perjantai 31. joulukuuta 2010

Toiveiden yö




Yhtenä iltana
taivaankannella
toivomustähtiä tuhansittain

Nyt saa taas toivoa
hyvää ja kaunista
rikkautta, rakkautta tai mitä vain

Mitäpä toivoisin
samaa kuin ennenkin
paljon, ei mitään, tavallisuutta

Toive, kuin tähtikin
loistaa vain sekunnin
Vuosluku vaihtuu, ei muuta uutta

* * *
Jälkijättöisesti osallistunkin tällä runolla Runotorstain 197. haasteeseen.

perjantai 24. joulukuuta 2010

LUUKKU 24

Tontun kasvot loistavat

Kiitos kun halusit iloisena odottaa
Kiitos kun jaksoit touhuta, juuri sopivasti, iloisin mielin
Kiitos kun luotit
Kiitos kun uskoita

Tervetuloa sydämesi jouluun!

torstai 23. joulukuuta 2010

Luukku 23

Maailmassa on tiettyjä lainalaisuuksia ja vakioita
kuten nyt esimerkiksi se
että kuusenkynttilöiden johto on aina umpisolmussa


Taistelu voitettu, joulu on alkanut!

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Luukku 22

- No niin kulta, otetaas kuusenkoristeet jo esiin, tules auttamaan äitiä.

*kipin-kapin ja kaapin ovi auki*

- HAAA! HEEEE! HIIII! HOOOO! MULLLLLEHH!!!

Pahuksen miäs, olisi voinut minullekin kertoa, että oli piilottanut sen suurimman lahjapaketin samaan kaappiin kuusenkoristeiden kanssa...

tiistai 21. joulukuuta 2010

Luukku 21

Kolme yötä jouluun on
eipä tartte itte laskee
kun sitä kaikki rallattaa
Vessat tänään siivotaan
kuusi tuodaan sulamaan
kun kolme yötä enää on

Iltasella vaihdankin
jo pyyhkeet puhtaan raikkaisiin
ja roskiin vien sen turhan laatikon
Jos telkun ääreen torkunkin
niin onhan päivä huomennakin
ja silloin kaksi yötä enää on.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Luukku 20

Neljä yötä jouluun
Usko alkaa olla koetuksella
Mahtaako mistään tulla kuitenkaan mitään

Psst!
Jonttu huikkaa pianon kulmalta
Soita minulle joululauluja

Piano on epävireessä
ja soittaja vielä pahemmin
soittotaidot ovat ruosteessa
eikä flunssainen ääni tosiaankaan helise enkelkuoron lailla

Mutta Petteri Punakuonon ja Valkean joulun jälkeen
hymyilen jo kuin tonttu
Kyllä tämä tästä
Musiikin taika ei läheskään aina kysy sävelpuhtautta

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Luukku 19

Maailmassa on paljon epäoikeudenmukaisuutta
kuten nyt sekin
että toisilta palaa koti ympäriltä
mutta minä en saa yhtä pahuksen takkaa syttymään

lauantai 18. joulukuuta 2010

Luukku 18

Reippahasti käypi askeleet
äidin touhut on niin kiireiset
Lahjat peittyy kääröihin
laatikot jo pakastin
vaan on hauska sentään!

Meikä meikä lähti innoissaan
joulukuusen kuusen hankintaan
Mutta sitten ostinkin
pöytälätkän, kinkunkin
ja auton täyteen muuta

Köh.

Meikä meikä lähti uudestaan
joulukuusen kuusen hankintaan
Tällä kertaa saatiinkin
kuusi mitä kaunehin
Saapi joulu tulla!

perjantai 17. joulukuuta 2010

Luukku 17

Jonttu istahtaa kaiuttimen reunalle minua vastapäätä, heiluttelee verkkaan jalkojaan, katsoo minua. Se näyttää mietteliäältä, melkein vakavalta. Tontut näyttävät harvoin vakavilta.

- Tiedäthän, että olen ollut sinun henkilökohtainen joulutonttusi aina lapsuudestasi asti. Kerropa - minkälaisia muistoja sinulla on lapsuutesi jouluista?

Jään miettimään. Minun täytyy oikein sulkea silmäni. Silloin mieleeni palaa näkymiä, tuoksuja, ääniä.

- Muistan kesämökin, siellähän me aina jouluja vietimme. Kuusi oli aina siinä samassa nurkassa, siinä oli eläviä kynttilöitä, koska mökillä ei ollut sähköä. Muistan sen kuusen tuoksun.
Ja muistan sen läheisen nmaalaistalon koiran, joka rupesi aina meidän koiraksemme, kun olimme siellä. Se tunnisti meidän automme äänen, lähti pihastaan, jolkotti perässämme mökille asti ja jäi sinne niin pitkäksi aikaa kuin mekin olimme siellä, ei se sitä talon väkeä haitannut. Se oli kyllä mahtava koira, Rinti! Uskomattoman kaunis, iso mutta lempeä. Se oli minun ensimmäinen koirani, se oli minun kaverini siellä mökillä aina.
Muistan, miten yhtenä jouluna koristelimme kuusen oikeilla pipareilla - siitä meinasikin tulla melkoinen ryminä, kun Rinti rupesi niitä sieltä pyydystämään!
Muistan, miten saunan jälkeen pukeuduttiin ihaniin pehmoisiin oloasuihin, ei mihinkään juhlavaatteisiin, mitä sitä nyt mökillä oman väen kesken hienostelemaan.
Ja muistan, että äiti teki ihan minua varten makaronilaatikkoa, se oli sellaisessa savisessa astiassa ja maistui yhtä hyvältä kuin äidin makaronilaatikko - ja muutkin ruoat - aina.

Jään hetkeksi miettimään. Mitä muuta muistan?

- Ja se joulupukki, niin! Sillä oli ruskea nahkatakki ja se oli minusta jotain ihan perustavanlaatuisesti väärää - ruskeatakkinen joulupukki, haloo, joulupukilla kuuluu olla punainen takki! Sain siitä varmasti traumoja loppuiäkseni... Rinti aina murisi sille pukille, vaikka se oli maailman kiltein koira eikä koskaan murissut kellekään paitsi sille toisen läheisen maalaistalon nuorelleisännälle, joka olikin vähän turjake. Minä ajattelin, että Rinti ei vain tykkää poron hajusta, mutta kyllähän minä sitten lopulta jossain vaiheessa älysin laskea yksi ynnä yksi...

Pysähdyn. Vaikka kuinka kaivelen muistini lokeroita, ei muuta palaa mieleeni.

- Miten minä muistan niistä jouluista näin vähän?

Nyt Jonttu jo hymyilee lempeästi.

- Sinä muistat ne hyvät asiat. Kyllähän sinä nyt aikuisena jo tiedät ja ymmärrät, että niihin jouluihin kuului paljon muutakin, paljon raskasta ja ahdistavaa. Tiedät, että se säe on läsnä lapsi vaikkei häntä näy tarkoitti teidän perheessänne jotain ihan muuta kuin siinä joululaulussa. Tiedät, miksei äitisi koskaan enää saanut mielelleen täyttä rauhaa, tiedät, ettei isäsikään ole yhtenäkään jouluna voinut tuntea pelkkää iloa ja onnea. Tiedät, että tiesit sen silloinkin. Mutta et muista. Sinä muistat ne hyvät asiat. Se on sitä joulun taikaa!

