukaisesti ja pöyhi tukkaansa kampaajan tavoin. Ihan yhtä pörheäksi hän ei sitä saanut, mutta kyllä se ainakin kiilsi hienosti, aivan kuten kampaaja oli kehunutkin.

Kaisa nojasi rennosti tanssisalin seinään ja hytkytteli musiikin tahdissa. Hän viritti kasvoilleen sen saman eteerisen, itsetietoisen ilmeen, jota oli peilin edessä kotona harjoitellut. Ja sieltä Alvar tulikin, suoraan kohti. Kaisan sydän alkoi takoa vimmatusti, hänen hengityksensä muuttui nopeaksi ja pinnalliseksi, suu kuivui, kädet hikosivat. Nyt se hetki vihdoin koittaisi! Alvar lähestyi lähestymistään, oli jo ihan siinä edessä. Kaisa veti syvään henkeä ja veti väpättävät suupielensä viekottelevaan hymyyn.

”Moi, tshihihiiii!” Kaisa punastui hieman. Elokuvien kaunottaret ja tosielämän siljat eivät kyllä koskaan hihitelleet sillä lailla hallitsemattomasti. Mutta onneksi meikki peitti poskien helotuksen, ja ehkä musiikki sai hihityksen kuulostamaan rennolta naurahdukselta eikä sellaiselta hysteeriseltä kiekaisulta, jolta se Kaisan omissa korvissa kuulosti. Jatkoa vain! ”Niin moi, A-ah-arvo…”

Voi ei. Kunpa nuokkarin lattia olisi nielaissut Kaisan siihen paikkaan! Toisaalta hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi sulanut epämääräiseksi limaklöntiksi, levinnyt märkänä länttinä lattialle ja imeytynyt parkettiin.

Mutta Arvid tuli silti luo. Tuli ja kumartui vieressä seisovan Siljan puoleen, kuiskasi Siljan korvaan. Tiedä häntä, puhuiko se tahallaan niin lujaa, että Kaisakin kuuli, vai eikö se vain huomannut, että musiikissa tuli juuri silloin tauko. ”Pystyksä häivyttään ton munkkipossun ja tuleen jatkoille?”

Niinpä. Sanoihan sen jo nimikin: muuttumisleikki. Leikki leikkinä, todellisuus on totta.

* * *

Pakinaperjantain tämänkertaisena haastesanana oli muuntautuminen.

4 kommenttia:

Ash kirjoitti...

Huh... Tässähän oli otetta... Jos mä olisin mä ja kun mä olen mä niin sanoisin, että yhden asteen verran kevyempi rakenne tekisi tästä jutusta viekkaamman. Pois turha alleviivaus ja tilalle lukijan yliarvostus... Mutta toisaalta se on se mikä se on ja siksi hyvä. Ei kenenkään lasta saisi sanoa rumaksi... pahoittelen...

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Niin siinä voi käydä, leikki muuttuu todeksi.

Isopeikko kirjoitti...

Kauneutta kaupan, kauneudesta arvostusta, arvostuksesta ystäviä...

Mk kirjoitti...

Tuossa tosiaan ystävyys punnitaan.
Toivottavasti se ei ollut leikkiä.