lauantai 13. marraskuuta 2010

Epistä!

Tuo on yksi esikoululaiseni yleisimmin käyttämistä sanoista. Ihan epistä, että ei saa syödä niin paljon karkkia kuin haluaisi. Ihan epistä, että pitää mennä nukkumaan aina juuri silloin, kun leikit olisivat hauskimmillaan. Ihan epistä, kun äiti tai isi joskus voittaa seurapelissä. E-pis-tä!

Nii-in. On minustakin tosi moni asia ihan epistä. Kuten esimerkiksi se, että aamuisin täytyy nousta töihin ja muihin arjen askareisiin, vaikka nukuttaisi vielä. Tai se, että vaikka sisälläni asuu simpsakka kaksvitonen tytönheitukka, peilistä katsoo esikeski-ikäinen, armottomasti rupsahtamaan päin oleva luuhka. Puhumattakaan siitä, etten voi mättää kaksin käsin sipsejä naamaan ja vetää ketjussa röökiä, vaikka kuinka kokisin sen olevan mielekkäintä terapiaa kaikkeen mahdolliseen epäreiluuteen, koska kuitenkin tiedän, että loppujen lopuksi siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Onnekseni minä sentään ihan aidosti nautin aktiivisesta liikunnasta ja suhteellisen terveistä elämäntavoista. Mikä varmasti on epäreilua niiden mielestä, jotka joutuvat hampaat irvessä raahautumaan lenkkipolulle tai kuntosalille ja syömään omasta mielestään tympeitä ruokia pysyäkseen edes jonkinlaisessa kunnossa. Mutta sepä sitten onkin ihan erityisen epäreilua, että kaikesta tervehenkisestä elämästäni huolimatta olen saanut selkäni ihan totaalijumiin, mistä hyvästä lääkäri langetti minulle jumppakieltoa, minkä aiheuttamaa ketutusta kernaasti lääkitsisin mättämällä kaksin käsin sipsejä naamaan ja vetämällä ketjussa röökiä, mutta kun se siis ei oikein passaa, varsinkaan nyt kun ei voi liikuntaakaan harrastaa...

Erityisen epäreilulta tuntuu joskus ihmissuhteissa, kun vilpittömästi tekee parhaansa ja haluaa pelkkää hyvää ja sitten kuitenkin tulee lunta tupaan ihan tuutin täydeltä. Ihmiset ovat erilaisia ja tavoittelevat ja kaipaavat eri asioita ja reagoivat eri tavoilla eivätkä aina vain voi, jaksa tai halua ymmärtää toisiaan. Eihän sitä enempää voi tehdä kuin parhaansa yrittää, ja jos se ei riitä niin sille ei sitten mitään voi. Mutta kipeää se silti tekee. Se on niin epäreilua!

Ylipäätään epäreiluinta kaikesta ja kaikessa on se, ettei aina saa sitä mitä haluaa.

Mutta hei, elämä on. Epäreilua.

* * *
Pakinaperjantain 207. aihe on epäreilu.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

sitten kannattaa miettiä myös se, onko se sinun "parhaasi" käsitettävissä että se olisi ajateltu toisen parhaaksi,

vaiko mahtaisiko se olla niin, että jos sinä teet parhaasi toisten eteen, se onkin se, mikä on sinun itsesi parhaaksi? sekin voisi olla syy, miksi sitä lunta pyryttää tuvan puolelle, ja niin useinkin.

kas juurikin, elämä on.

M kirjoitti...

Eivätkö ne sanokin että tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla?

SusuPetal kirjoitti...

Suosittelen kyllä hetken ajaksi niitä sipsejä ja röökiä :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommentista Susu! Kyllä ne sipsit (ja suklaat ja keksit ja jäätelöt jne jne) ja röökitkin tosiaan ovat sangen käypää ensiapulääkettä, kunhan vain malttaa käyttää edes jonkinlaisella kohtuudella ja väliaikaisesti vain.