* * *

Tämä muisteloni - jonka on taas erityisesti nostattanut pintaan lempisarjani Emmerdalen viime jaksoissa upean koskettavasti käsittelty vaikea aihe - liittynee riittävän löyhästi myös Pakinaperjantain viikon aiheeseen, joka on sama kuin Runotorstaissakin: mielenrauha.

torstai 16. joulukuuta 2010

Luukku 16

Kun kaikki on tehty
kokattu paistettu pakastettu puunattu kuurattu tomutettu koristeltu askerreltu ripustettu lähetetty ostettu paketoitu piilotettu pesty silitetty kiillotettu
ja ainakin pariin kertaa vielä tarkistettu ja varmistettu
jää jäljelle vielä se tärkein

Istu alas
Muista hengittää. Syvään.
Hymyile.
Se on siinä.

* * *

Tänään on taas runotorstai, viikon aiheena ihana asia: mielenrauha.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Luukku 15

Lanttulaatikko lipeäkala lihapullat
Joulukirkko hautausmaa tiernapojat
Sauna avanto rekiretki
Tonttu Nissepolkka Kulkuset

Kullakin omansa
Se Yksi Asia
jota ilman joulu ei ole joulu

Saakoon kaikki omansa
tulkoon joulu jokaiselle!

tiistai 14. joulukuuta 2010

Luukku 14

Sulassa sovussa
ilmassa tanssivat
piparin ja perunalaatikon tuoksut
kutkuttavat tontun nenää

Tietysti saa vähän maistaa!

Tontun muikea hymy
on paras takuu laadusta

maanantai 13. joulukuuta 2010

Luukku 13

"Äiti joskus mä ajattelen, että tähdet on lumihiutaleita."

Tietysti - siksi hanget kimaltavat niin upeasti!

Henri Matisse on sanonut, että kun näemme maailman lapsen silmin, näemme kaiken olennaisen.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Luukku 12

Pakkanen on pyyhkäissyt tästä yli taas, korvaukseksi sentään ripotellut hangen täyteen timantteja ja kuorruttanut puiden oksat sokerilla.

Tintit ovat pörhistyneet pulleiksi. Yritän olla liikkumatta terassilla tupakoidessani, etten säikyttäisi talipallon nokkijoita karkuun. Pakkanen olisi kyllä hyvä syy lopettaa tupakointi taas.

Koira pukeutuu pakkasella tontuksi. Sillä on punainen samettinen talvitakki, jonka äitivainaa on minun lapsuudenaikaisesta joulujuhlamekostani aikanaan tehnyt. Villasukatkin olisivat raukalle tarpeen, on ilmeisen hankalaa suorittaa erinäisiä luontaisia tarpeita yhdellä tassulla tasapainoillen.

Me sytytämme kolme kynttilää ja poltamme takassa tulta. Joulutonttumme Jonttu käpertyy partansa sisään ja myhäilee tyytyväisenä. Pakkanen kohmettaa turhan kiireen ja hössötyksen.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Luukku 11

Älä polta hihojasi
sen porkkanalaatikon kanssa
vaikket heti ensi yrittämällä hoksannutkaan
ettei pikariisiin sovi tavallisen riisin puuroresepti

Älä hitsaa kiinni
niiden joulukorttien kanssa
Kyllä se liima sormista aikanaan irtoaa
eikä kukaan huomaa että ne kuvat ovat vinossa

Älä revi pelihousujasi
vaikka ne kallilit suosikkisammarisi saatkin repiä
Ensi kerralla varmaan muistat pukea verkkarit
ennen kuin rupeat siivotessasi roiskimaan kloriittia ympäriinsä

Oppia joulunalus kaikki
mutta loppu hyvin kaikki hyvin
Laatikko pakastimessa, kortit maailmalla
ja hyvä syy shopata uudet housut!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Luukku 10

Henkilökohtainen joulutonttuni Jonttu luki aamun lehteä olkani yli.

"Vai että lakkoon menivät lentoemot? Tiedätkö, käy se joskus minullakin mielessä. Me tontuthan olemme kyllä pohjimmiltamme hyvin joviaalia ja lupsakkaa väkeä, mutta ei meidänkään työehdoissamme kuule aina kehumista ole.

Ensinnäkin työaikamme on viime aikoina pidentynyt huimasti. Ennen jouluvalmistelut aloitettiin kaikessa rauhassa marras-joulukuun vaihteessa, mutta nykyään hätäisimmät kaivelevat ulkovalosarjansa ja joululaululevynsä esiin jo lokakuun alussa. Ja silti tulee lopulta kiire ja hässäkkä ja paniikki.

Mistä pääsemmekin työympäristöön. Me tontuthan teemme työtämme enimmäkseen ihmisen pään sisällä. Ja usko huviksesi, olisimme taatusti vaarallisen työn lisämme ansainneet! On kuule sinunkin ajukopassasi useasti sellainen kakofonia, että korvissa soi päivätolkulla. Ja ne paineet, nehän kasvavat koko ajan: onko tarpeeksi siistiä, onko ruoka hyvää, ovatko lahjat mieluisia... Kiire kiire kiire, päivät pitkät teet noita töitäsi ja illat ja viikonloput heilut kauhan ja mopin varressa niin että savu vain korvista nousee. Arvaa vain, miltä se sellainen tontusta tuntuu! Paine on sitä luokkaa, että pitäisi kyllä ehdottomasti lisätä syvänmerensukelluspuku tontun vakiovarusteisiin!

Ja ikään kuin se varsinainen joulu ei riittäisi, pitää vielä pikkujoulujakin viettää, monesti oikein useampiakin. Sellaisten jälkeen tulevat yleensä ne takojatontut vielä päähän jyskyttämään - meikäläisten reviirille. Ei minkäänlaista työrauhaa!

Jouluaattoonhan se meidän työmme yleensä huipentuu, pääsemme näkemään uurastuksemme tulokset. Tokihan sinäkin silloin jo maltat hellittää ja nauttia, käperryt kanssani tuohon sohvalle, olet vain ja nautit yhteisen työmme hedelmistä? Kyllä minä uskon, että sinä osaat senkin taidon!

Joo, joulunpyhinä on useimmilla tontuilla kyllä työolot kohdallaan. Mutta voi hyvänen aika, kun nykyään monet säntäävät heti ensimmäisenä arkipäivänä alennusmyynteihin jo seuraavan joulun koristeita ja jopa lahjojakin hamstraamaan! 'Kun kerran halvalla saa...' Ei siinä kuule kovin pitkää lomaa tontulle jää!

Joo-o, kyllä se kuule niin on, että alamäkeen on mennyt tämä tontun työ viime aikoina", huokaisee Jonttu.

Mutta sitten se jo virnistää taattuun tonttumaiseen tapaansa:

"Mutta hei, mäenlasku on kyllä kivaa puuhaa!"




* * *

Tällä lailla vastaa Jonttu Pakinaperjantain tämänviikkoiseen haasteeseen aiheesta alamäki.

torstai 9. joulukuuta 2010

Luukku 9

Tänäkin jouluna moni pohtii
mitä antaa lahjaksi sellaiselle
jolla on jo kaikkea

Mutta entä ne joilla ei ole mitään?

