perjantai 4. joulukuuta 2009

Sininen ja valkoinen

Sinisessä talossa, valkoisissa lakanoissa
nukkui syvää ja onnellista lapsen unta
tietämättään
viimeistä kertaa

Heti aamulla lähdettiin
hevospelillä asemalle
Nukkeaan tiukasti puristaen katsoi vielä taakseen
Sinne jäi sininen talo ja valkoiset lakanat

lapsuus

* * *
Runotorstain 151. haaste

torstai 19. marraskuuta 2009

Erilainen nuori

No moi mä oon Janica kakskyt vee
(se on niinku ceellä)
ja mä nyt oon tällanen,
räiskyvä ja ilonen persoona
aina oma itteni

No mua kiinnostaa niinku vähän kaikenlaiset jutut
niinku nyt musiikki ja leffat,
ja kyl vaatteetki ja meikit aika paljo
ja mä oon kyl valmis kokeilemaan melkein niinku mitä vaan
ku mä oon tällane aika räväkkä tyyppi

No kyl mä sanon suoraan jos mua joku jurppii
en yhtään tykkää selän takana paskan jauhamisesta
mä kyl puhun päin naamaa sitte jos on puhuttavaa
Tuleehan siitä tietty joskus riitaa
mut semmosta se on, mä vaan oon tällane aika räiskyvä persoona

No tyhmiä ihmisiä mä en voi sietää
enkä ahdasmielisiä nipottajia
enkä mitään pintaliitäjiä tai teeskentelijöitä
Mä tykkään syvällisistä keskusteluista tosi paljon
vaikka kyl mä oon kova bilettämäänki

No tulevaisuudessa mä tahtoisin tehdä jotain kivaa työtä
jotain sellasta millä olis oikeesti merkitystä niinku
Joo viihdeala kyl kiinnostaa,
mut en mä mikskään turhaks julkkikseks kyllä suostuis rupeen
Vaikka vippikortti Onnelaan olis kyl tosi kova juttu

No mä toisin sinne taloon niinku elämää
tällä omalla räiskyvällä persoonallani
ihan vaan olemalla oma itteni
Mä erottuisin niinku massasta.
Okei, oliks tää tässä? Hei enhän mä näytä täs hameessa lihavalta..?

* * *
Runotorstain haastesanana tällä viikolla räiskyvä.
Ja kyllä, minä seuraan Big Brotheria enkä edes häpeä tunnustaa sitä. Ei viihteen aina tarvitse olla syvällistä...

torstai 12. marraskuuta 2009

Ikinä

Ikinä enää et jätä minua
perässäsi harppomaan
kantoja kolkuttelemaan, rinnalle pyrkimään

Ikinä enää et jätä minua
varjoosi nuutumaan
anteeksi pyydellen elintilaa anomaan

Ikinä enää et jätä minua
pimeään ihmettelemään
mikä tällä kertaa meni vikaan

Ikinä enää et jätä minua.

Minulla on sinua ihan mieletön ikävä!

* * *

Runotorstaissa tällä viikolla aiheena kiinalainen sananlasku "Ellei vuorilla ole suuria puita, leikkivät rikkaruohot kuningasta."

torstai 29. lokakuuta 2009

Kulje hiljaa isi!

Tantereessa tömisee
turve tamppautuu tassunjälkiin
Viisi varvasta, kippurat kynnet
paljon painoa päällä

Karvapeite kahisee
kirppu kutittaa kainalossa
häntä huiskaa hätistellen
kylki kiveä kihnuttaa

Kirskuu kiikkerä kivireki
raskas raahata röykkiöineen
Selkärepussa sammalta
poikasille purtavaksi

Vuorenseinä vavahtelee
käynti kaikuu kalliossa
Hampaat harvassa, hymy herkässä
Päivän pakerrus palkittiin!

Kevyt on kulkea kotia kohti
Viki vaivihkaa viheltelee
SSHHHHHH, hyssyttelee Hiski,
paljastat pian piilomme!

* * *

Runotorstaissa viikon aiheena Vuorenpeikkojen luolassa. Samaa aihetta sivuaa myös aikaisempi runoni.

torstai 15. lokakuuta 2009

Sitähän se

Työpöytäsi ääreen tuon sinulle kahvia
Mukissa lukee "Sinä olet suurenmoinen"
Sitähän minä niinku että
niin minäkin sinua

* * *
Runotorstaissa haastettiin kirjoittamaan lyhyesti ja kiertäen tästä aiheesta, josta kyllä sanottavaa toki riittäisi vaikka kuinka. Aiemmin olen lörpötellyt samasta asiasta pidemmälti esim. tähän malliin.

lauantai 10. lokakuuta 2009

Virta

Joki virtaa
kaupungin läpi
Halkaisee
ja samalla yhdistää

Joki virtaa
valjaitaan vasten ryskyy
antaa sähköä
voimaa

Joki virtaa
eikä jäädy koskaan
Lohet jaksavat vastavirtaankin
entä ihmiset?

Suljetaan tehtaat
virrasta syntyneet
Kiinassa joet
virtaavat halvemmalla

Suljetaanko kaupatkin
ostovoima virtaa muualle
Vielä sentään
maisema on ilmaiseksi kaunis

Joki virtaa.

* * *

Runotorstain 143. haaste vei ajatukseni synnyinkaupunkiini. Sellaisia kaupunkeja taitaa olla Suomessa aika monta.

torstai 1. lokakuuta 2009

Suloista ja makeaa

Kosto on suloinen
kuin lemmikkisiili
- kääntöpuolelta pistävä
En kyllä anna sun enää eron jälkeen hoitaa sitä

Kosto on makea
kuin läjä lehmänpaskaa eduskuntatalon portailla
EU:ta sanoi maajussi vastustavansa
vaikka oikeasti sitä korpesi kun morsian muutti Helsinkiin

Kosto on
turhaa ja kuluttavaa
kaikkihan sen tietää
eikä kuitenkaan usko

* * *
Runotorstain aiheena kosto.

torstai 10. syyskuuta 2009

Kymppi

Runotorstai haastoi tällä kertaa runoilemaan tasan kymmenellä sanalla. Tällaiset kymmenen minä valitsin:


vielä on perhosia
vielä on kesä
vielä sinä
kutkutat vatsaani

perjantai 4. syyskuuta 2009

Inhimillistä

Rankkasateen jälkeen syysauringossa
varvikko kimaltaa kuin helminiitty
Luonto on taiteilijoista ihmeellisin
tiedän
mutten jaksa ihastella

Joskus sataa ja joskus paistaa
Väsyminen on inhimillistä
tiedän
mutta silti väärin
tai ainakin turhaa

* * *
Runotorstain 138. haaste

torstai 20. elokuuta 2009

Sateenkaari

Keijukaisten kyynelistä
perhosten pölyhitusista
pilvien pyhävaatteista
uteliaista unelmista

Mistä se syntyy?

