lauantai 25. syyskuuta 2010

Olemisesta

Ihminen vanhenee joka päivä yhden päivän mutta sitten muka yhtenä päivänä kokonaisen vuoden. On siinäkin logiikkaa. Ja sitten sinä yhtenä päivänä kuuluu kaikkien olla kovin innoissaan siitä vanhenemisesta, lappaa kakkua naamaan ja vastaanottaa lahjuksia.

Monissa se yksi päivä herättää myös tavanomaista syvällisempiä eksistentiaalisia ajatuksia. Ollako vaiko eikö olla. Nuori vai vanha, kypsä ikäisekseen, ikinuori vaiko peräti iätön. Ja ennen kaikkea: mitä sitten?

Aina joskus, varsinkin tietyssä kohdassa ikähaitaria, tuppaavat syntymäpäiväjuhlat olla sellaista sorttia, että niiden jälkeen on enemmältikin eksistentialistisia kysymyksiä pohdittavana. Kuten että missähän sitä oikein ollaan oltu, missähän sitä ollaan nyt ja olikohan meillä hauskaa. Mikä jottei.

Minulla on ollut ikäkriisi jotakuinkin aina. Ensin sitä ikää ei ollut ikinä tarpeeksi. Näin loppuvuodesta syntyneenä jouduin odottamaan ihan loputtoman kauan kaikkia niitä valtavia merkkipaaluja, jotka luokkatoverit tuntuivat saavuttavan ainakin ikuisuuden ennen minua. Sitten vihdoin täysikäisyyden saavutettuani olin melkoinen babyface, eli minä olin aina se, jonka kohdalla K21-paikkojen portsarit esittivät sen eksistentiaalikysymyksistä kettumaisimman: "Olisko papereita näyttää?" - ja sitten sitä lampsittiinkin taas siihen lähimpään K18-kuppilaan, joka tietysti oli paaaaljon mälsempi mesta.

Sitten, neljännesvuosisadan merkkipaalun nurkilla, ikäkriisini teki täyskäännöksen. Tapasin miäheni, joka on merkittävästi minua nuorempi (vuoden, neljä kuukautta ja viisi päivää - mutta ei meillä lasketa). Ykskaks minä olinkin usein se porukan seniori. Voi kuulkaas lapset kun täti kertoo teille omasta nuoruudestaan… Ihan selvästi näin sen ajatuskuplan niiden junnujen pään päällä: tuokaa mummolle rollaattori!

Ja sitten vielä otin ja sain lapsen lähes tasan tarkalleen samaan konkurssiin seuraavalle kymmenluvulle siirtymisen kanssa. Sen elämänmuutoksen totaalisuus jotenkin kiteytyi nimenomaan ikään. Se surullisenkuuluisa babyface vaihtui suunnilleen yhdessä yössä nahistuneeseen, kelmeään pandaan. Kaikki kiva oli nuoremmille tarkoitettu. Olin liian vanha esimerkiksi Idolsiin (johon ei tietenkään olisi pienen lapsen äitinä tullut mieleenikään mennä, mutta noinniinku periaattesta asia sieppasi). Halusin pitää ikäni visusti omana tietonani. Ei tehrä tästä ny numeroo, sanotaan että vähän päälle kakskytä ja se saa luvan olla riittävä tarkkuus.

Niin, tänään on syntymäpäiväni. Ja ykskaks löydänkin päästäni aivan mullistavia ajatuksia: Onko tämä nyt niin kamalaa? Eikö tämä oikeastaan olekin ihan hyvä ikä? Onko sillä lopultakaan niin kamalasti väliä, mikä luku siellä matkamittarissa komeilee, kunhan viihtyy omassa elämässään?

Oho. (Ikä)kriisitön päivä. Aika pitkään sitä sai elää, ennen kuin tämänkin näki…

* * *

Pakinaperjantaissa pohdiskellaan, ollako vai eikö olla.

4 kommenttia:

Ina kirjoitti...

Ollako oman ikäisensä vai eikö olla. Hyvä kysymys. Harva osaa tai haluaa kantaa ikänsä ylpeänä ja tyytyväisenä. Mutta minusta se osoittaa kypsyyttä, noin niinkuin ihmisenä.
Viiden voden kuluttua olisin onnellinen jos näyttäisin senikäisltä kuin nyt olen. Miksi en siis olisi tyytyväinen itseeni nyt, kun olen juuri sen ikäinen ;)

Demetrius kirjoitti...

Hausja ja kepeä pakina kaikille tutusta asiasta. Olemisen keveys ei ole ollenkaan sietämätön (olipa outo lause mutta se tuli otsikosta mieleen).

isopeikko kirjoitti...

Ikä on vaikea asia, tekstisi on mukava ja rateva. Luki ihan mielikseen :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Onhan se ikä vähän sellainen juttu joo...

Peikko, mitä tarkoittaa rateva?