* * *

Tämän päivän kalenteriluukku avautuu Runotorstaihin, jossa on aiheena tämä surullinen kuva.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Luukku 8

Takaraivossa nakuttavat
tekemättömät työt
maksamattomat laskut
siivoamattomat nurkat
ja se tyhmä TV-ohjelma
joka muka piti välttämättä katsoa loppuun
vaikka olisi ollut paljon järkevämpää käydä jo nukkumaan

En tiedä kauanko olen istunut työpöytäni ääressä
liian kauan
enkä läheskään tarpeeksi
kun Jonttu kiipeää olalleni
verkkaan, venytellen ja makeasti haukotellen

Kuule, se kuiskaa
kynttilät luovat lämmintä tunnelmaa
mutta muistathan
että niitä kuuluu polttaa
vain toisesta päästä

tiistai 7. joulukuuta 2010

Luukku 7

Jokainen uusi lumikerros
täyttyy pian tuoreista jäljistä
Koira ehkä tietää mitkä niistä ovat tontun
mutta se ei kerro

Käytkö sinä Jonttu öisin
tanssimassa tähtien kanssa?

maanantai 6. joulukuuta 2010

Luukku 6

Vuosisatoja elettyään
tonttu tietää
ettei vapaus aina ole
itsestäänselvää tai ilmaista
Siksi tontun ainoa toive
joka ainoana jouluna
on ihmisille hyvä tahto

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Luukku 5

Pojalla oli kaveri kylässä, ja välillä leikki meinasi käydä turhan raisuksi. Hain Jontun mukaani ja menin poikien luo.

- Katsokaas kuka minulla on tässä, pojat: tämä on Jonttu, meidän oma joulutonttu! Ja se on kuulkaa teräväkorvainen kaveri, vaikka vanha veikko jo onkin, se kyllä kuulee jos te täällä riitelette ja riehutte, joten kannattaisi varmaan olla kiltisti...

Pojan kaveri katsoi minua silmät teelautasen kokoisina. Tajusin, että hän ei ole tottunut meidän hassutteluihimme ja otti jutun mitä ilmeisimmin ihan täydestä todesta. Meidän Poika sen sijaan huomattavasti paatuneempana tokaisi:

- Äiti hei, ei toi oo elävä!

Poistuin vähin äänin toiseen huoneeseen naureskelemaan. Pojat jatkoivat leikkiään oikein hyvässä hengessä. Hetken kuluttua tarjosin heille banaania välipalaksi. Ruokapöydässä Kaveri kysäisi:

- No missäs se tonttu nyt sit on?
- Se on tuolla takanreunalla, mutta voin minä sen tähänkin hakea katsomaan, syöttekö te nätisti.
- Joo hae vaan.

Hain Jontun pöydänpäähän vahtia pitämään. Pojille sikisi vilkas keskustelu siitä, onko se nyt oikeasti oikea vaiko eikö. Lopulta mielipiteenvaihto äityi sen verran kiihkeäksi, että tarvittiin jo erotuomaria.

- Hei ihan oikeesti, onko toi oikea tonttu? Kun toi väittää ettei ole / toi väittää että on vaikkeihän se oikeesti oo.

- Kuulkaas pojat kun jouluunhan liittyy tosi paljon kaikkea taikuutta ja satua. Ei se ole niin tärkeää, mikä tonttu on oikeasti olemassa ja mikä ei; näissä jouluasioissa se mihin te mielessänne uskotte, on ihan tarpeeksi totta. Ja tärkeintä on se aito joulumieli!

Myöhemmin, kun pojat tekivät lähtöä pihalle, Kaveri käänsi taas teelautassilmänsä minuun ja sanoi painokkaasti:

- Kuule, mä kyllä tiedän että joulussa on oikeesti tosi paljon taikaa ja satua!

Takavasemmalta kuului meidän Pojan lakoninen tuhahdus:

- ...mutta ei niin paljon että lelut henkiin heräis!

* * *
Tällä tositarinalla osallistun Pakinaperjantain tämän viikon haasteeseen aiheesta seuraava suojeltava laji. Vaalitaanhan kaikki niitä omia sisäisiä joulutonttujamme ja pidetään hyvä, lämmin, hellä joulumieli kunniassa!

lauantai 4. joulukuuta 2010

Luukku 4

Ei itkeä saa, ei meluta saa
Jonttu on tullut taloon!
Ja se punainen retale eteisen ovessa
Ihan Itse huovutettu joulupossu
muistuttaa, ettei ihmisen välttämättä tarvitse
olla sitä mitä hän syö

Luukku 3

"Äiti katso! Petteri punakuono! Ihan oikeesti!"
Olallani Jonttu
mutristaa suutaan ja huokaisee
Nykyajan Disney-lapset
uskovat lentoporoihin
Mutta siitä uskosta säihkyvät silmät
Mitä sitä turhaan kertomaan
että se kirkas punainen valo taivaankannella
taitaa kyllä tulla linkkimaston huipulta

Luukku 2

Hei älä sure, älä hätäile
Ei tämä elämä niin synkkää ole
Sytytetään kynttilä
Mutta kuule,
jatkossa varmaan muistat
ottaa nuo kynttilät pois takanreunukselta
kun lämmität sitä takkaa
Siinä se istuu, takanreunuksella,
kenolleen sulaneen kynttilän vieressä,
heiluttelee jalkojaan ja virnistää
Henkilökohtainen joulutonttuni Jonttu
Virnistän takaisin
sytytän sen vinon kynttilän
ja annan murheiden sulaa takanreunukselle

Joulukalenteri, luukku 1

Joulurunoporo juuttui ruuhkaan ja pääsee raottamaan kalenterin saloja vasta nyt...

Siis, Luukku 1:

Hoosianna, hoi
Kuulen kuiskauksen
Tunnen hipaisun kämmenselällä
Hei, olen Jonttu
henkilökohtainen joulutonttusi
Tule, mennään etsimään se
avain, joka avaa oven
siihen sydämesi sopukkaan
missä se asuu
On tullut aika herättää se taas
Joulumieli

perjantai 3. joulukuuta 2010

Täällä Pohjantähden alla

kahta ei vaihdeta
paitsi että se toinen meni ruotsiin
eikä kukaan oikein tiedä mikä se toinen on

pehmee pee se ei ainakaan ole
jos havuja tarvitaan niin ei siinä small talk auta

ja kun sana on sanottu niin kuin se on
niin sitä ei sitten syödä
eikä mielellään salaattiakaan

täällä kannetaan kännykkää ja heitetään eukkoa
ja potkitaan pallolla suota

täällä nauretaan ja itketään
ja eletään elämää
ihan niin kuin muidenkin tähtien alla

* * *

Runotorstaissa lähestyvän itsenäisyyspäivän kunniaksi innoittajana suomalaisuuden syvimpään ytimeen osuva laulu, Petri Laaksosen kaunis, kaunis Täällä Pohjantähden alla.

torstai 25. marraskuuta 2010

Raja


Raja on piirretty veteen
Aalto on heittänyt sen rannalle
Jos sen yli astut
on kulkeminen omalla vastuulla

* * *

Runotorstain haastesanana Raja. Sama haaste on muuten ollut ennenkin, silloin lähestyin aihetta näin.

Kuva on muutaman vuoden takaa Kap Verdeltä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Tursas

Toivon, tarvitsen, haluan
Käsi ojentuu
Tahdon vielä
Toinen käsi
Vielä
Käsi venyy
Lisää, lisää
Käsiä lisää
Ei riitä

Vähitellen, pikkuhiljaa
Kaikki muu käy turhaksi
Toivon, tarvitsen, haluan
Vielä, lisää, ei riitä
Todellisuus hämärtyy, pimenee
Uin syvemmälle ja syvemmälle


Meren mittaamattomassa syvyydessä
Asuvat valtavat tursaat
Kahdeksan massiivista lonkeroa ja pää
Helppo on hamuta

* * *

Runotorstaissa aiheena ahneus.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Epistä!

