torstai 28. elokuuta 2008

Iho

Iho tiesi sen
ennen kuin järki suostui uskomaan:
Sinä olet minulle Se
sinun ihoasi vasten
minun ihoni on onnellisin

* * *
Runotorstain 99. haaste

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Hyökkäys

Eteenpäin. Armeija marssii.

Elintilaa. Parempia asuinsijoja. Helpompaa ravintoa. Parempaa elämää. Meillä on oikeus. Meillä on oikeus ottaa se koska me pystymme ottamaan sen. Eteenpäin.

Jalkaväki marssii, etenee kuin kerältä purkautuva paksu musta surunauha. Rivit ovat moitteettoman suorat, kukaan ei hairahdu ruodusta puolen askelen vertaa, vaikkei kukaan edes katso sivuilleen tarkistaakseen asemansa. Askelten kaiku on rikkumaton ja tasainen, rytmi täydellinen, kuin ikkunaa rummuttava kaatosade.

Jalkaväki marssii ja askelten kohina yltyy. Joukkojen musta nauha venyy pidemmäksi, pidemmäksi, pidemmäksi. Sotilaita riittää, niitä riittää tarvittaessa loputtomiin. Kaikki eivät määränpäähän asti pääse, mutta se on hyväksyttävä tosiasia. Sotilaita riittää kyllä, riittävän monet pääsevät perille. Uuteen elämään, parempaan paikkaan.

Kukaan ei päästä ääntäkään, vain askelten rikkumattoman rytmikäs rahina rikkoo hiljaisuuden. Kukaan ei kysy, miksi sinne on mentävä, mitä vikaa edellisessä paikassa oli. Kukaan ei mieti, pääseekö itse perille, pääseekö vieruskaveri. Kun käsketään mennä, silloin mennään. Otetaan se, mihin on oikeus. Se mikä on otettavissa. Käsky on käynyt. Armeija marssii. Eteenpäin.

Askelten kohina yltyy ja musta nauha venyy. Joukon viimeistä sotilasta ei ole näkyvissä, ei vielä pitkään aikaan. Sotilaitahan riittää tarvittaessa loputtomiin.

Kiljaisen villin taisteluhuudon ja syöksyn vastahyökkäykseen.

Yksi suihkaus, toinen, kolmas, oikein pitkä, ylhäältä alaspäin. Pidätän hengitystäni, puristan hetkeksi silmäni kiinni mutta avaan ne sitten ja tuijotan vihollista hyytävästi. Nauha katkeaa, askelten kohina vaihtuu kaatuvien sotilaiden putoamisesta kuuluvaan kahinaan.

Luojan kiitos tässä taistelussa ovat kemialliset aseet sallittuja. Pelhanan mulkut, minun keittiööni ette muuten tule!!!

* * *
Tarinamaanantai, 47. aihe

perjantai 15. elokuuta 2008

5.9.2004

Tämä on täysin autenttinen ote päiväkirjastani (nettipäiväkirja Perheklubi-foorumilla) melko tarkalleen neljän vuoden takaa. Vähän lällyä mutta sattumoisin niin ajankohtaista, juuri kun Pakinaperjantain aiheena sattui olemaan poika.

* * *
5.9.2004

Täydellinen pikkujättiläispoikamme (54 cm, 4 490 g) on syntynyt ja kyhjöttää paitani alla mahani päällä. Kumpihan meistä on enemmän hämillään..? Olen niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan olla onnellinen. Miäs häärii ympärillämme, ottaa kuvia, tuijottaa tulokasta silminnähden ihastuneena.

"Voi kun olisin niin halunnut tilkan kuohuviiniä, mutta ei sitten ehditty ostaa…" huokaisen. Yllätyksekseni minua edelleen kokoon kursiva kätilö tokaisee: "Jos olisin tiennyt, että joku täällä tekee tällaisen työn heti aamusta, olisin kyllä tuonut mukanani kotoa – sä jos kuka olisit sen ansainnut!"

Aikanaan vauva viedään pestäväksi, kapaloidaan ja asetetaan omaan koppasänkyynsä. Ihmettelemme miähen kanssa aikaansaannostamme. "On se vaan iso", miäs toistelee säännöllisin väliajoin äänessään selvää ylpeyttä pojastaan – ja ehkä vähän äidistäkin. Sitten vauva pärähtää itkuun. Miäs menee hänen luokseen, hipsuttaa yhdellä sormella poskea; ei mitään vaikutusta. "Älä nyt yhdellä sormella kutittele vaan silitä reilusti koko kädellä!" tokaisen minä kuin suurempikin vauva-asiantuntija. Miäs silittää – ja itku muuttuu välittömästi tyyneksi maiskutukseksi ja tuhinaksi. Johan tyyppi mahassani ollessaan tuntui useimmiten rauhoittuvan aloilleen heti, kun miäs tuli käsineen tunnustelemaan jälkikasvunsa liikehdintää; tuoreella isukilla on selvästikin magic touch.

