torstai 16. syyskuuta 2010

Elon syys

Ikkunan takana kellastuvat lehdet
aamuisin jo kuuraisina rapisevat

Valokuva-albumissa elämän muistot
kellastuvat, punertuvat, käpristyvät

Tukasta hiipuu jo harmaakin väri
eikä iholla hehku sävyjä enää

Kämmenselän poimut ja laikut
kietoutuvat toisen samanlaisiin

Kahdet yhtä hitaat askelet
rapisuttavat kuuraisia lehtiä

Heillä on jotain
mitä aika ei voi haalistaa

* * *

Runotorstain syksyinen haaste.

6 kommenttia:

helanes kirjoitti...

Ja heitä on paljon mökeissänsä.

erikeeper kirjoitti...

Kaunista on kellastua yhdessä! Kaunis runo!

pasanen kirjoitti...

Ihminen ja luonto...

Demetrius kirjoitti...

Herkkä ja kaunis.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Minusta pitkäikäinen rakkaus on jotain aivan uskomattoman kaunista - se että kymmenien kymmenien kymmenien vuosienkin jälkeen vielä toisen silmiin katsoessa tuntee sitä jotain ihan erityistä, ihan uskomatonta, ja totisesti tavoittelemisen arvoista!

"Kellastua yhdessä", ihana ilmaisu erikeeper! Sopisi hienosti vaikka kosintaan: "Tahdotko kellastua kanssani?"

arleena kirjoitti...

Rakkaus ei haalistu.