Tuo on yksi esikoululaiseni yleisimmin käyttämistä sanoista. Ihan epistä, että ei saa syödä niin paljon karkkia kuin haluaisi. Ihan epistä, että pitää mennä nukkumaan aina juuri silloin, kun leikit olisivat hauskimmillaan. Ihan epistä, kun äiti tai isi joskus voittaa seurapelissä. E-pis-tä!

Nii-in. On minustakin tosi moni asia ihan epistä. Kuten esimerkiksi se, että aamuisin täytyy nousta töihin ja muihin arjen askareisiin, vaikka nukuttaisi vielä. Tai se, että vaikka sisälläni asuu simpsakka kaksvitonen tytönheitukka, peilistä katsoo esikeski-ikäinen, armottomasti rupsahtamaan päin oleva luuhka. Puhumattakaan siitä, etten voi mättää kaksin käsin sipsejä naamaan ja vetää ketjussa röökiä, vaikka kuinka kokisin sen olevan mielekkäintä terapiaa kaikkeen mahdolliseen epäreiluuteen, koska kuitenkin tiedän, että loppujen lopuksi siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Onnekseni minä sentään ihan aidosti nautin aktiivisesta liikunnasta ja suhteellisen terveistä elämäntavoista. Mikä varmasti on epäreilua niiden mielestä, jotka joutuvat hampaat irvessä raahautumaan lenkkipolulle tai kuntosalille ja syömään omasta mielestään tympeitä ruokia pysyäkseen edes jonkinlaisessa kunnossa. Mutta sepä sitten onkin ihan erityisen epäreilua, että kaikesta tervehenkisestä elämästäni huolimatta olen saanut selkäni ihan totaalijumiin, mistä hyvästä lääkäri langetti minulle jumppakieltoa, minkä aiheuttamaa ketutusta kernaasti lääkitsisin mättämällä kaksin käsin sipsejä naamaan ja vetämällä ketjussa röökiä, mutta kun se siis ei oikein passaa, varsinkaan nyt kun ei voi liikuntaakaan harrastaa...

Erityisen epäreilulta tuntuu joskus ihmissuhteissa, kun vilpittömästi tekee parhaansa ja haluaa pelkkää hyvää ja sitten kuitenkin tulee lunta tupaan ihan tuutin täydeltä. Ihmiset ovat erilaisia ja tavoittelevat ja kaipaavat eri asioita ja reagoivat eri tavoilla eivätkä aina vain voi, jaksa tai halua ymmärtää toisiaan. Eihän sitä enempää voi tehdä kuin parhaansa yrittää, ja jos se ei riitä niin sille ei sitten mitään voi. Mutta kipeää se silti tekee. Se on niin epäreilua!

Ylipäätään epäreiluinta kaikesta ja kaikessa on se, ettei aina saa sitä mitä haluaa.

Mutta hei, elämä on. Epäreilua.

* * *
Pakinaperjantain 207. aihe on epäreilu.

torstai 4. marraskuuta 2010

Välimerkillistä arkea

Harmaana syystorstaina kello puoli kahdeksan
bussipysäkki täynnä odottajia
ruskeita, mustia, harmaita pisteitä
kadunvarren tarinassa

Pisteet tarinassa kertovat
...ettei kaikkea kerrota...
...tai ehkei tiedetäkään...
tai sitten todetaan
ettei se teille kyllä kuulukaan.

Harmaana syystorstaina ruuhkabussipysäkillä
nuori tyttö punaisessa takissa ja keltaisissa kumisaappaissa
lisää kadunvarren tarinaan
heleän huutomerkin

* * *

Runotorstai!

torstai 21. lokakuuta 2010

Kaikesta mistään mitään

Mistään en mitään tiedä
ja näin ollen tiedän
kaiken mitä on tarpeen tietää

* * *

Runotorstain tämän viikon haaste houkuttaa ymmärryksen ytimeen.

torstai 14. lokakuuta 2010

Minä otan sinut

Minä otan sinut
lupaan rakastaa ja kunnioittaa
näiden todistajien läsnäollessa
niin myötä- kuin vastoinkäymisissä

Minä katson syvälle silmiisi
puristan kättäsi
tunnen voimasi
enkä ikinä ole ollut mistään niin varma


Minä lasken sinut
päästän otteen irtoamaan
kaiken kauniin ja pyhän nimeen
maaksi pitää sinun jälleen tuleman

Minä katson kukkamerta ylläsi
puristan silmäni kiinni
tunnen voimasi
enkä ikinä ole ollut niin yksin


Minä otan sinut käteeni
painan sydäntäni vasten
kuvan jossa katsot syvälle silmiini
enkä ikinä lakkaa tuntemasta voimaasi

* * *
Runotorstain haastesanana valokuva.

torstai 7. lokakuuta 2010

Jotain muuta mitä

Joskus hän miettii ettei menisikään

Uusi elämä
Jossain virastossa
kauluspaidassa ja prässihousuissa
aamuliikenteessä ruuhkabussissa
tai ehkä koulun penkissä
kirjastossa ja opiskelijakahvilassa
tai vaikka jeesuksessa

mutta kirkonkellot kutsuvat vasta sunnuntaiaamuna

tahmeaan lauantai-iltaan
valuu tummuneen oven raosta
ihmisen ikävä toisen luo

* * *
Runotorstain haastesanana baari.

torstai 30. syyskuuta 2010

Menen

siipi maassa, kypärä kallellaan
turkki takussa, häntä koipien välissä
vailla suuntaa, syytä, päämäärää

menen menen, eteenpäin eteenpäin

sumua, usvaa, hämärää
harmaan verhon raosta näkyy tummia pilviä
kylmä tuuli kuivaa kuumat kyyneleet

menen menen, eteenpäin eteenpäin

mitä jos pysähtyisin, lyyhistyisin
käpertyisin ison kylmän harmaan puun juurille
pieneksi mykkyräksi, mullaksi, sammaleeksi

menen menen, eteenpäin eteenpäin

pakko on mennä, pakko on jaksaa
joku minua vielä tarvitsee
jollekin on mitättömyydestäni jaettava

menen menen, annan annan
en tiedä mitä, en tiedä mistä
annan mitä on annettava, annan mitä on annettavaa

anteeksi en anna
itselleni
tätä mitättömyyttäni

mutta menen

* * *
Tässä taannoin avasin tiedoston "Omat runot" aikeenani kirjoittaa surkea valitusvirsi onnettomasta olotilasta, mutta sitten huomasin, että olinkin kirjoittanut sellaisen jo muutama vuosi sitten. Oikein hämmästyin, miten tarkalleen samanlaisina nuo ahdistuksen aiheet tuntuvatkin toistuvan vuodesta toiseen! Lohduttavaahan tilanteessa on se, että ajastaan ne tuntuvat myös menevän ohi ja unohtuvan, niin että seuraavalla kerralla sitä luulee olevansa taas ihan ainutkertaisesti ahistunut. Mutta onneksi tuli palautettua mieleen tämäkin runo - sehän sopii juurikin runotorstain tämän viikon haasteeseen, joka on "eteenpäin".

lauantai 25. syyskuuta 2010

Olemisesta

Ihminen vanhenee joka päivä yhden päivän mutta sitten muka yhtenä päivänä kokonaisen vuoden. On siinäkin logiikkaa. Ja sitten sinä yhtenä päivänä kuuluu kaikkien olla kovin innoissaan siitä vanhenemisesta, lappaa kakkua naamaan ja vastaanottaa lahjuksia.

