torstai 20. elokuuta 2009

Sateenkaari

Keijukaisten kyynelistä
perhosten pölyhitusista
pilvien pyhävaatteista
uteliaista unelmista

Mistä se syntyy?

Sateen ja paisteen yhteinen
vesivärimaalaus
Silta yli taivaankannen
taikamaailmaan
Oikotie onnenkantamoiseen
aarrearkun luo

Mitä se on?

Kemiaa vai fysiikkaa
meteorologiaa
taikuutta tai mystiikkaa
Ihan silkkaa optiikkaa

Se on kaunis.

* * *

Runotorstain 136. haaste.

perjantai 14. elokuuta 2009

Kesästä

Mummollani on kiusallinen taipumus säilyttää kaikkea mahdollista, kaivella sitten säännöllisin väliajoin näitä arkistojensa aarteita ja tuputtaa niitä mukaani; olen jo oppinut ottamaan kaiken kiltisti hymyillen vastaan ja nakkaamaan lähimpään roskikseen kun mummin silmä välttää. Viime tapaamisella sain omia lapsuudenaikaisia hengentuotteitani nätisti kirjekuoressa. Lukaisin ne sitten kohteliaisuudesta läpi - ja yllätyin. Päiväyksen mukaan esim. seuraavan kesärunon olen kirjoittanut 9-vuotiaana, ja vaikka itse sanonkin niin ei se sen ikäisen tekemäksi kyllä yhtään hullumpi ole! Tietysti ilmaisu on vielä hyvin kehittymätöntä eikä minkäänlaista klishee-suodatinta ole ollut, pikemminkin päinvastoin, mutta silti! Jaan sen nyt täällä, kun se sattumoisin sopii Runotorstain aiheeseenkin:

Runo kauniille kesälle

Kun paistaa aurinko, kukkii kukat
ja pois on heitetty villasukat
mä istun tääl kynä kädessäin
ja kirjoitan kaikesta mitä mä näin

Mä kirjoitan kirkkaasta vedestä:
se helmeilee, se väreilee
Mä kirjoitan haluni edestä
en liika vähän kirjaimia tee
Mä kirjoitan lempeistä tuulista:
ne hyppelee, ne iloitsee
Ei riitä sanat, jotka tulee huulista
vaan se, että katselee
Mä kirjoitan kauniista perhoista:
ne leikkivät, ne hyörivät
Ja vaikka mä kirjoittaisin verhoista
niin ne ilosta pyörivät
Ei riitä sanat kuvaamaan
Suomen luontoa kaunista tätä
Vaan kun avaa silmänsä maailmaan
niin ei ole aivan mätä!

Vielä kerran siis muistuttaisin, että edellä oleva runo on pikkutyttönä kirjoitettu. Vertailun vuoksi vielä toinen, tuoreempi kesäruno, parin vuoden takaa - niin se on ajan hammas kirkasotsaista maailmankuvaa nävertänyt...

Kesä

Kesä!
Kukkien värikäs riemujuhla
Tyynellä järvellä kelluva lumme
Sirkkojen siritys valkeassa yössä

Kesä!
Aurinko hymyinä ihmisten kasvoilla
Leppeä tuuli hameenhelmoissa
Hikihelmi ruskettuneella iholla

Kesä.
Puremista turpeat, kutisevat nilkat
Palaneen punaisina kuumottavat hartiat
Suoraan vyötärölle parkkeeranneet grillimakkarat

Onhan talvellakin kaunista…

tiistai 4. elokuuta 2009

Varoitus

Koulun ovi oli raskas. Ei se todellisuudessa jäykkä tai painava ollut, mutta se alkuaikoina sydänalassa kaihertanut painon tunne oli ajan mittaan siirtynyt käsivarsiin. Hän ei olisi halunnut avata sitä ovea, se vastenmielisyys oli niin suuri, että jokainen lihas hänen kehossaan hangoitteli aivojen käskyjä vastaan. Mutta silti hän avasi oven ja laahusti sisään. Tällä kertaa sentään oli koulumatkalla säästynyt mutapaakkutulitukselta, eikä kukaan ollut pyörästäkään varastanut ketjuja yön aikana. Tosin se tarkoitti todennäköisesti vain sitä, että koulupäivän ajaksi oli varastossa metku jos toinenkin…

