torstai 30. syyskuuta 2010

Menen

siipi maassa, kypärä kallellaan
turkki takussa, häntä koipien välissä
vailla suuntaa, syytä, päämäärää

menen menen, eteenpäin eteenpäin

sumua, usvaa, hämärää
harmaan verhon raosta näkyy tummia pilviä
kylmä tuuli kuivaa kuumat kyyneleet

menen menen, eteenpäin eteenpäin

mitä jos pysähtyisin, lyyhistyisin
käpertyisin ison kylmän harmaan puun juurille
pieneksi mykkyräksi, mullaksi, sammaleeksi

menen menen, eteenpäin eteenpäin

pakko on mennä, pakko on jaksaa
joku minua vielä tarvitsee
jollekin on mitättömyydestäni jaettava

menen menen, annan annan
en tiedä mitä, en tiedä mistä
annan mitä on annettava, annan mitä on annettavaa

anteeksi en anna
itselleni
tätä mitättömyyttäni

mutta menen

* * *
Tässä taannoin avasin tiedoston "Omat runot" aikeenani kirjoittaa surkea valitusvirsi onnettomasta olotilasta, mutta sitten huomasin, että olinkin kirjoittanut sellaisen jo muutama vuosi sitten. Oikein hämmästyin, miten tarkalleen samanlaisina nuo ahdistuksen aiheet tuntuvatkin toistuvan vuodesta toiseen! Lohduttavaahan tilanteessa on se, että ajastaan ne tuntuvat myös menevän ohi ja unohtuvan, niin että seuraavalla kerralla sitä luulee olevansa taas ihan ainutkertaisesti ahistunut. Mutta onneksi tuli palautettua mieleen tämäkin runo - sehän sopii juurikin runotorstain tämän viikon haasteeseen, joka on "eteenpäin".

lauantai 25. syyskuuta 2010

Olemisesta

Ihminen vanhenee joka päivä yhden päivän mutta sitten muka yhtenä päivänä kokonaisen vuoden. On siinäkin logiikkaa. Ja sitten sinä yhtenä päivänä kuuluu kaikkien olla kovin innoissaan siitä vanhenemisesta, lappaa kakkua naamaan ja vastaanottaa lahjuksia.

Monissa se yksi päivä herättää myös tavanomaista syvällisempiä eksistentiaalisia ajatuksia. Ollako vaiko eikö olla. Nuori vai vanha, kypsä ikäisekseen, ikinuori vaiko peräti iätön. Ja ennen kaikkea: mitä sitten?

Aina joskus, varsinkin tietyssä kohdassa ikähaitaria, tuppaavat syntymäpäiväjuhlat olla sellaista sorttia, että niiden jälkeen on enemmältikin eksistentialistisia kysymyksiä pohdittavana. Kuten että missähän sitä oikein ollaan oltu, missähän sitä ollaan nyt ja olikohan meillä hauskaa. Mikä jottei.

Minulla on ollut ikäkriisi jotakuinkin aina. Ensin sitä ikää ei ollut ikinä tarpeeksi. Näin loppuvuodesta syntyneenä jouduin odottamaan ihan loputtoman kauan kaikkia niitä valtavia merkkipaaluja, jotka luokkatoverit tuntuivat saavuttavan ainakin ikuisuuden ennen minua. Sitten vihdoin täysikäisyyden saavutettuani olin melkoinen babyface, eli minä olin aina se, jonka kohdalla K21-paikkojen portsarit esittivät sen eksistentiaalikysymyksistä kettumaisimman: "Olisko papereita näyttää?" - ja sitten sitä lampsittiinkin taas siihen lähimpään K18-kuppilaan, joka tietysti oli paaaaljon mälsempi mesta.

Sitten, neljännesvuosisadan merkkipaalun nurkilla, ikäkriisini teki täyskäännöksen. Tapasin miäheni, joka on merkittävästi minua nuorempi (vuoden, neljä kuukautta ja viisi päivää - mutta ei meillä lasketa). Ykskaks minä olinkin usein se porukan seniori. Voi kuulkaas lapset kun täti kertoo teille omasta nuoruudestaan… Ihan selvästi näin sen ajatuskuplan niiden junnujen pään päällä: tuokaa mummolle rollaattori!