Monissa se yksi päivä herättää myös tavanomaista syvällisempiä eksistentiaalisia ajatuksia. Ollako vaiko eikö olla. Nuori vai vanha, kypsä ikäisekseen, ikinuori vaiko peräti iätön. Ja ennen kaikkea: mitä sitten?

Aina joskus, varsinkin tietyssä kohdassa ikähaitaria, tuppaavat syntymäpäiväjuhlat olla sellaista sorttia, että niiden jälkeen on enemmältikin eksistentialistisia kysymyksiä pohdittavana. Kuten että missähän sitä oikein ollaan oltu, missähän sitä ollaan nyt ja olikohan meillä hauskaa. Mikä jottei.

Minulla on ollut ikäkriisi jotakuinkin aina. Ensin sitä ikää ei ollut ikinä tarpeeksi. Näin loppuvuodesta syntyneenä jouduin odottamaan ihan loputtoman kauan kaikkia niitä valtavia merkkipaaluja, jotka luokkatoverit tuntuivat saavuttavan ainakin ikuisuuden ennen minua. Sitten vihdoin täysikäisyyden saavutettuani olin melkoinen babyface, eli minä olin aina se, jonka kohdalla K21-paikkojen portsarit esittivät sen eksistentiaalikysymyksistä kettumaisimman: "Olisko papereita näyttää?" - ja sitten sitä lampsittiinkin taas siihen lähimpään K18-kuppilaan, joka tietysti oli paaaaljon mälsempi mesta.

Sitten, neljännesvuosisadan merkkipaalun nurkilla, ikäkriisini teki täyskäännöksen. Tapasin miäheni, joka on merkittävästi minua nuorempi (vuoden, neljä kuukautta ja viisi päivää - mutta ei meillä lasketa). Ykskaks minä olinkin usein se porukan seniori. Voi kuulkaas lapset kun täti kertoo teille omasta nuoruudestaan… Ihan selvästi näin sen ajatuskuplan niiden junnujen pään päällä: tuokaa mummolle rollaattori!

Ja sitten vielä otin ja sain lapsen lähes tasan tarkalleen samaan konkurssiin seuraavalle kymmenluvulle siirtymisen kanssa. Sen elämänmuutoksen totaalisuus jotenkin kiteytyi nimenomaan ikään. Se surullisenkuuluisa babyface vaihtui suunnilleen yhdessä yössä nahistuneeseen, kelmeään pandaan. Kaikki kiva oli nuoremmille tarkoitettu. Olin liian vanha esimerkiksi Idolsiin (johon ei tietenkään olisi pienen lapsen äitinä tullut mieleenikään mennä, mutta noinniinku periaattesta asia sieppasi). Halusin pitää ikäni visusti omana tietonani. Ei tehrä tästä ny numeroo, sanotaan että vähän päälle kakskytä ja se saa luvan olla riittävä tarkkuus.

Niin, tänään on syntymäpäiväni. Ja ykskaks löydänkin päästäni aivan mullistavia ajatuksia: Onko tämä nyt niin kamalaa? Eikö tämä oikeastaan olekin ihan hyvä ikä? Onko sillä lopultakaan niin kamalasti väliä, mikä luku siellä matkamittarissa komeilee, kunhan viihtyy omassa elämässään?

Oho. (Ikä)kriisitön päivä. Aika pitkään sitä sai elää, ennen kuin tämänkin näki…

* * *

Pakinaperjantaissa pohdiskellaan, ollako vai eikö olla.

torstai 23. syyskuuta 2010

Taivas

Äiti miksen mä saa kiivetä katolle?!?

Pyrkiköön kissa aa bee cee
tikapuita pitkin taivaaseen
kun kuitenkin putoaa jaloilleen

Äiti mitä jos maapallon sisällä onkin ylläri, niin kuin kindermunassa?

Eipä syvänkään kuopan pohjalla
Kiinan muuri kajasta
on vain pimeää ja tunkkaista

Äiti sä olet joka päivä kaunis kuin timantti!

Tässä olet, ihminen
multaa alla jalkojen
taivas on siinä, jos huomaat sen

* * *

Runotorstaissa oli tällä viikolla haasteena Zen Cafén kappale Taivas on kirkas ja napakka. Musiikillisesti Zen Café ei ihan suurimpia suosikkejani ole, mutta eihän Putron sanoitusten nerokkuutta mitenkään käy kiistäminen, ja tässä tapauksessa vielä video täydentää kokonaisuuden mahtavasti. Tuntuu kyllä auttamattoman amatöörimäiseltä tuollaisen jälkeen omia mietteitään tuherrella, mutta tulipahan nyt tähänkin haasteeseen vastattua...

torstai 16. syyskuuta 2010

Elon syys

Ikkunan takana kellastuvat lehdet
aamuisin jo kuuraisina rapisevat

Valokuva-albumissa elämän muistot
kellastuvat, punertuvat, käpristyvät

Tukasta hiipuu jo harmaakin väri
eikä iholla hehku sävyjä enää

Kämmenselän poimut ja laikut
kietoutuvat toisen samanlaisiin

Kahdet yhtä hitaat askelet
rapisuttavat kuuraisia lehtiä

Heillä on jotain
mitä aika ei voi haalistaa

* * *

Runotorstain syksyinen haaste.

torstai 9. syyskuuta 2010

Kaikuja

Minä kun luulin
kohtaavani heijastuksia
omista tunteistani
lämpimistä ja lempeistä

Mutta muuta ei jäänytkään
kuin sydämessä kaikumaan
se yksi henkäisemäni sana:
miksi

* * *

Runotorstain tämänkertainen haaste kuulostelee kaikuja.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Elon iloa

Töppötassut vimmatussa työssä
singahtelevat paakut, sojottava häntä
ja kun kuopan uumenista lopulta perääntyy esiin
se multainen naama, lerpattava kieli, heiluva häntä
Siitä näkee, että sieltä se löytyi
ilo
vaikka myyrä pääsikin karkuun

Upotan kourani multaan
mietin
miksi ihmisen pitää odottaa kevääseen
ennen kuin tietää
itääkö siellä
ilo
tai yhtään mikään

* * *
Runotorstain iloisa haaste.

Iloista päivää kaikille!

lauantai 28. elokuuta 2010

Kesän jäljillä

Kesäloman jälkeen runotorstaissa ajatellaan luontoa. Tällaisia ajatuksia minulla...


Muista aina kakkapussi

Ulkoilutuksen jälkeen
vie mäyräkoiran rippeetkin mukanasi

Älä ota kesäkissaa

Ja ne särkyneen sydämen pirstaleet
voisit sipaista edes rikkalapioon

Vai uskallatko olla varma
ettet koskaan astu liukumiinaan
herää linnunlauluttomaan aamuun
tai viillä jalkapohjaasi tulehtuvaa haavaa?

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Möö!



Minä en oikeasti yhtään ymmärrä, mikä se sellainen voimaeläin on. Mutta olen aika varma, että minun voimaeläimeni on lehmä (äännetään "lehemä") - nauta, kanttura, mullikka, itikaksikin jossain päin maata kutsuttu elikko.