Sateen ja paisteen yhteinen
vesivärimaalaus
Silta yli taivaankannen
taikamaailmaan
Oikotie onnenkantamoiseen
aarrearkun luo

Mitä se on?

Kemiaa vai fysiikkaa
meteorologiaa
taikuutta tai mystiikkaa
Ihan silkkaa optiikkaa

Se on kaunis.

* * *

Runotorstain 136. haaste.

perjantai 14. elokuuta 2009

Kesästä

Mummollani on kiusallinen taipumus säilyttää kaikkea mahdollista, kaivella sitten säännöllisin väliajoin näitä arkistojensa aarteita ja tuputtaa niitä mukaani; olen jo oppinut ottamaan kaiken kiltisti hymyillen vastaan ja nakkaamaan lähimpään roskikseen kun mummin silmä välttää. Viime tapaamisella sain omia lapsuudenaikaisia hengentuotteitani nätisti kirjekuoressa. Lukaisin ne sitten kohteliaisuudesta läpi - ja yllätyin. Päiväyksen mukaan esim. seuraavan kesärunon olen kirjoittanut 9-vuotiaana, ja vaikka itse sanonkin niin ei se sen ikäisen tekemäksi kyllä yhtään hullumpi ole! Tietysti ilmaisu on vielä hyvin kehittymätöntä eikä minkäänlaista klishee-suodatinta ole ollut, pikemminkin päinvastoin, mutta silti! Jaan sen nyt täällä, kun se sattumoisin sopii Runotorstain aiheeseenkin:

Runo kauniille kesälle

Kun paistaa aurinko, kukkii kukat
ja pois on heitetty villasukat
mä istun tääl kynä kädessäin
ja kirjoitan kaikesta mitä mä näin

Mä kirjoitan kirkkaasta vedestä:
se helmeilee, se väreilee
Mä kirjoitan haluni edestä
en liika vähän kirjaimia tee
Mä kirjoitan lempeistä tuulista:
ne hyppelee, ne iloitsee
Ei riitä sanat, jotka tulee huulista
vaan se, että katselee
Mä kirjoitan kauniista perhoista:
ne leikkivät, ne hyörivät
Ja vaikka mä kirjoittaisin verhoista
niin ne ilosta pyörivät
Ei riitä sanat kuvaamaan
Suomen luontoa kaunista tätä
Vaan kun avaa silmänsä maailmaan
niin ei ole aivan mätä!

Vielä kerran siis muistuttaisin, että edellä oleva runo on pikkutyttönä kirjoitettu. Vertailun vuoksi vielä toinen, tuoreempi kesäruno, parin vuoden takaa - niin se on ajan hammas kirkasotsaista maailmankuvaa nävertänyt...

Kesä

Kesä!
Kukkien värikäs riemujuhla
Tyynellä järvellä kelluva lumme
Sirkkojen siritys valkeassa yössä

Kesä!
Aurinko hymyinä ihmisten kasvoilla
Leppeä tuuli hameenhelmoissa
Hikihelmi ruskettuneella iholla

Kesä.
Puremista turpeat, kutisevat nilkat
Palaneen punaisina kuumottavat hartiat
Suoraan vyötärölle parkkeeranneet grillimakkarat

Onhan talvellakin kaunista…

tiistai 4. elokuuta 2009

Varoitus

Koulun ovi oli raskas. Ei se todellisuudessa jäykkä tai painava ollut, mutta se alkuaikoina sydänalassa kaihertanut painon tunne oli ajan mittaan siirtynyt käsivarsiin. Hän ei olisi halunnut avata sitä ovea, se vastenmielisyys oli niin suuri, että jokainen lihas hänen kehossaan hangoitteli aivojen käskyjä vastaan. Mutta silti hän avasi oven ja laahusti sisään. Tällä kertaa sentään oli koulumatkalla säästynyt mutapaakkutulitukselta, eikä kukaan ollut pyörästäkään varastanut ketjuja yön aikana. Tosin se tarkoitti todennäköisesti vain sitä, että koulupäivän ajaksi oli varastossa metku jos toinenkin…

Liikuntatunnit olivat sietämättömimpiä kaikista. Tunnin jälkeen oli pakko käydä suihkussa, ilman vaatteita tietenkin. Eikä niin pikaisesti ehtinyt itseään huuhtaista, etteikö sinä aikana joku olisi ehtinyt niitä vaatteita käydä nakkaamassa vessanpönttöön. Lukolliset pukuhuoneenkaapit olisivat tulleet koululle liian kalliiksi, oli rehtori selittänyt vanhempainillassa. Siinä samassa yhteydessä äiti oli puhunut siitä kiusaamisesta enemmänkin, vaikka Jakke oli yrittänyt estellä. Eikähän äiti edes tiennyt niistä kurjimmista jutuista, niistä jotka sattuivat paljon enemmän kuin mutapaakut selässä tai kampituksen jälkeiset kaatumiset polvissa – sitä, kuinka pahasti se hyytävän kylmä yksinäisyys sattui sydämeen, ei varmasti tiennyt kukaan. Ja tuskin asiaa sen vakavammin olisi otettu, vaikka olisi tiedettykin. Oi voi, kiusaamista ei tietenkään meidän koulussa hyväksytä, ei alkuunkaan eikä missään tapauksessa, mutta pojat nyt on poikia, vähän vaikea tuollaiseen keskinäiseen naljailuun oikein on puuttuakaan…

Ehkä se iänikuinen vessanpönttötemppu riittäisi siltä päivältä, Jakke toivoi hiljaa mielessään kantaessaan ruokatarjotintaan syrjäisimpään pöytään, ehkä tänään saisi syödä rauhassa, kukaan ei heittelisi perunoita eikä tönäisisi tarjotinta kumoon. Hetken jo näytti siltä, että toive toteutuisi, mutta sitten Jenna purjehti Jaken pöytää kohti. Jenna oli oikein sievä ja suosittu tyttö, niin opettajien kuin oppilaidenkin lellikki, ei hänellä pitäisi Jakelle olla mitään asiaa…

- Siis luuletsä et mä oon ihan daiju?!? Tehdäänpä kuule se nyt heti kerralla ihan selväksi, että mä en TOD lähde sun kanssa leffaan enkä mihinkään muuallekaan, en tällä viikolla enkä niinku ikinä tässä elämässä! Ettei niinku tartte kirjotella enää!

