lauantai 22. toukokuuta 2010

Hassua


Fysiikan lakien mukaan
kimalainen ei osaa lentää
Mutta lentäähän se silti
kukasta kukkaan

Hassu juttu
mutta hyvä sentään
Kyllä elämä tylsää olisi
jos kaikkeen pätisi joku laki

* * *
Runotorstain 167. haaste antoi hyvän tekosyyn esitellä uuden, makro-objektiivilla varustetun kameramme satoa.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Kevätjuhla

"Te olette uurastaneet, pitkän kevään ja sitä edeltäneen syksyn, ja oikeastaan vähintäänkin kolme-neljä viime vuotta, voisi ehkä jopa sanoa että kaikki ne kaksitoista viime vuotta, olette tähdänneet tähän hetkeen. Ja nyt uurastuksenne on palkittu…"

Hanna kuunteli rehtorin sanoja puoliväkinäinen hymy huulillaan. Hänellä oli yllään puna-harmaa kotelomekko ja hiuksissaan pieni tulipunainen ruusukoriste. Oi sä olet niin kaunis! oli äiti huokaillut aamulla, tirauttanut päivän ensimmäiset liikutusitkunsa ja singahtanut sitten taas stressaamaan voileipäkakun koristeista. Hanna oli ostanut sen mekon jo edellisenä keväänä alennusmyynnistä. Se oli kokoa 34 ja liian pieni hänelle, silloin hän olikin vielä niin järkyttävän lihava. Mutta siitä mekosta se kaikki oikeastaan lähtikin: hän päätti mahtua siihen lakkiaispäivänään, hän päätti sinä yhtenä päivänä olla hoikka ja kaunis. Pitkä uurastus oli palkittu, kyllä, siinä hän nyt istui mekossaan, jäykkänä kuin parsanvarsi paperipussissa. Typerä telttakokoinen mekko, isojen tyttöjen osastolta. Kyllä hänen pituisensa naisen piti nuorisokoon vaatteisiin mahtua!

Kaverit olivat koko kevään kuhisseet jatkosuunnitelmistaan: ammattikorkeaan, armeijaan, ulkomaille, yliopistoon… Tyhmät läskit idiootit! Jaksoivat vaahdota hakulomakkeiden täytöstä ja pääsykoekirjojen saatavuudesta, ikään kuin elämässä ei olisi tärkeämpiäkin asioita. Katsoivatkohan ne ikinä peiliin? Tosi kiva juttu joo, olet sitten joku maisteri tai insinööri, mutta painoindeksisi on yli 20. Hyi helvetti, mitä sellaisella elämällä tekee!

Hannan elämän olivat jo pitkän aikaa täyttäneet ihan muut tärkeät numerot kuin arvosanat. Paino, BMI, vyötärönympärys, lantionympärys, reidenympärys, kalorit, juostut kilometrit… Päästötodistuksen keskiarvo oli pudonnut seiskan pintaan, kirjoitukset olivat menneet rimaa hipoen mutta läpi kuitenkin. Sattui jotenkin mulle ihan oudot kysymykset, mä korotan niitä syksyllä sitten, hän hoki kyselijöille, samalla rutiinilla kuin päivittäin vakuutellessaan, että oli jo syönyt koulussa eikä enää ollut nälkä, juoksulenkki odotti. Ja sen juoksulenkin ja iltapalan oksentamisen jälkeen ei kertakaikkiaan jaksanut enää lukea, kaatui vain sänkyyn. Aamulla sai syödä, aamiainen on päivän tärkein ateria, aamuisin Hanna söi yleensä puolikkaan omenan tai kourallisen viinirypäleitä, hitaasti, nautiskellen, jokaista suupalaa pitkittäen. Aamiaista ei tarvinnut oksentaa.

Meidän Hanna ei vain vielä tiedä, mikä siitä tulisi isona, onko sitä nyt niin kiirekään. Se pitää välivuoden ja korottaa arvosanojaan ja tunnustelee, mikä olisi sen juttu. Fiksu tyttöhän se on, kyllä siitä voi tulla ihan mitä tahansa, lääkäri vaikka tai asianajaja! Äidin usko oli vankkumaton. Sille lakkiaisjuhlien pikkuleivät ja cocktailtikut olivat suurempi stressinaihe kuin useimmille abiturienteille kirjoitukset. Ja kun sen täytekakun päälle sai painaa sen valkolakkikoristeen! Eihän se meinannut ehtiä omaa tukkaansa kammata ennen juhlaa, kun hössötti sen voileipäkakkunsa tomaattikoristeista. Herkullisilta näyttävät, oli Hanna naurahtanut ja napannut yhden suuhunsa. Äiti oli niin onnessaan.

Hanna hengitti nenän kautta. Suussa maistui oksennus. Se tomaatti oli ollut liikaa, se oli alkanut kuristaa kurkussa ja vääntää vatsassa. Hän halusi juoda illalla lasin samppanjaa, tämä oli kuitenkin hänen suuri päivänsä, hänen lakkiaisjuhlansa. Alkoholissa on valtavasti kaloreita, mutta Hanna oli tehnyt tarkat laskelmat ja nipistänyt sen verran edellispäivän syömisistä. Hän halusi juhlan kunniaksi lasin samppanjaa, sitä suunnitelmaa ei yksi tomaatti kyllä sotkisi!

Vihdoin rehtori pääsi puheensa loppuun ja valkolakkien jakoon. Hanna nousi, mateli jonon jatkona kohti koroketta. Säkkimäinen mekko tuntui raskaalta päällä, jalat eivät millään tahtoneet siirtää punaisia korkokenkiä eteenpäin. Hengitä. Hengitä nenän kautta. Hanna kuuli oman nimensä ja astui käsi ojossa rehtorin eteen. Rehtorin kasvot olivat punaiset ja vihreät. Juhlasalin seinät kuplivat ylikirkkaassa valossa. Rehtorin otsa venyi pidemmäksi, silmät valuivat alas poskille. Ylikirkas valo, ylikorostuneet kontrastit. Valo kirkastui ja kirkastui. Sitten oli vain mustaa.

Kun Hanna palasi tajuihinsa, hän tajusi silmiään avaamattakin, missä oli. Sairaalan hajusta ei voinut erehtyä. Hän hapuili käsillään ympäristöään, tavoitti vatsansa päälle asetetun valkolakin, veti sen kasvojensa päälle. Oikeastaan ihan hyvä näin, eipä tarvinnut edes teeskennellä syövänsä sitä voileipäkakkua.

* * *
Tarinamaanantain 80. aihe, kevätjuhla.