Liikuntatunnit olivat sietämättömimpiä kaikista. Tunnin jälkeen oli pakko käydä suihkussa, ilman vaatteita tietenkin. Eikä niin pikaisesti ehtinyt itseään huuhtaista, etteikö sinä aikana joku olisi ehtinyt niitä vaatteita käydä nakkaamassa vessanpönttöön. Lukolliset pukuhuoneenkaapit olisivat tulleet koululle liian kalliiksi, oli rehtori selittänyt vanhempainillassa. Siinä samassa yhteydessä äiti oli puhunut siitä kiusaamisesta enemmänkin, vaikka Jakke oli yrittänyt estellä. Eikähän äiti edes tiennyt niistä kurjimmista jutuista, niistä jotka sattuivat paljon enemmän kuin mutapaakut selässä tai kampituksen jälkeiset kaatumiset polvissa – sitä, kuinka pahasti se hyytävän kylmä yksinäisyys sattui sydämeen, ei varmasti tiennyt kukaan. Ja tuskin asiaa sen vakavammin olisi otettu, vaikka olisi tiedettykin. Oi voi, kiusaamista ei tietenkään meidän koulussa hyväksytä, ei alkuunkaan eikä missään tapauksessa, mutta pojat nyt on poikia, vähän vaikea tuollaiseen keskinäiseen naljailuun oikein on puuttuakaan…

Ehkä se iänikuinen vessanpönttötemppu riittäisi siltä päivältä, Jakke toivoi hiljaa mielessään kantaessaan ruokatarjotintaan syrjäisimpään pöytään, ehkä tänään saisi syödä rauhassa, kukaan ei heittelisi perunoita eikä tönäisisi tarjotinta kumoon. Hetken jo näytti siltä, että toive toteutuisi, mutta sitten Jenna purjehti Jaken pöytää kohti. Jenna oli oikein sievä ja suosittu tyttö, niin opettajien kuin oppilaidenkin lellikki, ei hänellä pitäisi Jakelle olla mitään asiaa…

- Siis luuletsä et mä oon ihan daiju?!? Tehdäänpä kuule se nyt heti kerralla ihan selväksi, että mä en TOD lähde sun kanssa leffaan enkä mihinkään muuallekaan, en tällä viikolla enkä niinku ikinä tässä elämässä! Ettei niinku tartte kirjotella enää!

Sanat kaikuivat äkisti hiljentyneen ruokalan seinistä, ja Jenna heitti tolloksi rypistetyn paperilapun Jaken lautaselle. Että oikein käsin rustattu treffiehdotus, nätisti Jaken nimellä allekirjoitettu… aika daiju Jennan kyllä täytyi olla, jos hän tosiaan kuvitteli Jaken itse kirjoittaneen sen. Jakke kippasi lapun sianruoka-astiaan ruoantähteidensä mukana.

*

Kotona Jakke heittäytyi sängylleen makaamaan ja tuijotti pitkään huoneensa valkoista, röpelöiseksi rapattua kattoa. Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Isä oli kyllä tosi tarkka metsästysaseistaan, huolehti aina että asekaapin ovi oli huolellisesti lukittu ja patruunat viety eri kaappiin, joka niin ikään oli lukossa. Mutta ei toki tarvittu suurtakaan keplottelua, että niiden kaappien avaimet sai napattua isän nipusta eteisen lipaston päältä, minä tahansa yönä kun isä nukkui. Eikä siihen todellakaan tarvittu metsästysseuran jäsenkorttia, että oppi lataamaan haulikon.

Jakke havahtui ajatuksistaan säpsähtäen, nousi ja siirtyi tietokoneensa ääreen etsimään tietoa.

*

Sinä päivänä koulun ovi ei tuntunut yhtä raskaalta kuin ennen. Jakke tiesi jotain mitä muut eivät tienneet: hän avasi sen oven nyt viimeistä kertaa. Sinä päivänä yksinäisyys tuntui siedettävämmältä kuin ennen, ruokakin maistui kuin viiden tähden ravintolassa. Viimeisen tunnin jälkeen Jakke viivytteli ja jäi luokkaan muiden lähdettyä. Hitaasti, ympärilleen katsellen, hän käveli taulun eteen, tarttui liituun ja kirjoitti isoin, kirskuvin kirjaimin: MÄ EN KESTÄNY TEITÄ ENÄÄ!

Tuskin sitä kukaan näkisi, siivooja varmaan pyyhkisi sen saman tien pois. Ja jos sen joku näkisikin, tuskin ainakaan vakavasti ottaisi. Nauraisivat vain, kuten kaikelle muullekin hänen sanomalleen. Mutta olipa nyt tullut tuokin asia sanottua kuitenkin.

*

Jakke nosti repun selkäänsä ja sulki kotinsa oven takanaan. Hän tiesi tekevänsä oikean ratkaisun, ainoan mahdollisen, mutta silti haikeus hiipi mieleen. Vanhempia tulisi kyllä ikävä, ja tuttuja kotikulmia. Mutta, kuten hän oli muutama kuukausi sitten haastattelussa selittänyt uuden sisäoppilaitoksensa rehtorille, siinä vaiheessa kun koulukaverien naamat ja haulikonlaukaukset alkavat pyöriä samaan aikaan päässä, on ehdottomasti aika vaihtaa koulua.


* * *
Niin, rakkaat lukijat - kuten hyvin tiedämme, tällä tarinalla olisi voinut olla myös toisenlainen loppu...

Innoittajana Tarinamaanantain 67. aihe