torstai 30. syyskuuta 2010

Menen

siipi maassa, kypärä kallellaan
turkki takussa, häntä koipien välissä
vailla suuntaa, syytä, päämäärää

menen menen, eteenpäin eteenpäin

sumua, usvaa, hämärää
harmaan verhon raosta näkyy tummia pilviä
kylmä tuuli kuivaa kuumat kyyneleet

menen menen, eteenpäin eteenpäin

mitä jos pysähtyisin, lyyhistyisin
käpertyisin ison kylmän harmaan puun juurille
pieneksi mykkyräksi, mullaksi, sammaleeksi

menen menen, eteenpäin eteenpäin

pakko on mennä, pakko on jaksaa
joku minua vielä tarvitsee
jollekin on mitättömyydestäni jaettava

menen menen, annan annan
en tiedä mitä, en tiedä mistä
annan mitä on annettava, annan mitä on annettavaa

anteeksi en anna
itselleni
tätä mitättömyyttäni

mutta menen

* * *
Tässä taannoin avasin tiedoston "Omat runot" aikeenani kirjoittaa surkea valitusvirsi onnettomasta olotilasta, mutta sitten huomasin, että olinkin kirjoittanut sellaisen jo muutama vuosi sitten. Oikein hämmästyin, miten tarkalleen samanlaisina nuo ahdistuksen aiheet tuntuvatkin toistuvan vuodesta toiseen! Lohduttavaahan tilanteessa on se, että ajastaan ne tuntuvat myös menevän ohi ja unohtuvan, niin että seuraavalla kerralla sitä luulee olevansa taas ihan ainutkertaisesti ahistunut. Mutta onneksi tuli palautettua mieleen tämäkin runo - sehän sopii juurikin runotorstain tämän viikon haasteeseen, joka on "eteenpäin".

4 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Tuollaista se kulku joskus on, mutta eteenpäin on mentävä. Elämä on mukava elää.

Milanarda kirjoitti...

Tällä nyt ei varsinaisesti ole tuon runon kanssa mitään tekemistä mutta miksei voisi kirjoittaa uutta runoa vaikka fiilis olisi koko lailla sama? Onko ihan pakko olla aina niin täysin ainutkertainen? Kun ainakin itse tunnustan käyttäväni kirjoittamista purkautumiskanavana. Silloin se ei helpotu vain lukemalla vanhaa, vaan se vaatii oikeasti uuden kanavan ulos.
Tsemppiä anyhow! Hyvin kuvaat kyllä tunteita tuossa runossasi!

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista taas!

Tietenkin saa ja pitääkin kirjoittaa uusi runo aina kun siltä tuntuu! Tässä tapauksessa vain kävi niin, että löydettyäni tämän vanhan runon totesin, että olenpa siinä sanonut jo sangen tyhjentävästi kaiken, mitä meinasin siihen uuteenkin runoon purkaa. Tällä kertaa siis pelkästään vanhan runon lukeminen kävi terapiasta.

helanes kirjoitti...

Mitättömyys pitää mitätöntää.