Sanat kaikuivat äkisti hiljentyneen ruokalan seinistä, ja Jenna heitti tolloksi rypistetyn paperilapun Jaken lautaselle. Että oikein käsin rustattu treffiehdotus, nätisti Jaken nimellä allekirjoitettu… aika daiju Jennan kyllä täytyi olla, jos hän tosiaan kuvitteli Jaken itse kirjoittaneen sen. Jakke kippasi lapun sianruoka-astiaan ruoantähteidensä mukana.

*

Kotona Jakke heittäytyi sängylleen makaamaan ja tuijotti pitkään huoneensa valkoista, röpelöiseksi rapattua kattoa. Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Isä oli kyllä tosi tarkka metsästysaseistaan, huolehti aina että asekaapin ovi oli huolellisesti lukittu ja patruunat viety eri kaappiin, joka niin ikään oli lukossa. Mutta ei toki tarvittu suurtakaan keplottelua, että niiden kaappien avaimet sai napattua isän nipusta eteisen lipaston päältä, minä tahansa yönä kun isä nukkui. Eikä siihen todellakaan tarvittu metsästysseuran jäsenkorttia, että oppi lataamaan haulikon.

Jakke havahtui ajatuksistaan säpsähtäen, nousi ja siirtyi tietokoneensa ääreen etsimään tietoa.

*

Sinä päivänä koulun ovi ei tuntunut yhtä raskaalta kuin ennen. Jakke tiesi jotain mitä muut eivät tienneet: hän avasi sen oven nyt viimeistä kertaa. Sinä päivänä yksinäisyys tuntui siedettävämmältä kuin ennen, ruokakin maistui kuin viiden tähden ravintolassa. Viimeisen tunnin jälkeen Jakke viivytteli ja jäi luokkaan muiden lähdettyä. Hitaasti, ympärilleen katsellen, hän käveli taulun eteen, tarttui liituun ja kirjoitti isoin, kirskuvin kirjaimin: MÄ EN KESTÄNY TEITÄ ENÄÄ!

Tuskin sitä kukaan näkisi, siivooja varmaan pyyhkisi sen saman tien pois. Ja jos sen joku näkisikin, tuskin ainakaan vakavasti ottaisi. Nauraisivat vain, kuten kaikelle muullekin hänen sanomalleen. Mutta olipa nyt tullut tuokin asia sanottua kuitenkin.

*

Jakke nosti repun selkäänsä ja sulki kotinsa oven takanaan. Hän tiesi tekevänsä oikean ratkaisun, ainoan mahdollisen, mutta silti haikeus hiipi mieleen. Vanhempia tulisi kyllä ikävä, ja tuttuja kotikulmia. Mutta, kuten hän oli muutama kuukausi sitten haastattelussa selittänyt uuden sisäoppilaitoksensa rehtorille, siinä vaiheessa kun koulukaverien naamat ja haulikonlaukaukset alkavat pyöriä samaan aikaan päässä, on ehdottomasti aika vaihtaa koulua.


* * *
Niin, rakkaat lukijat - kuten hyvin tiedämme, tällä tarinalla olisi voinut olla myös toisenlainen loppu...

Innoittajana Tarinamaanantain 67. aihe

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Tankeroa

Runotorstai haastoi tällä kertaa kokeilemaan tankarunoa. Minähän kokeilin, ja sepäs olikin hauskaa jos kohta yllättävän haastavaa puuhaa! Syntyi kolme harjoituskappaletta:

Ensin 3/2-lausemitallinen, joka Wikipedian artikkelin mukaan lienee yleisin tankatyyppi:

Kapinoi lapsi,
kyseenalaista kaikki
ohjeet ja säännöt
Sittenpä voit sanoa
itse löytäneesi ne

Sitten 2/3:

Taas yksi päivä
ropinaa ikkunassa
Varmasti vielä
meitäkin hellii helle
ja yötön yö on lämmin

Ja vielä yhtäpötköä-versio:

Hän ei kai tiennyt
mitään Alatalosta
kun lausui mulle
kapakassa tankoja
ihmisen ikävästä

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Laituri

Oli mennyt jo pari vuotta siitä, kun Arvo kuoli. Lempi viihtyi mökissänsä enimmäkseen ihan hyvin, kesäisin hän pyöräili kylälle lähes päivittäin ja talvisinkin kävi bussilla marketissa ja usein kahvilassakin. Murre-koirasta oli paljon seuraa ja iloa, ja lapset vierailivat silloin tällöin ehtiessään. Ei Lempi yksinäinen ollut, eikä uutta puolisoa mitenkään tulenpalavasti rinnalleen haikaillut. Joskus hän mietti, olisiko hän kaivannut Arvoa enemmän, jos mies olisi eläessään ollut vahvemmin läsnä, myös henkisesti, eikä vain istunut siinä kiikkustuolissaan hiljaksiin keinahdellen, yksitavuisesti Lempin keskustelunavauksiin vastauksia murahdellen. Lapissahan se Arvo taisi enimmän aikaa olla, jos ei fyysisesti niin ajatuksissaan ainakin. Mutta loppujen lopuksi Lempi aina totesi itselleen, että kelpo mies se Arvo oli, hyvää huolta piti kodista, lapsista, vaimostakin omalla hiljaisella, syrjäänvetäytyvällä tavallaan. Vaan sujuipa Lempin elämä ilman häntäkin.

