tiistai 30. syyskuuta 2008

Jenni ja Henkka

Jenni oli katsellut Henkkaa jo kauan. Matikan tunneilta se taisi alkaa, salaisista silmäyksistä ja vihkon reunaan raapustetuista hupsuista pikku viesteistä. Henkka ei ollut pelkästään söpö, hän oli myös hauska ja fiksu. Jenni oli aika varma, että Henkkakin oli kiinnostunut hänestä, vaikkei kumpikaan ollut vielä tehnyt mitään aloitetta läheisempään kanssakäymiseen.

Perjantai-iltaisin porukka kokoontui läheiselle leikkikentälle pitämään hauskaa, juttelemaan ja juomaan olutta, siideriä tai joskus väkeviäkin, jos joku sattui niitä saamaan. Sinä perjantaina oli erityisen hulvatonta. Make oli niin päissään, että pudotti lähes täyden kaljapullon kiven päälle, jolloin se tietenkin hajosi tuhannen päreiksi. Kaikki nauroivat, jotkut paiskoivat omia pullojaan perässä, Jenni muiden mukana, sillä säpäleiksi hajoava lasi ja ympäriinsä roiskuva kalja olivat kuin pop-taidetta hämärtyvässä illassa, leikkikentän lamppujen kajossa.

Sinä perjantaina Jenni ja Henkka ajautuivat kuin huomaamatta hieman sivuun muista. He juttelivat kaikesta mahdollisesta, nauroivat sydämestä asti kumpuavaa ja mahanpohjassa asti kutkuttavaa yhteisymmärryksen naurua. Illan viiletessä Henkka kietoi varovasti kätensä Jennin harteille. Juuri ennen kotiinlähtöä he sopivat tapaavansa sunnuntaina nuokkarin nurkalla, voisi mennä vaikka kahville tai leffaan.

Jenni odotti sunnuntaita perhoset vatsassa lepatellen. Hän vaihtoi vaatteita ainakin sata kertaa – piti näyttää hyvältä muttei kuitenkaan siltä, että on toista varten tälläytynyt. Hän meikkasi huolellisesti, suihkutti kampauksensa lakalla säänkestäväksi ja suuntasi nuokkarille juuri sopivasti pikkuisen myöhässä.

Henkkaa ei näkynyt. Jenni sytytti hermostuneena tupakin näyttääkseen siltä, että seisoskelee siinä ihan muuten vain eikä suinkaan odota ketään. Eikä varsinkaan turhaan. Henkka on vain vielä enemmän myöhässä, Henkka ei ole sellainen poika joka tekisi oharit, ainakaan minulle, meidän välillä on kyllä oikeasti jotain, Henkka kyllä välittää.

Aikaa kului, tupakkaa paloi, mutta Henkkaa ei näkynyt. Lopulta Jennin oli pakko uskoa, ettei poika tulisi. Kusipää, Jenni ajatteli itkua nieleskellen. Kuinka toinen voikin olla niin piittamaton, eikö se tosiaan pätkääkään välittänyt Jennin tunteista? No paskat siitä sitten, Jenni tuumasi, tumppasi tupakkansa, meni sisään nuokkarille ja kiehnäsi Maken kyljessä ihan kostoksi vain. Henkka soitti myöhemmin illalla, mutta Jenni ei vastannut puhelimeen. Hän oli päättänyt, ettei koko kundista enää piittaa paskaakaan.

Niinpä Jenni ei saanut tietää, että Henkka ei päässyt tulemaan, koska hänen piti lähteä terveyskeskukseen pikkusiskonsa kanssa. Viisivuotias oli loukannut itsensä pahasti kaaduttuaan leikkikentällä pullonsirpaleisiin.

* * *
Tarinamaanantain 50. aihe on piittaamattomuus.