perjantai 23. joulukuuta 2011

Huomenna

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän herramme ja vapahtajamme armorikas syntymäjuhla... Nämä sanat tuntee lähes jokaikinen suomalainen sydämessään, tai vähintäänkin kansallisessa omassatunnossaan. Ei itkeä saa, ei meluta saa enää sen jälkeen, kun on kehotettu tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään. Tai muuten.

Huomenna on joulu.

Mutta oikeastaan huomenna on aina hyvä päivä. Paras päivä aloittaa se dieetti, tupakkilakko tai liikuntaharrastus. Huomenna on parempi päivä tehdä se, mitä tänään ei jaksanut tai viitsinyt. Pestä lattiat, lajitella pyykit, haravoida piha.

Huomenna kaikki tämän päivän harmit ovat jo eilistä. Huominen aamu on tätä iltaa viisaampi. Huomenna on hyvä olla vielä vähän parempi ihminen.

Huomenna on uusi päivä.

Tosin tänään on eilisen huominen. Mutta toisaalta sitten taas huominen on ylihuomisen eilinen. Ja sitten tulee taas uusi huominen. Mitä sitä stressaamaan.

* * '

Tällä kirjoituksella osallistun pakinaperjantain jouluiseen haasteeseen. Samalla mainostan myös toiseen blogiin kirjoittamaani joulutarinaa, joka meni vähän viime tingassa edellisviikon haasteeseen. Ja tietenkin toivotan kaikille lukijoille riemullista joulujuhlaa!

torstai 1. joulukuuta 2011

Joskus sitten kai

Kyllä se kommer jahka se hinner
vaikka se hinner sakta
ruukasi mummi aina sanoa
ja paistamaton liha pois pöydältä
ja kauhee kun nykyään menevät farkut jalassa telkkariinkin

Minä olen jo ajat sitten lakannut miettimästä
mitä se oikein on mitä niin kovin odotan
Kai sen sitten huomaa kun kohdalle osuu
ja sittenpä varmaan saa tietää senkin
oliko se tämän kaiken odottamisen arvoista

* * *
Runotorstaissa tällä viikolla inspiraation lähteenä veikeä Mirkka Rekolan tekstinpätkä.

torstai 24. marraskuuta 2011

Ei lapsi pohjolan milloinkaan

Avaan verhot
mitään ei tapahdu
Mustaa

Ruoho litisee saappaiden alla
Hämmentyneet pajut puskevat kissaa
Mustaa

Fasaanirouvat lintulaudan alla
nyökyttelevät: on nyt päivä
Harmaata

Taas valkeata joulua
soitan tänäkin iltana
ja uskollisena odotan
pehmeää valkoista pumpulia
kirkastamaan mustan maan
ja harmaan sielun

* * *

Runotorstaissa tämän viikon aiheena talven merkit. Anteeksi mitkä..?

torstai 17. marraskuuta 2011

Kellot soivat

Pim-pom-ding-dong
Koulun kello kantautuu kotipihaan
Sisään sisään, kirkasotsat
Riemulla uutta oppimaan

Pim-pom-ding-dong
kuin junan ilmoitusääni
Outoa minusta
Minun lapsuudessani koulun kellot pirisivät

Mutta minun lapsuudessani myös seiskoissa oli viivat
ja tekstaus oli kiellettyä
Nyt sitä opetellaan alusta alkaen
kaunokirjoitus on historiaa

Paljon on muuttunut
mutta ajatus on sama
Paljon on tietoa tarjolla
vastaanottavuus vaihtelee

Jokaiseen kuitenkin juurtuu joku siemen
ja kasvaa aikanaan puuksi
jonka oksilta saa syödäkseen omenoita
Ehkä yhden voisi viedä jouluna opettajalle

* * *

Runotorstaissa viikon aiheena "ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella". Me olemme onnekkaita, kun asumme niin lähellä koulua, että kellokin kuuluu (vaikka ekaluokkalainen jaksaa silti jurnuttaa ärsyttävästä koulumatkastaan).

perjantai 11. marraskuuta 2011

Num3rot

"Info - vastaukset kaikkiin kysymyksiin" lukee tiskin yllä. Möttönen ottaa vuoronumeron ja istuu odottamaan. Jonkin ajan kuluttua virkailija kutsuu hänet, numeron 86, tiskille.

- No hyvää päivää, numero 86. Mitäs te tahtoisitte tietää?
- No kun minua on ruvennut ihan tosissaan mietyttämään sellainen asia, että kuka minä oikeastaan olen.
- Että kukako? Antaisitteko sosiaaliturvatunnuksenne.
- 310662-753A*).
- No niin, te olette siis 310662-753A, Matti Möttönen, syntynyt Pälkäneellä, nykyinen asuinkunta Mäntsälä, naimisissa Maija Möttösen kanssa…
- Kuulkaas, kyllähän minä nyt tuon kaiken tiedän! Mutta kertooko se muka oikeasti, kuka minä olen?
- No kyllä se useimmille viranomaisille esimerkiksi kertoo, ainakin ne olennaiset asiat.
- Mutta entä jos tunnen olevani jotain muutakin?
- Ai jotain epäolennaista?
- Ei vaan nimenomaan jotain vielä olennaisempaa!