Ja sitten vielä otin ja sain lapsen lähes tasan tarkalleen samaan konkurssiin seuraavalle kymmenluvulle siirtymisen kanssa. Sen elämänmuutoksen totaalisuus jotenkin kiteytyi nimenomaan ikään. Se surullisenkuuluisa babyface vaihtui suunnilleen yhdessä yössä nahistuneeseen, kelmeään pandaan. Kaikki kiva oli nuoremmille tarkoitettu. Olin liian vanha esimerkiksi Idolsiin (johon ei tietenkään olisi pienen lapsen äitinä tullut mieleenikään mennä, mutta noinniinku periaattesta asia sieppasi). Halusin pitää ikäni visusti omana tietonani. Ei tehrä tästä ny numeroo, sanotaan että vähän päälle kakskytä ja se saa luvan olla riittävä tarkkuus.

Niin, tänään on syntymäpäiväni. Ja ykskaks löydänkin päästäni aivan mullistavia ajatuksia: Onko tämä nyt niin kamalaa? Eikö tämä oikeastaan olekin ihan hyvä ikä? Onko sillä lopultakaan niin kamalasti väliä, mikä luku siellä matkamittarissa komeilee, kunhan viihtyy omassa elämässään?

Oho. (Ikä)kriisitön päivä. Aika pitkään sitä sai elää, ennen kuin tämänkin näki…

* * *

Pakinaperjantaissa pohdiskellaan, ollako vai eikö olla.

torstai 23. syyskuuta 2010

Taivas

Äiti miksen mä saa kiivetä katolle?!?

Pyrkiköön kissa aa bee cee
tikapuita pitkin taivaaseen
kun kuitenkin putoaa jaloilleen

Äiti mitä jos maapallon sisällä onkin ylläri, niin kuin kindermunassa?

Eipä syvänkään kuopan pohjalla
Kiinan muuri kajasta
on vain pimeää ja tunkkaista

Äiti sä olet joka päivä kaunis kuin timantti!

Tässä olet, ihminen
multaa alla jalkojen
taivas on siinä, jos huomaat sen

* * *

Runotorstaissa oli tällä viikolla haasteena Zen Cafén kappale Taivas on kirkas ja napakka. Musiikillisesti Zen Café ei ihan suurimpia suosikkejani ole, mutta eihän Putron sanoitusten nerokkuutta mitenkään käy kiistäminen, ja tässä tapauksessa vielä video täydentää kokonaisuuden mahtavasti. Tuntuu kyllä auttamattoman amatöörimäiseltä tuollaisen jälkeen omia mietteitään tuherrella, mutta tulipahan nyt tähänkin haasteeseen vastattua...

torstai 16. syyskuuta 2010

Elon syys

Ikkunan takana kellastuvat lehdet
aamuisin jo kuuraisina rapisevat

Valokuva-albumissa elämän muistot
kellastuvat, punertuvat, käpristyvät

Tukasta hiipuu jo harmaakin väri
eikä iholla hehku sävyjä enää

Kämmenselän poimut ja laikut
kietoutuvat toisen samanlaisiin

Kahdet yhtä hitaat askelet
rapisuttavat kuuraisia lehtiä

Heillä on jotain
mitä aika ei voi haalistaa

* * *

Runotorstain syksyinen haaste.

torstai 9. syyskuuta 2010

Kaikuja

Minä kun luulin
kohtaavani heijastuksia
omista tunteistani
lämpimistä ja lempeistä

Mutta muuta ei jäänytkään
kuin sydämessä kaikumaan
se yksi henkäisemäni sana:
miksi

* * *

Runotorstain tämänkertainen haaste kuulostelee kaikuja.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Elon iloa

Töppötassut vimmatussa työssä
singahtelevat paakut, sojottava häntä
ja kun kuopan uumenista lopulta perääntyy esiin
se multainen naama, lerpattava kieli, heiluva häntä
Siitä näkee, että sieltä se löytyi
ilo
vaikka myyrä pääsikin karkuun

Upotan kourani multaan
mietin
miksi ihmisen pitää odottaa kevääseen
ennen kuin tietää
itääkö siellä
ilo
tai yhtään mikään

* * *
Runotorstain iloisa haaste.

Iloista päivää kaikille!