Useimmista talon töistäkin Lempi selviytyi itse, mitä nyt poika ja tyttären mies auttoivat polttopuiden teossa ja muissa raskaimmissa askareissa. Säännöllinen pyöräily, sienestys ja järvellä soutelu pitivät hänet hyvässä kunnossa, ja luonto hemmotteli säästämällä hänet tavanomaisia ikääntymisen merkkejä vakavammilta vaivoilta. Hyvillä mielin saattoi Lempi katsoa aamuisin peiliin ja todeta, että hän oli ikäisekseen sangen vetreä ja säpäkkä leidi!

Sinä keväänä jäät ulvoivat ja ryskyivät järvessä tavanomaista pidempään, ennen kuin lopulta hellittivät otteensa. Ja veivät mennessään Lempin laiturin. Pitkään hän seisoi rannassaan, kädet puuskassa, tukka tuulessa takkuuntuen ja pitkän takin helmat kumisaappaiden ympärille kietoutuneina, mutta merkkiäkään laiturista ei ulapalla näkynyt. Oi voi, tulipa pojille ylimääräinen projekti täksi kevääksi, Lempi tuumasi harmistuneena lampsiessaan tupaan lämmittävän kahvin keittoon, mutta minkäs sille mahtoi, oli se laituri kuitenkin oltava.

Lempi oli jo ehtinyt soittaa tyttärelleen ja kysellä laiturinrakennusapua, kun hän illansuussa havaitsi liikettä rannassaan. Murrekin puhkesi ärhäkästi räkyttämään. Hetken Lempi kurkki ikkunaverhon raosta, kävi mielessään läpi karhut ja ilvekset, murtovarkaat ja eksyneet korvasienestäjät, mutta päätti lopulta kuitenkin lähteä katsomaan, mitä rannassa oikein tapahtui.

Rannassa oli mies. Pian Lempi tunnistikin hänet: Hakosen Paavohan se, Arvo-vainaan metsästysseurasta tuttu. Mukavan oloinen mies, leski hänkin, asusteli järven toisella rannalla, tervehti aina kohteliaasti hattuaan nostamalla, jos sattui kylällä vastaan tulemaan. Nyt Paavo ei kuitenkaan voinut nostaa hattuaan, sillä hän kiskoi kaksin käsin venettään rantaan. Ja veneen perässä keinui köyden jatkona Lempin laituri.

- Ajelehti minun rantaan tämä, ajattelin lähteä katsomaan että mistäs se olisi peräisin… Täältä vissiin näyttäis laituri puuttuvan?

Lempi ilahtui ikihyvikseen, auttoi miestä kiskomaan ensin veneen ja sitten laiturin tarpeeksi pitkälle tukevalle maalle. Ehdottomasti Lempi halusi myös tarjota iltakahvit kiitokseksi, ja kyllähän Paavolle hikisen urakan päälle kupponen maistuikin. Ilta ehtikin vierähtää pitkälle siinä tuvan pöydän ääressä niitä näitä rupatellessa, kahviakin meni pari pannullista.

Hämärä oli jo muuttumassa pimeäksi, kun Lempi ja Murre saattelivat Paavon takaisin veneelleen. Silti Paavo huomasi mainita, että olivatpa Lempin rantasaunan rappuset vähän vinon ja lahon oloiset – hän voisi jonain päivän käydä niitä vähän naputtelemassa, hänellähän oli hyvää aikaa vaikka kuinka paljon vielä ennen metsästyskauden alkua. Muodon vuoksi Lempi mutisi, että voisihan se hänen poikansakin ne raput korjata, mutta enemmälti vastustelematta hän kuitenkin tarjoukseen suostui.

Heti seuraavana lauantaina Paavo tulikin, mutta päättikin ensin korjata Lempin laiturin ja paaluttaa sen napakasti takaisin paikalleen. Lempi laittoi hänelle korvasienimuhennosta palkkioksi. Seuraavalla viikolla Paavo tuli laittamaan ne saunan rappuset ja toi samalla pakastimestaan viimeiset edellistalven hirvenlihat, joista Lempi teki maittavaa käristystä.

Juttutuokiot tuvan pöydän ääressä pitenivät ja syvenivät, jossain vaiheessa iltakahveja alkoivat jo seurata aamukahvitkin.

Niinhän siinä sitten kävi: ensin mies toi laiturin ja lopulta ankkuroitui siihen itsekin.

* * *
Tarinamaanantain 66. aihe palautti mieleeni pariskunnan, josta olen kirjoittanut toisaalla aikaisemminkin.

Ahaa

Tavallinen Taneli
suosiota aneli
kiikutti pomolle kahvia
muki ekopahvia
ja lisämausteena kaneli

Hän itseksensä hyräili
kun kollegoita kyräili
ja kun vain tilaisuuden sai
totesi itsekseen: hui hai
ja muita alleen jyräili

Häntä vieroksui koko firman väki
ja pomokin hänen lävitseen näki
Kun ylennyksiä jaettiin
ehdokkaat muualta haettiin
Taneli oli kuin äimän käki

Silloin Taneli tajusi: ahaa!
Se aiheuttaakin mielipahaa
Jos mainetta jahtaa sokeasti
häikäilemättömyyteen asti
siinä omaa oksaa sahaa

* * *
Runotorstain 133. haaste

torstai 7. toukokuuta 2009

Kaksoisolento

Peilissä minun näköiseni nainen
se laittaa naamansa
kirkkaat silmät hymyhuulet pörrötukan
ja hyvää tuoksua korvan taa

Sanovat että se on tehokas
se tekee työnsä
pyykkää kokkaa tiskaa siivoaa
ja leikkii lapsen kanssa

Se on ihan minun näköiseni
Ja kuitenkin kaikki kummastelevat
jos se sanoo että sillä on paha olla
”Ei susta huomaa.”

