perjantai 26. helmikuuta 2010

Käärmesolmu ja uraaniviitta

Eräällä kalliolla vanha viisas nainen työnsi syliini uraanin tuoksuisen viitan ja paalusolmitun käärmeen.

En antanut puistatuksen ravistella itseäni. Tarinoiden vanhat naiset symboloivat suurta ymmärrystä, määrätöntä tietoa. Elämä on kasannut viisauden heidän harteilleen kuormaksi, joka käy raskaaksi kantaa iän hapertaessa luita. Siksi he jakavat omastaan kaikille, jotka ovat avoimia ottamaan vastaan. Minä otin uraaniviitan ja käärmeen enkä antanut niiden puistattaa itseäni.

Kotona työnsin viitan ja käärmeen varastoon ja unohdin vuosiksi. Tarinoissa asiat tapahtuvat nopeasti, etteivät lukijat kyllästyisi, mutta elämä kestää eliniän.

Tuli sitten aika, jolloin en tiennyt mitä tehdä. Elämänpolkuni johdatti paikkaan, johon en olisi koskaan uskonut päätyväni. Paikkaan johon en olisi tullut, jos olisin saanut valita. Paikkaan jossa ei ollut mitään mutta oli karheaa, kylmää ja pimeää. Kallion karhealla harmaalla laella seisoin, silmät kiinni tuijotin pimeyteen, viimassa vapisin ja äänettä huusin vastalauseeni tyhjyyteen.

Tuli luokseni lapsi, pieni tyttö pellavainen tukka tuulen varassa roikkuen. Tuli, painautui kylkeeni, katsoi tummilla silmillä valkoisten varjojeni läpi. Minä tarvitsen sinua. Ole minua varten.

Minä olin. Olin ja odotin voimaa laskeutua vastatuuleen. Tarpeeksi voimaa minulle ja lapselle. Yhdessä meissä oli kaksin verroin voimaa, yhdessä me tarvitsimme kaksin verroin voimaa.

Minä palelen, lapsi sanoi. Painui pieneksi pieneksi mytyksi jalkojeni juureen eikä edes vapissut enää. Kiedoin hänet uraaniviittaan. Vähitellen mytty avautui, tummat silmät viitan uumenista katsoivat minuun ja pujottivat pieniä kirkkauden säteitä harmaan verkon välitse.

Juuri kun uskoin uskaltavani taas aivan varovasti, hyvin hennosti luottaa, nousi tuuli ja pyyhki lapsen mukanaan. Kun hän suistui kallion reunan yli, huusin ääneen. Syöksyin reunalle, juoksin vastatuuleen. Vajosin vatsalleni ja annoin kyynelten pudota lapsen perään, alas, alas, tyhjyyteen.

Tuuli kuivasi silmäni väkisin, ei edes itkeä antanut. Silloin näin hänet. Hän roikkui kitukasvuisen kalliopuun hennossa oksassa. Auta minua. Älä anna pudota. Minä tarvitsen sinua vielä.

Otin käärmeen kaulasta kiinni ja heitin toisen pään alas. Lapsi takertui  käärmeen häntään ja käärme otti tukevan otteen hänen ranteestaan. Vedin lapsen ylös. Tunsin viitasta tarttuneen uraanin tuoksun hänen tukassaan, kun suljin hänet syliini ja itkin ja nauroin kaiken helpotukseni. Itkin ja nauroin ääneen ja keinuin eteen ja taakse ja revin harmaan verkon riekaleiksi ja avasin silmäni ja itkin ja nauroin valkoiset varjoni pois.

Käärme käpertyi kerälle uraaniviitalle kallion karhealle harmaalle laelle eikä viitta lentänyt tuulen mukana. Lapsi tarttui käteeni ja me kävelimme alas kalliolta.


Meillä jokaisella on omat vanhat naisemme ja pellavapäiset lapsemme, uraaniviittamme ja paalusolmitut käärmeemme. Onneksi minä uskon tarinoiden symboliikkaan.

* * *
Pakinaperjantain 170. haaste.

3 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Vautsi miten hianoa ajatuksen kuljettelua. Mukavaa miten osasit lähteä liikkeelle abstraktiosta ja viedä sen konkretiaan ja takaisin. Hyvä ja miälenkiintoinen teksti.

Careliana kirjoitti...

Kiitos peikko! Itse asiassa tässä tekstissa en varsinaisesti kovin paljon kuljetellut ajatusta, vaan se kulki ihan omalla painollaan. Nautinkin tämän kirjoittamisesta jotenkin aivan erityisesti.

Alastalo kirjoitti...

Viimeaikoina ei ole tullut luettua paljoa näitä blogeja ja varsinkin nämä tarinat ovat jääneet vähälle.

Nyt luin ja upposi. Ja minä upposin syvälle tuohon tarinaan. Vaikutti!!!

Kiitos!!