torstai 7. toukokuuta 2009

Kaksoisolento

Peilissä minun näköiseni nainen
se laittaa naamansa
kirkkaat silmät hymyhuulet pörrötukan
ja hyvää tuoksua korvan taa

Sanovat että se on tehokas
se tekee työnsä
pyykkää kokkaa tiskaa siivoaa
ja leikkii lapsen kanssa

Se on ihan minun näköiseni
Ja kuitenkin kaikki kummastelevat
jos se sanoo että sillä on paha olla
”Ei susta huomaa.”

* * *
Runotorstain 131. haaste

tiistai 5. toukokuuta 2009

Talo

Omakotialueen kadut olivat luotisuoria ja tasan kohtisuorassa toisiaan vastaan. Talot olivat tarkalleen samalla etäisyydellä tiestä ja samalla sapluunalla suunniteltuja, vaikka toiset olivatkin puusta ja toiset tiilestä, yksilöllisyyden nimissä. Lähes joka portinpielessä se klassinen rautatieomenapuu, useammalla pihatiellä farmari-Volvo, monessa pihassa kultainennoutaja. Täällä kelpasi ihmisten elellä, grillailla kesäiltaisin ja vaihtaa kuulumisia naapurin kanssa syreenipensaiden lomasta. Kelpasi lasten leikkiä ja kasvaa, päiväkoti heti siinä mäen päällä ja kouluunkin turvallinen kävelymatka.

Mallasta tuntui, että sen alueen asukkaat kävelivät kaupungillakin aina luotisuoraan ja suorissa kulmissa. Koti oli hänelle rakas paikka, kotiseutu oma ja läheinen, mutta aina joskus hän huomasi kaikkein lämpimimmin hymyilevänsä rehottaville voikukille ja painuneille portinpielille. Niissä oli jotain määrittelemättömällä tavalla kiehtovaa elämän tuntua.

Se sama määrittelemätön villiintyneisyyden viehätys veti Mallaa usein autiotalon liepeille. Talo nökötti mäen päällä, jonkin matkaa päiväkodilta. Se ei ollut mikään mökkipahanen, jos kohta ei mikään kartanokaan – hyvin tavanomaisen kokoinen talo. Kellertävästä maalista oli enää repsottavia lastuja jäljellä, nurkat olivat nuupahtaneet ja katto kuopalle painunut. Kerrottiin, että siinä oli joskus asunut onnellinen perhe, tavallisia ihmisiä tavallisessa talossaan, mutta sitten jotain oli tapahtunut. Äiti oli muuttanut lapsen kanssa pois ja isää oli alkanut näkyä kaupungilla yhä harvemmin ja harvemmin, kunnes hän lopulta katosi kokonaan. Talo tyhjeni, autioitui, ränsistyi, mutta mitään sille ei voitu tehdä, koska perheen isä omisti sen edelleen eikä kukaan onnistunut tavoittamaan häntä.

Malla istuskeli mielellään isolla kivellä talon pihan perällä ja antoi katseensa ja ajatustensa levätä takkuisiksi levinneissä marjapensaissa ja tyhjyyttään ammottavissa ikkunankarmeissa. Oli hän sisälläkin käynyt, mutta siellä ei ollut mitään lumoavaa – vain uhkaavasti narisevia lattialankkuja, sekalaisia paperiroskia, lahon ja virtsan löyhkää. Satunnaisesti seudulle harhaileville laitapuolen kulkijoille se tarjosi sentään jonkinlaisen tuulensuojan.

Ei hän ajatellut talossa asuneen perheen kohtaloa, ei kuvitellut miltä talo oli näyttänyt parhaina vuosinaan, ei vertaillut oman kotikatunsa luotisuoraan sapluuna-arkkitehtuuriin. Hän vain oli. Niinä hetkinä hän tavoitti parhaiten täydellisen mielen tyhjentymisen tilan, täydellisen rentouden. Ajatukset vapautuivat kahleistaan aivan kuin talokin oli ajat sitten vapautunut kaikista ihmisen kehittämistä säännöistä ja normeista. Hän hakeutui talolle usein ennen tärkeitä kokeita tai juoksukilpailuja irrottaakseen itsensä turhasta jännityksestä. Talolle hän vaelsi myös erottuaan Jukasta. Ei se suru ja pettymys kokonaan, kerralla sinne talon lahojen seinien huokosiin jäänyt, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin hiipui.

Eräänä loppukesän iltana se talo paloi. Pikkupoikien tulitikkuleikeistä vai uuvahtaneen alkoholistin tupakannatsasta, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Eikä sitä kukaan yrittänyt kovin tarmokkaasti selvittääkään. Kuten ei myöskään paloa yritetty kovin tarmokkaasti sammuttaa, kunhan varmistettiin, ettei se leviä ympäristöönsä. Hyvähän se vain oli, että sillä lailla luonnollisesti siitäkin päästiin. Puhuttiin, että paikalle suunniteltiin uutta terveysasemaa. Mitä ikinä siihen rakennettaisiinkaan, epäilemättä se rakennettaisiin luotisuoraan ja juuri tietylle etäisyydelle tiestä.

Malla kävi talon raunioilla vielä viimeisen kerran, kun viimeisetkin kekäleet olivat lakanneet kytemästä. Hetken aikaa hän katseli orpona törröttävää savupiipun tynkää ja kuunteli hiiltyneiden pensaanjäänteiden hiljaista rahinaa syyskesän tuulessa. Sitten hän käveli suorissa kulmissa kotitalolleen, pakkasi nuhjuisen nallekarhunsa päällimmäiseksi muuttolaatikkoon ja nousi junaan.

Mallan uusi koti oli pienenpieni opiskelijaboksi valtavassa betonielementtikolossissa. Piha oli tiukasti asfaltoitu, mutta aivan seinän vierestä puski esiin pari itsepäistä voikukkaa. Kyllä minä täällä viihdyn, Malla kuiskasi hiljaa ääneen ja laski nallekarhun hellävaraisesti sängylleen.

* * *
Tarinamaanantain aihe autiotalo vei minun ajatukseni lapsuuteni maisemiin. Minun kotikatuni ei tosin ollut täysin luotisuora enkä minä käynyt siellä autiotalolla kuin pari hassua kertaa, mutta kovin elävänä se mieleeni heti palasi.