* * *
Runotorstain 131. haaste

tiistai 5. toukokuuta 2009

Talo

Omakotialueen kadut olivat luotisuoria ja tasan kohtisuorassa toisiaan vastaan. Talot olivat tarkalleen samalla etäisyydellä tiestä ja samalla sapluunalla suunniteltuja, vaikka toiset olivatkin puusta ja toiset tiilestä, yksilöllisyyden nimissä. Lähes joka portinpielessä se klassinen rautatieomenapuu, useammalla pihatiellä farmari-Volvo, monessa pihassa kultainennoutaja. Täällä kelpasi ihmisten elellä, grillailla kesäiltaisin ja vaihtaa kuulumisia naapurin kanssa syreenipensaiden lomasta. Kelpasi lasten leikkiä ja kasvaa, päiväkoti heti siinä mäen päällä ja kouluunkin turvallinen kävelymatka.

Mallasta tuntui, että sen alueen asukkaat kävelivät kaupungillakin aina luotisuoraan ja suorissa kulmissa. Koti oli hänelle rakas paikka, kotiseutu oma ja läheinen, mutta aina joskus hän huomasi kaikkein lämpimimmin hymyilevänsä rehottaville voikukille ja painuneille portinpielille. Niissä oli jotain määrittelemättömällä tavalla kiehtovaa elämän tuntua.

Se sama määrittelemätön villiintyneisyyden viehätys veti Mallaa usein autiotalon liepeille. Talo nökötti mäen päällä, jonkin matkaa päiväkodilta. Se ei ollut mikään mökkipahanen, jos kohta ei mikään kartanokaan – hyvin tavanomaisen kokoinen talo. Kellertävästä maalista oli enää repsottavia lastuja jäljellä, nurkat olivat nuupahtaneet ja katto kuopalle painunut. Kerrottiin, että siinä oli joskus asunut onnellinen perhe, tavallisia ihmisiä tavallisessa talossaan, mutta sitten jotain oli tapahtunut. Äiti oli muuttanut lapsen kanssa pois ja isää oli alkanut näkyä kaupungilla yhä harvemmin ja harvemmin, kunnes hän lopulta katosi kokonaan. Talo tyhjeni, autioitui, ränsistyi, mutta mitään sille ei voitu tehdä, koska perheen isä omisti sen edelleen eikä kukaan onnistunut tavoittamaan häntä.

Malla istuskeli mielellään isolla kivellä talon pihan perällä ja antoi katseensa ja ajatustensa levätä takkuisiksi levinneissä marjapensaissa ja tyhjyyttään ammottavissa ikkunankarmeissa. Oli hän sisälläkin käynyt, mutta siellä ei ollut mitään lumoavaa – vain uhkaavasti narisevia lattialankkuja, sekalaisia paperiroskia, lahon ja virtsan löyhkää. Satunnaisesti seudulle harhaileville laitapuolen kulkijoille se tarjosi sentään jonkinlaisen tuulensuojan.

Ei hän ajatellut talossa asuneen perheen kohtaloa, ei kuvitellut miltä talo oli näyttänyt parhaina vuosinaan, ei vertaillut oman kotikatunsa luotisuoraan sapluuna-arkkitehtuuriin. Hän vain oli. Niinä hetkinä hän tavoitti parhaiten täydellisen mielen tyhjentymisen tilan, täydellisen rentouden. Ajatukset vapautuivat kahleistaan aivan kuin talokin oli ajat sitten vapautunut kaikista ihmisen kehittämistä säännöistä ja normeista. Hän hakeutui talolle usein ennen tärkeitä kokeita tai juoksukilpailuja irrottaakseen itsensä turhasta jännityksestä. Talolle hän vaelsi myös erottuaan Jukasta. Ei se suru ja pettymys kokonaan, kerralla sinne talon lahojen seinien huokosiin jäänyt, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin hiipui.

Eräänä loppukesän iltana se talo paloi. Pikkupoikien tulitikkuleikeistä vai uuvahtaneen alkoholistin tupakannatsasta, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Eikä sitä kukaan yrittänyt kovin tarmokkaasti selvittääkään. Kuten ei myöskään paloa yritetty kovin tarmokkaasti sammuttaa, kunhan varmistettiin, ettei se leviä ympäristöönsä. Hyvähän se vain oli, että sillä lailla luonnollisesti siitäkin päästiin. Puhuttiin, että paikalle suunniteltiin uutta terveysasemaa. Mitä ikinä siihen rakennettaisiinkaan, epäilemättä se rakennettaisiin luotisuoraan ja juuri tietylle etäisyydelle tiestä.

Malla kävi talon raunioilla vielä viimeisen kerran, kun viimeisetkin kekäleet olivat lakanneet kytemästä. Hetken aikaa hän katseli orpona törröttävää savupiipun tynkää ja kuunteli hiiltyneiden pensaanjäänteiden hiljaista rahinaa syyskesän tuulessa. Sitten hän käveli suorissa kulmissa kotitalolleen, pakkasi nuhjuisen nallekarhunsa päällimmäiseksi muuttolaatikkoon ja nousi junaan.

Mallan uusi koti oli pienenpieni opiskelijaboksi valtavassa betonielementtikolossissa. Piha oli tiukasti asfaltoitu, mutta aivan seinän vierestä puski esiin pari itsepäistä voikukkaa. Kyllä minä täällä viihdyn, Malla kuiskasi hiljaa ääneen ja laski nallekarhun hellävaraisesti sängylleen.

* * *
Tarinamaanantain aihe autiotalo vei minun ajatukseni lapsuuteni maisemiin. Minun kotikatuni ei tosin ollut täysin luotisuora enkä minä käynyt siellä autiotalolla kuin pari hassua kertaa, mutta kovin elävänä se mieleeni heti palasi.

torstai 30. huhtikuuta 2009

Naamiaiset

Keskiyö
se maaginen hetki
kun naamiot riisutaan

Entä jos ei ole mitä riisua?


Minä olen näissä naamiaisissa
itsekseni pukeutunut

Epäkohteliasta olla laittamatta naamiaisasua
kun kerta naamiaisiin on kutsuttu

Olisiko ollut kohteliaampaa jättää tulematta
vain siksi että pitää teeskentelyä liian vaivalloisena

Jos vedän päähäni vihreän hatun
ja väitän olevani paleltunut mansikka

pidättekö te sitten minusta enemmän?


* * *
Runotorstain 130. haaste.