Lehmähän on ensinnäkin vastustamattoman sympaattisen näköinen olento suurine silmineen, turpineen, ruhoineen. Erityisesti minuun vetoavat ruskea-valkolaikukkaat märehtijät, mutta ovat ne yksivärisetkin söpöjä. Onpa tämä mieltymykseni heijastunut jopa kotini sisustukseen, enimmäkseen tosin lahjojen välityksellä: vaikka useimmat tuttavani tuntevat pohjattoman antipatiani kaikenmoisia pölyä kerääviä koriste-esineitä kohtaan, he tietävät myös sen, että mieltymykseni lehmäaiheeseen on vielä suurempi. Niinpä edellisessä asunnossa päädyin lopulta sisustamaan kokonaisen huoneen lehmäaiheiseksi – tosin sentään vain parin neliön kokoisen wc:n. Pakko kyllä myöntää, että olin melko yllättynyt siitä, ettei se lehmäkuvioinen wc-istuimen kansi sitten aikanaan karkottanut ostajaehdokkaita nauraen karkuun!

Ennen kaikkea minua kuitenkin viehättää lehmän perusluonne: se on pohjattoman utelias ja kiinnostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta, mutta mikään ei sitä tunnu liiemmin hetkauttavan. Omaan verkkaiseen tahtiinsa koko lauma valuskelee laitumen toisesta laidasta tiellä köröttelevää autoa ihmettelemään, joku ehkä lotkauttaa korvaansa kerran-pari, toinen lipaisee valtavalla kielellään turpaansa, kolmas sanoo "möö". Sitten koko lauma taas valuskelee omaan verkkaiseen tahtiinsa takaisin keskemmälle laidunta. Erityisen kärsivällisistä ihmisistähän sanotaan, että heillä on lehmän hermot. Valitettavasti en kyllä ihan taida itse lukeutua tähän ihmisjoukkoon, mutta pyrkimys siihen on kova. Voi kuinka toivoisinkin oppivani suhtautumaan elämäni laitumen ympärillä suhahteleviin ajoneuvoihin sun muihin tapahtumiin lehmämäisen asiallisesti!

Äitini mies kasvatti ennen lihakarjaa. Häneltä opin sen hämmentävän tosiasian, että kuolemansa jälkeen se lehmä vasta ihmeitä tekeekin, nimittäin vaihtaa sukupuolta! Kaupunkilaistytölle oli suurehko järkytys kuulla, että se mitä ravintolassa häränfileenä eteemme kannetaan, onkin oikeasti tyttölehmästä lähtöisin. Koskaan en äidin miehen kasvatteja päässyt näkemään – mitä ilmeisimmin hän katsoi parhaaksi säästää minut kiintymästä ruokaani sen vielä eläessä. Ja sitä paitsi hänellä oli tarpeeksi iso työ pitää äiti pois navetasta syöttämästä mullikoille leivänpaloja ja nimeämästä niitä – ja sitten parkumasta sen karja-auton perään.

Sittemmin olenkin antanut kertoa itselleni, että ylenpalttinen naudanlihan syönti (eläimen sukupuolesta riippumatta) onkin myös ekologisesti arveluttavaa, sillä märehtijöistä syntyy huomattavia metaanipäästöjä. Olenkin tietoisesti vähentänyt naudanlihan osuutta perheemme ruokavaliossa, ja lihatiskillä yritän aina haeskella luomuvaihtoehtoa. Olen vakuuttunut siitä, että nimeltä kutsuttu, leivänpaloilla hemmoteltu mullikka piereekin vähemmän.

Ihanaa, aurinkoista kesää kaikille – ollaan kuin lehmät laitumella!
* * *

Pakinaperjantain eläinkimarassa vuorossa nauta.

Matkan varrella

Kiviä risuja männynkäpyjä
tiepölyä ja asfaltin löyhkää
hyttysiä ja matoja

Sateella märkää ja paisteella kuumaa
hiljaisuus hämmentää, ääntely ärsyttää
suora on tylsää, mutkat uuvuttavia

Jos ikinä päästään perille
niin mitäs jos
siellä ei bambit soitakaan balalaikkaa?

* * *

Runotorstain 171. haaste: matkan varrella. Kun tarkemmin ajattelee, niin sitähän me olemme koko ajan, jonkin matkan varrella.

P. S. Ilmaisu "bambit soittaa balalaikkaa" ei ole omaa keksintöäni, mutta se on minusta niin sympaattinen ja toimiva, että olen sen ottanut kaverilta kuultuani omaankin käyttööni.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Sielunmaisema



Raskaasti nousee joutsen tyhjälle taivaalle
Järvi saa tumman peiton yöksi päälleen
Rauha on vapaa ja tasainen hengitys






* * *
Runotorstaissa oli tällä kertaa inspiraationlähteenä musiikki.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Hassua


Fysiikan lakien mukaan
kimalainen ei osaa lentää
Mutta lentäähän se silti
kukasta kukkaan

Hassu juttu
mutta hyvä sentään
Kyllä elämä tylsää olisi
jos kaikkeen pätisi joku laki

* * *
Runotorstain 167. haaste antoi hyvän tekosyyn esitellä uuden, makro-objektiivilla varustetun kameramme satoa.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Kevätjuhla

"Te olette uurastaneet, pitkän kevään ja sitä edeltäneen syksyn, ja oikeastaan vähintäänkin kolme-neljä viime vuotta, voisi ehkä jopa sanoa että kaikki ne kaksitoista viime vuotta, olette tähdänneet tähän hetkeen. Ja nyt uurastuksenne on palkittu…"

Hanna kuunteli rehtorin sanoja puoliväkinäinen hymy huulillaan. Hänellä oli yllään puna-harmaa kotelomekko ja hiuksissaan pieni tulipunainen ruusukoriste. Oi sä olet niin kaunis! oli äiti huokaillut aamulla, tirauttanut päivän ensimmäiset liikutusitkunsa ja singahtanut sitten taas stressaamaan voileipäkakun koristeista. Hanna oli ostanut sen mekon jo edellisenä keväänä alennusmyynnistä. Se oli kokoa 34 ja liian pieni hänelle, silloin hän olikin vielä niin järkyttävän lihava. Mutta siitä mekosta se kaikki oikeastaan lähtikin: hän päätti mahtua siihen lakkiaispäivänään, hän päätti sinä yhtenä päivänä olla hoikka ja kaunis. Pitkä uurastus oli palkittu, kyllä, siinä hän nyt istui mekossaan, jäykkänä kuin parsanvarsi paperipussissa. Typerä telttakokoinen mekko, isojen tyttöjen osastolta. Kyllä hänen pituisensa naisen piti nuorisokoon vaatteisiin mahtua!

Kaverit olivat koko kevään kuhisseet jatkosuunnitelmistaan: ammattikorkeaan, armeijaan, ulkomaille, yliopistoon… Tyhmät läskit idiootit! Jaksoivat vaahdota hakulomakkeiden täytöstä ja pääsykoekirjojen saatavuudesta, ikään kuin elämässä ei olisi tärkeämpiäkin asioita. Katsoivatkohan ne ikinä peiliin? Tosi kiva juttu joo, olet sitten joku maisteri tai insinööri, mutta painoindeksisi on yli 20. Hyi helvetti, mitä sellaisella elämällä tekee!