Vihdoin meitä aletaan kärrätä synnyttäneiden osastolle. Saan tyypin matkan ajaksi viereeni sänkyyn. Taas hän alkaa itkeä. Hyssyttelen parhaani mukaan, mutta itkuntuherrus vain jatkuu. "Eikun silitä!" miäs opastaa kokemuksen tuomaa varmuutta äänessään ja kumartuu silittämään poikaansa – joka rauhoittuu jälleen kuin taikaiskusta. Hetki on ehdottomasti yksi kauneimpia elämässäni. Minulla on upea poika ja hänellä upea isä…

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Girl, you'll be a woman soon

Se on katkera hetki, kun se ensi kerran tapahtuu. Se, kun pieni lapsi potkii housunlahkeitani kuraisilla saappaillaan ja äiti sanoo, että äläs potki tätiä. Sitä katsahtaa ympärilleen, että potkiikos se lapsi muitakin, en minä täällä ainakaan yhtään vanhempaa rouvaa näe, minä tyttöhän tässä vain.

Tämä ajoittuu yleensä samoihin aikoihin kuin se, kun tavaratalon kosmetiikkaosastolla aletaan teititellä. Siinä on tosin se hyvä puoli, että ilmeisesti tavaratalojen kosmetiikkaosastoilla palvellaan vain teititeltäviä tapauksia – tytöt ne saavat pyöriä hyllyjen välissä ihan miten hukassa tahtovat, eikä kukaan ennätä neuvojaan tarjoamaan.

Joskus sattuu poikkeuksiakin. Kerran, jo hyvän aikaa täti-statukseen turtuneena, valikoin marketissa tomaatteja. Myönnettäköön, minä olen tomaateistani tosi tarkka ja huolin vain ne kiinteimmät ja täydellisimmät. Ja kyllä, hieman niitä täytyy silloin siinä tiskissä puristella, vaikka se yleisesti paheksuttava tapa toki onkin. Sattuipa siis erään kerran viereeni ikääntynyt pariskunta, jonka miesosapuoli jäi seuraamaan tomaattitouhujani. Vaimo hoputti miestään jatkamaan jo matkaa, mutta mies tokaisi kovaan ääneen, minuun katsoen: "Eikäku mää haluun nährä, kelpaako tolle tytölle lopulta ykskään tomaatti!” Kerrankin hoksasin ja uskalsin avata suuni saman tien enkä jäänyt itsekseni puhisemaan nykysenioreiden käytöstapoja – herttaisesti hymyillen vastasin: ”Kiitos kun sentään tytöttelitte, se pitää tässä iässä ottaa jo kohteliaisuutena!”

Ikä ei ole ollut minulle ihan helppo pala nieltäväksi. Minun on ollut hyvin vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, etten ole enää ihan nuori enkä varsinkaan yhtään nuoremmaksi enää muutu. Mutta aina välillä sentään räpsähtää hehkulamppu ja oivallan, ettei se tyttöys nyt välttämättä mikään Ainoa Oikea olotila olekaan. Olen vain tainnut hieman oikoa mutkia ajatellessani, että ensin on nuoruus ja sitten, pling, sitä ollaankin vanhoja ja se siitä sitten. Nyt jo tiedän / luulen tietäväni / arvaan, että nuoruuden ja vanhuuden, tyttöyden ja mummouden, välissä taitaa olla jonkinlaisia harmaan sävyjä. Asiantuntijapiireissä sitä kutsuttaneen aikuisuudeksi. Jukoliste likat, me ollaan tätejä - mutta mitä sitten jos meillä kerta näinkin on kivaa?

* * *

Pakinaperjantain 89. haaste: tyttö.

lauantai 2. elokuuta 2008

Runoratsu palailee kesälomalta

Pitkästä aikaa asiaa tännekin... olkoon tämä vaikka sitten myöhästynyt hääpäiväruno.

Sano että kelpaan
ryppyineni
makkaroineni
harmaantuvine hiuksineni

Sano että kelpaan
vaivoineni
kolotuksineni
kangistuvine nivelineni

Sano että kelpaan
ailahtelevana
äänekkäänä
turhankin nopeasti kiihtyvänä

Sano että kelpaan

Sillä kaiken tämän alla
on edelleen se sama
sinun kainalosi muotoinen nainen
joka edelleen, aina vain
haluaa olla sinun arvoisesi