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Autius

Ne ovat kaikki menneet
usko hyvään
toivo paremmasta
rakkaus elämään
Mutta sinä olet yhä täällä

Elämäsi talo on tyhjentynyt
ihmisistä
kalusteista
tuoksuista
Mutta sinä olet yhä täällä

Avaa ikkuna
Alleviivaako valo autiutta
vai täyttääkö se sen?

* * *
Runotorstain 129. haaste

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Innovaatio: ovikellopamfletti!

Ovessa lukee, että tässä asuu meidän perhe.

Kohta 1: Jos et tiennyt sitä ovesta lukematta, sinulla ei liene kovinkaan hyvää syytä soittaa ovikelloamme?

Jos kuitenkin soitat kelloamme, ei napin painalluksesta seuraakaan perinteinen ding dong, vaan eteesi avautuu pamfletti. Vaikka kaikesta päätellen olet herttaisen tietämätön tai välinpitämätön kohdasta 1, pamfletti alkaa siltikin kohdasta 2:

2. Oletko ystävä, tuttava ja/tai sukulainen tulossa sovitulle tai yllättävälle vierailulle? Kuinka ihanaa, tervetuloa! Sulje pamfletti ja soita ovikelloa, äläkä suotta säikähdä koiran haukuntaa, se on ihan yhtä iloinen tulostasi kuin mekin.

3. Oletko posteljooni tuomassa laatikkoon mahtumatonta lähetystä / kukkalähetti tuomassa ihanaa tervehdystä joltakulta / jonkin muun vastaavan ammattikunnan edustaja sovitulla työasialla? Olet tietenkin tervetullut, kiitos että teet työsi hyvin! Sulje pamfletti ja soita ovikelloa, äläkä suotta säikähdä koiran haukuntaa, se on ihan yhtä iloinen tulostasi kuin mekin.

4. Oletko se mukava naapuri, jonka kanssa useasti vaihdetaan kuulumisia, jos pihatiellä vastaan tullaan; onko sinulta sokeri/kahvi/jokin muu tärkeä elintarvike lopussa, vasara kadoksissa tai avain jäänyt yhteisen alavaraston lukon taakse? Tietysti me autamme missä vain voimme! Sulje pamfletti ja soita ovikelloa, äläkä suotta säikähdä koiran haukuntaa, se on ihan yhtä iloinen tulostasi kuin mekin.

5. Oletko se yliherkkä naapuri tulossa taas valittamaan liian kovista äänistä / liian pitkästä ruohosta / liian leveästä autosta / jostain muusta elämisen sietämättömättömyyden ilmenemismuodosta? Meitä ei kiinnosta. Jos koet meidän rikkoneen lakeja, ota yhteys poliisiin; jos taas katsot olemassaolomme taloyhtiön järjestyssääntöjen vastaiseksi, pirauta isännöitsijälle. Mutta ihan ensimmäiseksi sulje tämä pamfletti ja käänny kannoillasi, älä missään tapauksessa yritä soittaa ovikelloa. Äärimmäisissä tapauksissa olemme valmiit päästämään koiran irti.

6. Oletko tulossa kertomaan meille uskonnostasi? Etkö usko, että osaamme muodostaa maailmankatsomuksemme ja mielipiteemme ihan itse? Onkohan teidän järjestelmässänne jotain vialla, jos ette uskalla luottaa siihen, että kaikki kiinnostuneet voivat halutessaan tulla teidän tykönne, vaan sen sijaan te katsotte välttämättömäksi tulla kiinnostumattomien tykö? Mietipä vaikka sitä hetkinen, mutta ihan ensimmäiseksi sulje tämä pamfletti ja käänny kannoillasi, älä missään tapauksessa yritä soittaa ovikelloa. Äärimmäisissä tapauksissa olemme valmiit päästämään koiran irti.

7. Oletko söpö pieni hellantelttu pelottavan pääsiäisnoidan tai hellyttävän pääsiäispupun asussa ja haluaisitko ladella meille perinnelorun saadaksesi vielä vähän lisää suklaata ja/tai rahaa vastineeksi risunkarahkasta, johon niin suurta vaivaa nähden olet teipillä sutaissut pari höyhentä kiinni? Niin suuresti kuin perinteitä kunnioitammekin ja toki arvostamme vaivannäköäsi, ihmettelemme kuitenkin, a) eikö sinulla ole sukulaisia, kummeja yms. tuttavia, joiden päivää voisit käydä aidosti piristämässä vierailullasi, vai b) eikö kilon korillinen mättöä tosiaankaan vielä riitä kaatamaan sinua ensin vatsanpuruista kärsimään sängyn pohjalle ja sen jälkeen hammaslääkärin tuoliin aika moneksi kerraksi? Olemme kovin pahoillamme, mutta joudumme pyytämään sinua sulkemaan tämän pamfletin ja kääntymään kannoillasi - älä missään tapauksessa yritä soittaa ovikelloa; äärimmäisissä tapauksissa olemme valmiit päästämään koiran irti.

8. Oletko söpö pieni hellantelttu tai ihan tavallinen aikuinen ker(j)äämässä varoja hyvään tarkoitukseen, kuten luokkaretkeen, katastrofikissoille, kevätjäissä kylmettyneiden omaisille tms.? Etkö jaksa uskoa, että valintamme osuisi sinun kohteeseesi, kun me ihan itse ja omavaltaisesti valitsemme ne hyväntekeväisyyskohteet, joita haluamme tukea? No sittenpä se on vähän niinku voi-voi vai mitä? Valitettavasti joudumme pyytämään sinua sulkemaan tämän pamfletin ja kääntymään kannoillasi - älä missään tapauksessa yritä soittaa ovikelloa; äärimmäisissä tapauksissa olemme valmiit päästämään koiran irti.

9. Oletko rutinoitunut ammattilainen tarjoamassa meille elämämme tilaisuutta ostaa universumin upein pölynimuri, aitoa ja uniikkia afrikkalaista taidetta tms. ehdottoman välttämätöntä? Etkö jaksa uskoa, että me osaamme ihan itse ostaa tarvitsemamme tuotteet kaupasta? No voimme kertoa sinulle, että kyllä me osaamme. Ja siksi pyydämmekin sinua sulkemaan tämän pamfletin ja kääntymään kannoillasi - älä missään tapauksessa yritä soittaa ovikelloa; äärimmäisissä tapauksissa olemme valmiit päästämään koiran irti.

