maanantai 21. kesäkuuta 2010

Möö!



Minä en oikeasti yhtään ymmärrä, mikä se sellainen voimaeläin on. Mutta olen aika varma, että minun voimaeläimeni on lehmä (äännetään "lehemä") - nauta, kanttura, mullikka, itikaksikin jossain päin maata kutsuttu elikko.

Lehmähän on ensinnäkin vastustamattoman sympaattisen näköinen olento suurine silmineen, turpineen, ruhoineen. Erityisesti minuun vetoavat ruskea-valkolaikukkaat märehtijät, mutta ovat ne yksivärisetkin söpöjä. Onpa tämä mieltymykseni heijastunut jopa kotini sisustukseen, enimmäkseen tosin lahjojen välityksellä: vaikka useimmat tuttavani tuntevat pohjattoman antipatiani kaikenmoisia pölyä kerääviä koriste-esineitä kohtaan, he tietävät myös sen, että mieltymykseni lehmäaiheeseen on vielä suurempi. Niinpä edellisessä asunnossa päädyin lopulta sisustamaan kokonaisen huoneen lehmäaiheiseksi – tosin sentään vain parin neliön kokoisen wc:n. Pakko kyllä myöntää, että olin melko yllättynyt siitä, ettei se lehmäkuvioinen wc-istuimen kansi sitten aikanaan karkottanut ostajaehdokkaita nauraen karkuun!

Ennen kaikkea minua kuitenkin viehättää lehmän perusluonne: se on pohjattoman utelias ja kiinnostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta, mutta mikään ei sitä tunnu liiemmin hetkauttavan. Omaan verkkaiseen tahtiinsa koko lauma valuskelee laitumen toisesta laidasta tiellä köröttelevää autoa ihmettelemään, joku ehkä lotkauttaa korvaansa kerran-pari, toinen lipaisee valtavalla kielellään turpaansa, kolmas sanoo "möö". Sitten koko lauma taas valuskelee omaan verkkaiseen tahtiinsa takaisin keskemmälle laidunta. Erityisen kärsivällisistä ihmisistähän sanotaan, että heillä on lehmän hermot. Valitettavasti en kyllä ihan taida itse lukeutua tähän ihmisjoukkoon, mutta pyrkimys siihen on kova. Voi kuinka toivoisinkin oppivani suhtautumaan elämäni laitumen ympärillä suhahteleviin ajoneuvoihin sun muihin tapahtumiin lehmämäisen asiallisesti!

Äitini mies kasvatti ennen lihakarjaa. Häneltä opin sen hämmentävän tosiasian, että kuolemansa jälkeen se lehmä vasta ihmeitä tekeekin, nimittäin vaihtaa sukupuolta! Kaupunkilaistytölle oli suurehko järkytys kuulla, että se mitä ravintolassa häränfileenä eteemme kannetaan, onkin oikeasti tyttölehmästä lähtöisin. Koskaan en äidin miehen kasvatteja päässyt näkemään – mitä ilmeisimmin hän katsoi parhaaksi säästää minut kiintymästä ruokaani sen vielä eläessä. Ja sitä paitsi hänellä oli tarpeeksi iso työ pitää äiti pois navetasta syöttämästä mullikoille leivänpaloja ja nimeämästä niitä – ja sitten parkumasta sen karja-auton perään.

Sittemmin olenkin antanut kertoa itselleni, että ylenpalttinen naudanlihan syönti (eläimen sukupuolesta riippumatta) onkin myös ekologisesti arveluttavaa, sillä märehtijöistä syntyy huomattavia metaanipäästöjä. Olenkin tietoisesti vähentänyt naudanlihan osuutta perheemme ruokavaliossa, ja lihatiskillä yritän aina haeskella luomuvaihtoehtoa. Olen vakuuttunut siitä, että nimeltä kutsuttu, leivänpaloilla hemmoteltu mullikka piereekin vähemmän.

Ihanaa, aurinkoista kesää kaikille – ollaan kuin lehmät laitumella!
* * *

Pakinaperjantain eläinkimarassa vuorossa nauta.

Matkan varrella

Kiviä risuja männynkäpyjä
tiepölyä ja asfaltin löyhkää
hyttysiä ja matoja

Sateella märkää ja paisteella kuumaa
hiljaisuus hämmentää, ääntely ärsyttää
suora on tylsää, mutkat uuvuttavia

Jos ikinä päästään perille
niin mitäs jos
siellä ei bambit soitakaan balalaikkaa?

* * *

Runotorstain 171. haaste: matkan varrella. Kun tarkemmin ajattelee, niin sitähän me olemme koko ajan, jonkin matkan varrella.

P. S. Ilmaisu "bambit soittaa balalaikkaa" ei ole omaa keksintöäni, mutta se on minusta niin sympaattinen ja toimiva, että olen sen ottanut kaverilta kuultuani omaankin käyttööni.

torstai 10. kesäkuuta 2010

Sielunmaisema



Raskaasti nousee joutsen tyhjälle taivaalle
Järvi saa tumman peiton yöksi päälleen
Rauha on vapaa ja tasainen hengitys






* * *
Runotorstaissa oli tällä kertaa inspiraationlähteenä musiikki.