perjantai 17. joulukuuta 2010

Luukku 17

Jonttu istahtaa kaiuttimen reunalle minua vastapäätä, heiluttelee verkkaan jalkojaan, katsoo minua. Se näyttää mietteliäältä, melkein vakavalta. Tontut näyttävät harvoin vakavilta.

- Tiedäthän, että olen ollut sinun henkilökohtainen joulutonttusi aina lapsuudestasi asti. Kerropa - minkälaisia muistoja sinulla on lapsuutesi jouluista?

Jään miettimään. Minun täytyy oikein sulkea silmäni. Silloin mieleeni palaa näkymiä, tuoksuja, ääniä.

- Muistan kesämökin, siellähän me aina jouluja vietimme. Kuusi oli aina siinä samassa nurkassa, siinä oli eläviä kynttilöitä, koska mökillä ei ollut sähköä. Muistan sen kuusen tuoksun.
Ja muistan sen läheisen nmaalaistalon koiran, joka rupesi aina meidän koiraksemme, kun olimme siellä. Se tunnisti meidän automme äänen, lähti pihastaan, jolkotti perässämme mökille asti ja jäi sinne niin pitkäksi aikaa kuin mekin olimme siellä, ei se sitä talon väkeä haitannut. Se oli kyllä mahtava koira, Rinti! Uskomattoman kaunis, iso mutta lempeä. Se oli minun ensimmäinen koirani, se oli minun kaverini siellä mökillä aina.
Muistan, miten yhtenä jouluna koristelimme kuusen oikeilla pipareilla - siitä meinasikin tulla melkoinen ryminä, kun Rinti rupesi niitä sieltä pyydystämään!
Muistan, miten saunan jälkeen pukeuduttiin ihaniin pehmoisiin oloasuihin, ei mihinkään juhlavaatteisiin, mitä sitä nyt mökillä oman väen kesken hienostelemaan.
Ja muistan, että äiti teki ihan minua varten makaronilaatikkoa, se oli sellaisessa savisessa astiassa ja maistui yhtä hyvältä kuin äidin makaronilaatikko - ja muutkin ruoat - aina.

Jään hetkeksi miettimään. Mitä muuta muistan?

- Ja se joulupukki, niin! Sillä oli ruskea nahkatakki ja se oli minusta jotain ihan perustavanlaatuisesti väärää - ruskeatakkinen joulupukki, haloo, joulupukilla kuuluu olla punainen takki! Sain siitä varmasti traumoja loppuiäkseni... Rinti aina murisi sille pukille, vaikka se oli maailman kiltein koira eikä koskaan murissut kellekään paitsi sille toisen läheisen maalaistalon nuorelleisännälle, joka olikin vähän turjake. Minä ajattelin, että Rinti ei vain tykkää poron hajusta, mutta kyllähän minä sitten lopulta jossain vaiheessa älysin laskea yksi ynnä yksi...

Pysähdyn. Vaikka kuinka kaivelen muistini lokeroita, ei muuta palaa mieleeni.

- Miten minä muistan niistä jouluista näin vähän?

Nyt Jonttu jo hymyilee lempeästi.

- Sinä muistat ne hyvät asiat. Kyllähän sinä nyt aikuisena jo tiedät ja ymmärrät, että niihin jouluihin kuului paljon muutakin, paljon raskasta ja ahdistavaa. Tiedät, että se säe on läsnä lapsi vaikkei häntä näy tarkoitti teidän perheessänne jotain ihan muuta kuin siinä joululaulussa. Tiedät, miksei äitisi koskaan enää saanut mielelleen täyttä rauhaa, tiedät, ettei isäsikään ole yhtenäkään jouluna voinut tuntea pelkkää iloa ja onnea. Tiedät, että tiesit sen silloinkin. Mutta et muista. Sinä muistat ne hyvät asiat. Se on sitä joulun taikaa!

* * *

Tämä muisteloni - jonka on taas erityisesti nostattanut pintaan lempisarjani Emmerdalen viime jaksoissa upean koskettavasti käsittelty vaikea aihe - liittynee riittävän löyhästi myös Pakinaperjantain viikon aiheeseen, joka on sama kuin Runotorstaissakin: mielenrauha.

6 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Satuttava pakina. Niinhän se on, että mieli muistaa vain ne hyvät asiat. Tavallaan suojelee, kun muistista pyyhkäisee ne ikävät.

Careliana kirjoitti...

Voisiko tämän ihmismielelle sangen tyypillisen defenssin tulkita niin, että ne hyvät asiat jäävät päällimmäisiksi mieleen, koska ne kuitenkin loppujen lopuksi painavat vaa'assa enemmän kuin ikävät? Hymy voittaa aina, kuten meidän perheen juniorifilosofi niin ihanasti tapaa sanoa. Tiedänhän minä, ettei se ihan noin yksinkertaista ole, mutta aika lohdullinen ajatus silti.

isopeikko kirjoitti...

Mieli toimiikin juuri noin, ikävät asiat saavat unohtua. Jontulle peikkoterveiset.

Careliana kirjoitti...

Jonttu ja emäntä kiittävät peikkoa tervehdyksestä!

Liplatus kirjoitti...

Onni on Meidän rakentuminen niin, että aika hoitaa haavoja ajan myötä ja pinnalle nousee valoisemmat asiat voimavaraksi.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommentista myös Liplatukselle! Niin se on, ihmismielessä on monta hyödyllistä mekanismia - jos kohta on niitä harmillisiakin...