10. Jos olet oikeasti lukenut tämän pamfletin loppuun asti, voisit kyllä pysähtyä hetkeksi miettimään, kannattaisiko hankkia elämä. Soita ovikelloa jos uskallat - mietitään sitä elämä-juttua vaikka yhdessä kahvikupposen äärellä...

* * *

Pakinaperjantain 123. haasteen innoittamana, palmusunnuntain tunnelmissa syntyi tämä pamfletti oikeudesta kotirauhaan sellaisena kuin minä sen tulkitsen. Tämä yksi päivä vuodessa saa minut aina muistamaan, että kaikilta osin länsisuomalaiseksi en ikinä tule muuttumaan! Meillä Karjalan kunnailla on ollut tapana käydä virpomassa mummoja, kummeja yms. sukulaisia ja tuttavia, ei suinkaan rampata ovelta ovelle tuntemattomilta karkkia kerjäämässä! Kuinkahan monessa perheessä muuten käy niin, että ne mummit ja tädit saavat turhaan odotella yksinäisinä, koska jälkikasvu ei ehdi kylään kun menee koko päivä naapurustoa kierrellessä..?

torstai 2. huhtikuuta 2009

Mikä tämä on?

Elämä on löytöretki
jos ei kysy, ei välttämättä koskaan saa tietää vastausta

Mikä tämä on?
Lapsuus on pelkkää löytöretkeä
Tyhjään tauluun mahtuu valtavasti vastauksia
osa oikeita, osa vääriä

Jos ei kysy, ei välttämättä koskaan saa tietää vastausta
ja joskus on parempi niin
Se outo paperilappu miehen paidan taskussa
oli varmasti pelkkää työasiaa

Mikä tämä on?
Elämän ehtoolla se löytöretki vasta mielenkiintoiseksi muuttuukin
kun ne samat löydöt, kysymykset ja vastaukset
saa käydä läpi lähes päivittäin

Jos ei kysy, ei välttämättä koskaan saa tietää vastausta
eikä aina vaikka kysyisikin
Se äidin yöpöydän laatikosta löytynyt hassu juttu
ei sitten vissiin ollutkaan kuollut hattivatti

* * *

Innoittajana Runotorstain 126. haaste, ja viimeisessä säkeistössä myös tämä salakuunneltu juttu (ihan huippu minusta, onneksi ei sentään omakohtainen kokemus!)

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Keittiö

Pieni yksiö
ihan liikaa huonekaluja
mutta ensi kertaa kaikki vain minun

Hän tuli elämääni
olohuoneeseeni
alkoviin kun siellä oli vasta pelkät patjat

Hassu mies
sanoi rakastavansa
ennen kuin edes tiesi mitä minulla keittiössä onkaan annettavana!

* * *
Runotorstain aiheena keittiö, yksi lempipaikoistani. Koti on siellä missä sydän on, sanotaan, ja keittiö taas on kodin sydän!

lauantai 28. helmikuuta 2009

Turistirysä

Arvoisa Matka-Toimisto!

Meidän perhe oli hiihtolomalla teidän järjestämällänne matkalla Kanarian saarilla. Pettyneenä joudumme nyt toteamaan, että matka ei vastannut odotuksiamme lainkaan.

Jo menomatka oli hyvin tukala, sillä lentokoneessa oli hyvin ahdasta. Istumajärjestelyissä ei ollut mitenkään huomioitu sitä, että mieheni on hieman keskimääräistä rotevampi, eli hänen molemmille puolilleen olisi ilman muuta pitänyt jättää tyhjä paikka. Nyt hän ahtauden vuoksi vahingossa kaatoi punaviinimukin vieressä istuneen rouvan vaatteille yrittäessään päästä rouvan ohi käytävälle kävelemään. Oletamme, että te, arvoisa matkanjärjestäjä, korvaatte rouvan pesulakulut, joita hän nyt perii meiltä vedoten siihen, että mieheni ei etukäteen ilmoittanut lähtevänsä siirtymään paikaltaan ja pyytänyt rouvaa väistämään. Miehenihän vain kunnioitti vieraan naishenkilön yksityisyyttä eikä ryhtynyt tungettelevasti juttusille, ja sitä paitsi kuinka me olisimme voineet edes tietää, mitä kieltä rouva puhuu!

Myöskään hotelliimme emme olleet tyytyväisiä. Hotellin henkilökunta ei puhunut suomea lainkaan - edes numeroita eivät nämä asiakaspalvelijat olleet vaivautuneet opettelemaan! Jouduimme joka kerta kirjoittamaan huoneemme numeron heille paperilapulle avainta pyytäessämme.

Itse asiassa koko kohteessa oli suomen kielellä saatavaa palvelua vaikea löytää. Oikeastaan ainoiksi todellisiksi asiakaspalvelun ammattilaisiksi osoittautuivat torikauppiaat, joilta ostimmekin edulliset nahkatakit koko perheelle, kun kerrankin pystyimme myyntitilanteessa toimimaan täysvaltaisesti omalla äidinkielellämme. Tosin ilmeisesti vahingossa saimme näiltä kohteliailta ja ystävällisiltä asiakaspalvelun ammattilaisilta puolivalmiit kappaleet, joista vetoketjut rikkoutuivat ja yksi hihakin irtosi pian koti-Suomeen päästyämme -
oletamme, että te, arvoisa matkanjärjestäjä, toimitatte meille laadukkaammat nahkatakit ostamiemme tilalle.

Myöskin suomalaisten elintarvikkeiden tarjonta kohteessa oli ala-arvoisen huonoa. Hotellimme oli niin sanottu huoneistohotelli, eli siellä ei tarjoiltu aamiaista vaan meidän oletettiin valmistavan ateriamme itse huoneistomme keittiössä. Keittiön kaapeissa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia elintarvikkeita valmiina - eikö hotellin henkilökunnan tehtäviin kuulu varmistaa, etteivät edelliset asukkaat ole syöneet kaappeja täysin tyhjiin?!? - ja kaupoista oli mahdotonta löytää tuotteita, joissa olisi ollut tuoteseloste tai edes tuotteen nimi suomeksi. Onneksi ystävällinen naapurihuoneiston rouva antoi meille hieman mukanaan tuomaansa näkkileipää, ja olimme hoksanneet ottaa lentokoneessa yli jääneet voinapit talteen! Ja onneksi tämä naapurihuoneiston rouva osasi neuvoa meidät siihen suomalaiseen ravintolaan, jossa sitten aterioimmekin koko viikon ajan. Tähän ravintolaan olimme hyvin tyytyväisiä, tosin olisimme toivoneet heiltä hieman useammin vaihtuvaa menua - nyt jouduimme ottamaan ne samat lihapullat joka kerralla.