Hannan elämän olivat jo pitkän aikaa täyttäneet ihan muut tärkeät numerot kuin arvosanat. Paino, BMI, vyötärönympärys, lantionympärys, reidenympärys, kalorit, juostut kilometrit… Päästötodistuksen keskiarvo oli pudonnut seiskan pintaan, kirjoitukset olivat menneet rimaa hipoen mutta läpi kuitenkin. Sattui jotenkin mulle ihan oudot kysymykset, mä korotan niitä syksyllä sitten, hän hoki kyselijöille, samalla rutiinilla kuin päivittäin vakuutellessaan, että oli jo syönyt koulussa eikä enää ollut nälkä, juoksulenkki odotti. Ja sen juoksulenkin ja iltapalan oksentamisen jälkeen ei kertakaikkiaan jaksanut enää lukea, kaatui vain sänkyyn. Aamulla sai syödä, aamiainen on päivän tärkein ateria, aamuisin Hanna söi yleensä puolikkaan omenan tai kourallisen viinirypäleitä, hitaasti, nautiskellen, jokaista suupalaa pitkittäen. Aamiaista ei tarvinnut oksentaa.

Meidän Hanna ei vain vielä tiedä, mikä siitä tulisi isona, onko sitä nyt niin kiirekään. Se pitää välivuoden ja korottaa arvosanojaan ja tunnustelee, mikä olisi sen juttu. Fiksu tyttöhän se on, kyllä siitä voi tulla ihan mitä tahansa, lääkäri vaikka tai asianajaja! Äidin usko oli vankkumaton. Sille lakkiaisjuhlien pikkuleivät ja cocktailtikut olivat suurempi stressinaihe kuin useimmille abiturienteille kirjoitukset. Ja kun sen täytekakun päälle sai painaa sen valkolakkikoristeen! Eihän se meinannut ehtiä omaa tukkaansa kammata ennen juhlaa, kun hössötti sen voileipäkakkunsa tomaattikoristeista. Herkullisilta näyttävät, oli Hanna naurahtanut ja napannut yhden suuhunsa. Äiti oli niin onnessaan.

Hanna hengitti nenän kautta. Suussa maistui oksennus. Se tomaatti oli ollut liikaa, se oli alkanut kuristaa kurkussa ja vääntää vatsassa. Hän halusi juoda illalla lasin samppanjaa, tämä oli kuitenkin hänen suuri päivänsä, hänen lakkiaisjuhlansa. Alkoholissa on valtavasti kaloreita, mutta Hanna oli tehnyt tarkat laskelmat ja nipistänyt sen verran edellispäivän syömisistä. Hän halusi juhlan kunniaksi lasin samppanjaa, sitä suunnitelmaa ei yksi tomaatti kyllä sotkisi!

Vihdoin rehtori pääsi puheensa loppuun ja valkolakkien jakoon. Hanna nousi, mateli jonon jatkona kohti koroketta. Säkkimäinen mekko tuntui raskaalta päällä, jalat eivät millään tahtoneet siirtää punaisia korkokenkiä eteenpäin. Hengitä. Hengitä nenän kautta. Hanna kuuli oman nimensä ja astui käsi ojossa rehtorin eteen. Rehtorin kasvot olivat punaiset ja vihreät. Juhlasalin seinät kuplivat ylikirkkaassa valossa. Rehtorin otsa venyi pidemmäksi, silmät valuivat alas poskille. Ylikirkas valo, ylikorostuneet kontrastit. Valo kirkastui ja kirkastui. Sitten oli vain mustaa.

Kun Hanna palasi tajuihinsa, hän tajusi silmiään avaamattakin, missä oli. Sairaalan hajusta ei voinut erehtyä. Hän hapuili käsillään ympäristöään, tavoitti vatsansa päälle asetetun valkolakin, veti sen kasvojensa päälle. Oikeastaan ihan hyvä näin, eipä tarvinnut edes teeskennellä syövänsä sitä voileipäkakkua.

* * *
Tarinamaanantain 80. aihe, kevätjuhla.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Hyppy

Sitkujen jälkeen
mutkujen takana
se odottaa

se
mitä kaipaat
enemmän kuin pelkäät

Anna mennä
vedä henkeä
nenästä kiinni
ja syvään päähän!

* * *
Runotorstain tämänviikkoinen haastesana hyppy vei ajatukseni lähes seitsemän vuoden taakse, niihin aikoihin, kun annoimme miähen kanssa itsemme tajuta, että tekosyyt olivat lopussa, meille saisi tulla vauva jos olisi tullakseen...

torstai 1. huhtikuuta 2010

Pääsiäistä!

Pöydällä rairuoho
Kaunis kattaus
hopealusikat ja kristallilasit
ja valtavasti ruokaa

Koko perhe koolla
ja sukuakin kylässä
kauniissa vaatteissa kaikki
lapsillakin ne hienot lautaset

Kristallilaseissa viini
Sytytetään kynttilät
vaikka kevätkin jo valaisee
Kippis sille!

Oi miten hyvää ruokaa
Ottakaa lisää
Vieläkö mahtuu jälkiruokaa
ja kahvin kanssa konjakki

Pitkät pyhät
valtavasti ruokaa
pöydällä rairuoho
ja kristallilaseissa viini

Ja kristallilaseissa viini

Ja santsikuppi konjakkia


Ja drinkkilasin reunalla pääsiäisenkeltainen persikansiivu

Pitkät pyhät
ja perhe koolla
ja kevät valaisee
Otetaas sille

Ne lasten silmät
suuret ja kimaltavaiset
Kristallisen viinilasin läpi
sitä kimallusta on helppo luulla riemuksi

* * *
Runotorstain 161. aiheena kärsimys.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Käärmesolmu ja uraaniviitta

Eräällä kalliolla vanha viisas nainen työnsi syliini uraanin tuoksuisen viitan ja paalusolmitun käärmeen.

En antanut puistatuksen ravistella itseäni. Tarinoiden vanhat naiset symboloivat suurta ymmärrystä, määrätöntä tietoa. Elämä on kasannut viisauden heidän harteilleen kuormaksi, joka käy raskaaksi kantaa iän hapertaessa luita. Siksi he jakavat omastaan kaikille, jotka ovat avoimia ottamaan vastaan. Minä otin uraaniviitan ja käärmeen enkä antanut niiden puistattaa itseäni.

Kotona työnsin viitan ja käärmeen varastoon ja unohdin vuosiksi. Tarinoissa asiat tapahtuvat nopeasti, etteivät lukijat kyllästyisi, mutta elämä kestää eliniän.

Tuli sitten aika, jolloin en tiennyt mitä tehdä. Elämänpolkuni johdatti paikkaan, johon en olisi koskaan uskonut päätyväni. Paikkaan johon en olisi tullut, jos olisin saanut valita. Paikkaan jossa ei ollut mitään mutta oli karheaa, kylmää ja pimeää. Kallion karhealla harmaalla laella seisoin, silmät kiinni tuijotin pimeyteen, viimassa vapisin ja äänettä huusin vastalauseeni tyhjyyteen.

Tuli luokseni lapsi, pieni tyttö pellavainen tukka tuulen varassa roikkuen. Tuli, painautui kylkeeni, katsoi tummilla silmillä valkoisten varjojeni läpi. Minä tarvitsen sinua. Ole minua varten.

Minä olin. Olin ja odotin voimaa laskeutua vastatuuleen. Tarpeeksi voimaa minulle ja lapselle. Yhdessä meissä oli kaksin verroin voimaa, yhdessä me tarvitsimme kaksin verroin voimaa.

Minä palelen, lapsi sanoi. Painui pieneksi pieneksi mytyksi jalkojeni juureen eikä edes vapissut enää. Kiedoin hänet uraaniviittaan. Vähitellen mytty avautui, tummat silmät viitan uumenista katsoivat minuun ja pujottivat pieniä kirkkauden säteitä harmaan verkon välitse.