Loppujen lopuksi ehkä pahinta kohteessa oli kuitenkin se, että se on niin kamala turistirysä! Varsinkin saksalaisturistit häiritsivät lomanautintoamme suuresti, sillä he osoittautuivat sangen kovaäänisiksi. Mehän halusimme vain kaikessa rauhassa syventyä paikalliseen elämänmenoon ja kulttuuriin, mutta sehän oli mahdotonta, kun joka ilta kaikui allasbaarista saksankielistä puhetta ja jopa laulua!
Tähän saattoi ostaltaan vaikuttaa sekin erittäin vakava lainrikkomus, jonka havaitsimme: paikallisissa ravintoloissa - jopa meidän kansainvälisessä hotellissamme! - alkoholijuomia ei annosteltu mittalasien avulla, ja käsivaraisesti kaadetuista drinkeistä tuli usein hyvin vahvoja. Lisäksi epäilemme, että alhainen hintataso kertoo veronkierrosta. Oletamme, että te vastuullisena matkanjärjestäjänä puututte näihin vakaviin rikkomuksiin, tarvittaessa paikallisviranomaisten välityksellä.

Niinpä, arvoisa matkanjärjestäjä, oletamme, että palautatte meille epäonnistuneen matkamme hinnan sekä korvaatte yllä mainituista epäkohdista meille aiheutuneet ylimääräiset kustannukset. Lisäksi toivomme, että jatkossa lisäätte matkaesitteisiinne merkinnän siitä, kuinka Kanariansaaret eivät sovi matkakohteeksi turistirysiä kaihtaville!

* * *
Pakinaperjantain aiheena Turistirysä. Sikäli minulle ajankohtainen aihe, että olen juuri itsekin matkalle lähdössä - en kylläkään mihinkään varsinaiseen turistirysään...

torstai 19. helmikuuta 2009

Liikaa pyydetty

Et sinä ymmärrä,
kuiskaan

Ei kukaan ymmärrä,
huokaisen

Miksei kukaan ymmärrä,
nyyhkäisen

Voi luoja onko se muka niin paljon pyydetty
että joku edes joskus ymmärtäisi?!?

Jos heittäytyisin lattialle, huitoisin ja potkisin
saisinko näytöksen jälkeen ruusuja takahuoneeseen?

* * *
Runotorstain 120 haastesana: draama.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Sanataikaa

Alussa oli sana. Onnimannistakin tuli matikka, maitopyörä, pytikkä ja ties mitä.

Minä en ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään. Taannoin kirjoittajaryhmäni ohjaaja vakuutti, että tarina kantaa, luota siihen. Olen oppinut ja huomannut, että hän oli oikeassa - tarina tosiaan kantaa ja kulkee kuin itsestään, kun sen vain ensin nostaa jaloilleen. Mutta tarinan alkuun pääsemiseksi tarvittaisiin se ensimmäinen sana. Se taikasana, jonka jaloilla tarina seisoisi ja kantaisi.

Minun sanainen arkkuni on viime aikoina kumissut tyhjyyttään. Monet kerrat olen istuutunut koneen ääreen tuntien vahvaa tarvetta kirjoittaa, mutta ruutu on pysynyt itsepintaisen tyhjänä. Runoratsuni pönöttää pilttuussaan ja rouskuttaa kauraa. Jopa se kuuluisa hevonkukkugeneraattori tuntuu hurisevan hiljaksiin tyhjäkäynnillä. Sanoja tulee ja sanoja menee, mutta ne ovat pelkkiä mitäänsanomattomia arkisanoja. Ei taikasanoja.

Sesam aukene, sanoi Ali Baba. Amen, sanoo pappi.

Sana on parhaimmillaan mahtava voima. Yksi sana voi aloittaa tai lopettaa kokonaisia konflikteja. Useasti varmasti minunkin miäheni toivoisi tietävänsä sen maagisen taikasanan, jolla vaimon murjotuksen muuriin aukenee portti. Ei ihan helppo tehtävä, kun en useimmiten itsekään tiedä, mitä sanaa olen vailla - sen sijaan hyvinkin helposti löytyy pitkäkin liuta sanoja, jotka entisestään lisäävät kierroksia takalukkooni.

Ja voi minkä miljoonaomaisuuden voisikaan tienata se, joka löytäisi uhmaikäisen tahdonilmaukset laannuttavan taikasanan ja äkkäisi patentoida sen! Minä ainakin olisin valmis maksamaan jokusen rovon siitä hyvästä, että pääsisin päivittäin kuuntelemasta noita iänikuisia voimasanoja mä haluuuuun, ihan tyhmäääää, mä en enää ikinä, tää on SUN vika jne.

Pakinaperjantai
ehdottaa, että taikasana olisi se taikasana. Tiedä häntä. Jäämme odottamaan, rupeaako niitä pupuja hatusta nousemaan...

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Fakta

Ota taikka jätä
lapioi tai mätä
Totuus on, että vaikka vaihtoehtoja on monta
niin vaikka kuinka huhkisit, ei koskaan lopu sonta

* * *
Runotorstain viikon haastesana on moni.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Miten niin valo?

Ei sinun tarvitse
tehdä valkeutta

Ota vain syliin
silitä

ja sano
ettei pimeydessä ole mitään pelättävää

* * *
Runotorstain 115. haaste, tekstikatkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo, innoitti kirjoittamaan tämän runon, joka taitaa itse asiassa olla henkilökohtaisin tänne kirjoittamistani. Omistettu miähelleni, tuolle rakkaalle marsilaiselle, jonka venuksenkielen taidossa on joskus hienoisia aukkoja. ;-)