Juuri kun uskoin uskaltavani taas aivan varovasti, hyvin hennosti luottaa, nousi tuuli ja pyyhki lapsen mukanaan. Kun hän suistui kallion reunan yli, huusin ääneen. Syöksyin reunalle, juoksin vastatuuleen. Vajosin vatsalleni ja annoin kyynelten pudota lapsen perään, alas, alas, tyhjyyteen.

Tuuli kuivasi silmäni väkisin, ei edes itkeä antanut. Silloin näin hänet. Hän roikkui kitukasvuisen kalliopuun hennossa oksassa. Auta minua. Älä anna pudota. Minä tarvitsen sinua vielä.

Otin käärmeen kaulasta kiinni ja heitin toisen pään alas. Lapsi takertui  käärmeen häntään ja käärme otti tukevan otteen hänen ranteestaan. Vedin lapsen ylös. Tunsin viitasta tarttuneen uraanin tuoksun hänen tukassaan, kun suljin hänet syliini ja itkin ja nauroin kaiken helpotukseni. Itkin ja nauroin ääneen ja keinuin eteen ja taakse ja revin harmaan verkon riekaleiksi ja avasin silmäni ja itkin ja nauroin valkoiset varjoni pois.

Käärme käpertyi kerälle uraaniviitalle kallion karhealle harmaalle laelle eikä viitta lentänyt tuulen mukana. Lapsi tarttui käteeni ja me kävelimme alas kalliolta.


Meillä jokaisella on omat vanhat naisemme ja pellavapäiset lapsemme, uraaniviittamme ja paalusolmitut käärmeemme. Onneksi minä uskon tarinoiden symboliikkaan.

* * *
Pakinaperjantain 170. haaste.

torstai 18. helmikuuta 2010

Reseptiikkaa

Apiloista, neilikoista
koiran häntätupsukoista
Lisäksi rakkautta, rutkasti rakkautta
ja lämpöä, huolenpitoa, hellää hoivaa

Haudutetaan äidin masussa
keskimäärin yhdeksän kuukautta
Toiset hautuvat kauemminkin,
toiset tulevat aikaisemmin
jälkikypsytykseen maailman puolelle

Mutta samoista aineksista silti tehty
kaikki ihanat ja rakkaat
pienet tytöt ja pojat!

* * *

Runotorstaissa ajatuksia herättämässä tällä viikolla keskoslapset.

torstai 11. helmikuuta 2010

Ystävälle

Älä kuule mulle rupee
Haist ite
Ei ystävä puhu tuollaisia, ole tuollainen
Ystävän kuuluu tukea ja kannustaa!

Kas kun minä vähät välitän siitä mitä muka kuuluu olla, sanoa, tehdä
Minä olen mitä olen
ja niin olet sinäkin mitä olet
ja minä tykkään sinusta just tuollaisena ihan hirmusti!

* * *
Runotorstain haaste oli ystävänpäivä-aiheinen. Ystävyydestä on muuten yllättävän vaikea kirjoittaa ei-klisheisesti; se on jotenkin niin äärettömän abstrakti, äärettömän monitahoinen aihe, josta luulisi kyllä runonjuurta irtoavan vaikka kuinka mutta jota loppujen lopuksi on äärettömän vaikea kuvailla. Mutta ihana, tärkeääkin tärkeämpi asia joka tapauksessa! Lämmittävää ystävänpäivää kaikille!

lauantai 23. tammikuuta 2010

Lämmikettä

Ihan heti kättelyssä pitää tehdä selväksi, että minä en suinkaan valita tästä säästä. Minä olen talvi-ihminen. Rakastan timantinhohtoisia hankia, sokerikuorrutteisia puita, sinisiä hetkiä, hehkuvanroosaa taivaanrantaa, lumen narskunaa kenkien alla… Joka syksy sen sysimustan, ruskean ja harmaan kirjavan kurarallin syövereissä hypin tasajalkaa lillingissä ja raivoan muuttavani johonkin, vaikka vuoristoon, mihin tahansa missä on Kunnon Talvi. Alan laulaa lapsen kanssa lumilaulua (Valkeata joulua) joka vuosi viimeistään marraskuun alkupuolella. Ja jos ja kun laulumme tuottaa tulosta, tanssahtelen riemusta hihkuen ensilumessa hiutaleita kielelleni pyydystäen. Minä olen talvi-ihminen.

Enkä minä kylmääkään kavahda, sehän on lähinnä pukeutumiskysymys - löytyiväthän ne 15 vuotta vanhat toppahousut sieltä kaapin perukoilta, ja mieltäkin lämmittää havaita, että ihan yhtä hyvin ne vieläkin mahtuvat päälle. Ja sitä paitsi sisäpäivä aina silloin tällöin on ihan paikallaan, kerrankin rauhallista ja syvällistä yhdessäoloa koko perheen kesken. Niin että en minä näistä paukkupakkasista ollenkaan valita, älkää käsittäkö väärin. Mutta kyllä tässä pikku hiljaa alkaa vähän napsahdella muukin kuin talonnurkat. Tarpeeksi monta sisäpäivää putkeen riittää kyllä hauduttamaan ainakin meidän perheen jossain määrin ylikypsäksi. Desibelit nousevat sitä mukaa kun viihdykkeet vähenevät, ja siinä vaiheessa kun ei enää ole mitääääääääääään tekemistä, rapisevat jo rappauksetkin seinistä.

Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi käymään ruokaostoksilla yksin tänään, siitäkin huolimatta, että pakkasjäykän auton sompailu sietämättömän ahtaaseen parkkikatokseemme on oikeastaan ainoa asia, jota vihaan vielä enemmän kuin auton sompailua parkkikatokseemme sulan aikaan. Miäs pyysi jättämään vakioveikkauksensa puolestaan. Täytin kupongin hänen ohjeidensa mukaan ja vein kassalle. Eiku sun pitää valita toi järjestelmä-kuponki, tää on tavallinen. Täytin uuden kupongin ja vein kassalle. Onko tää järjestelmä vai harava? Hemmetistäkö minä tietäisin! Jaa mitä maksaisi järjestelmänä?!? Ei kyllä se sitten selvästikin on harava. Täytä uusi kuponki. No mikä haravatyyppi? Hemmetistäkö minä sitäkään tietäisin! Soitin miähelle, kaivelin edellisiä kuponkeja roskiksesta. Hiki valui untuvatakin, villapaidan, pitkähihaisen aluspaidan ja paksujen sukkahousujen uumenissa. Tämän takia siis vakioveikkausta kutsutaan taitopeliksi!

Lopulta sain raha-anomukset vetämään, ruokaostokset tehtyä, pakkasjäykän auton sompailtua sietämättömän ahtaaseen välikköönsä, kolme täpötäyttä ruokakassillista raahattua kotikeittiöön asti, untuvatakin ja villapaidan kuorittua pois yltäni. Miäs pyydysti minut halaukseen, naureskeli lempeästi veikkauskohellukselleni. Työnsin kalikoiksi jäätyneet sormeni hänen paitansa alle, nauratti jo itseäkin koko juttu. Kyllä mä tiedän mitä te siellä teette, hihkui poika olkkarista, te kuiteski suukottelette kun ei kukaan näe!

Jaa valittamista? Ei sitten niin mitään. Ei säästä eikä muustakaan.



* * *
Pakinaperjantai haastoi lämpiämään lemmen liekistä.