Virkailija rapsuttaa mustekynällä hiusrajaansa. Möttösen tekee mieli kertoa hänelle, että terä on jäänyt esiin ja otsaan piirtyy suttuista sinistä siksakkia. Mutta hänellä on nyt tärkeämpää asiaa. Virkailija lopettaakin päänahkansa tuhrimisen saadessaan idean.

- No entäs autonne? Saisinko sen rekisterinumeron?
- RFR-078
- Ahaa, Toyota Corolla vuosimallia 2008. Ajettu 79 000 kilometriä, katsastukset kunnossa, kasko on…
- Ja mitenkäs tuo sitten muka minua määrittää, häh?
- …kaksi rikesakkoa ylinopeudesta, ei maksamattomia pysäköintivirhemaksuja…

Möttönen alkaa turhautua. Eksistentiaalinen ongelma vaivaa häntä päivä päivältä piinaavammin, eikä tämäkään, muka ammatti-ihminen, osaa auttaa! Huokaisten Möttönen kaivaa lompakon takataskustaan ja nakkaa pankkikorttinsa tiskiin. Kai tästäkin tyhjästä jotain pitäisi maksaa. Silloinkos virkailijan ilme kirkastuu.

- No mutta, tähänpä onkin kuulkaa teidät määritetty tosi näppärästi! Katsotaas, kortti numero…

Virkailija mumisee hiljaa itsekseen syöttäessään kortin numeroa, viimeistä voimassaolokuukautta ja kääntöpuolen tarkistusnumeroa koneeseen.

- Juu kuulkaas, näihin numeroihin kiteytyy teidän elämänne aika mukavasti! Myös magneettijuovaan on koodattu teidän tietonne, siis juurikin se kuka te olette! Varsinkin jos vahvistatte henkilöllisyytenne vielä tunnusluvulla, mutta älkää vain nyt paljastako sitä minulle. Niin, ja siinä verkkopankin tunnuslukulistassa - kai te nyt verkkopankkia käytätte? - siinä sitä on pitkä lista numeroita, jotka osoittavat teidän henkilöllisyytenne! Puhumattakaan siitä jos teillä sattuu olemaan jotain etukortteja vielä, sattuisiko? Niiden avulla voidaan parhaassa tapauksessa seurata jopa ruokaostoksianne. Ja sitähän sanotaan, että ihminen on sitä mitä hän syö!

Virkailijan kasvot loistavat hänen päästyään näinkin nokkelaan päätelmään. Möttönen näyttää typertyneeltä.

- Niin kuulkaa, sellaista se on tämä nykyaika. Meidän identiteettimme on valjastettu erilaisiin koodeihin, käytännössä me olemme pelkkää ykköstä ja nollaa kaikki tyynni, virkailija selittää paatosta äänessään.
- Kuulostaapa raa'alta. Silkkaa ykköstä tai nollaa? Joko voittaja tai mitättömyys? Ettei mitään siltä väliltä? Entä jos haluaisi pysytellä ikään kuin hyvissä tarkkailuasemissa joukon keskivaiheilla...?

On virkailijan vuoro näyttää typertyneeltä. Möttönen huokaisee, kerää korttinsa tiskiltä, kiittää kohteliaasti avusta (vaikkei hullua hurskaammaksi koekaan tulleensa), nousee ja lähtee jatkamaan matkaansa. Ulko-oven vieressä oli suuri peili. Möttönen pysähtyy tarkastelemaan omakuvaansa. Keski-ikäinen mies, ruskea tukka, harmaat silmät, pieni parransänki, pieni vatsakumpu, ruudullinen flanellipaita ja siniset farkut, kädessä Toyotan avaimet, kasvoilla hämmentynyt ilme. Mutta ei yhtään numeroa.


* * *
Pakinaperjantaissa aiheena Taikaluku.


*) Sotussa on tarkoituksella mahdoton päivämäärä, ettei vain vahingossa tule kenenkään oikeaa sotua käytettyä.

torstai 3. marraskuuta 2011

Linnoissa kreivien häät vietetään

Minun kotini on aina minun
kuin etanalla kotilo
aina mukana, aina turvana
limaisena ja raskaana


Minun kotini on huojuva talo
taakan alla vajonnut katto
viiman laulua soivat seinät
levottomien henkien valtaamat huoneet


Minun kotini on päättymätön katu
tunkkainen kaupunkituuli
eilisen uutisten hylkykuorma
ei-kenenkään eteinen


Minun kotini on siellä
missä minua rakastetaan

* * *
Nytpä onkin asumisteemaa yllin kyllin - tällä kertaa Runotorstaissa, jossa on viikon aiheena Koti. Itse asiassa tämä runo sivuaa myös Runotorstain viime viikon aihetta, johon en sitten lopultakaan saanut varsinaista vastinetta aikaiseksi.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Sisin on tärkein

Naiset sisustavat.

Tämä nyt vain on luonnonlaki, kiistaton elämän tosiasia, samaa sarjaa kuin se, että kaikki mikä menee ylös, tulee joskus myös alas, ja se että teini-ikäiset lapset häpeävät vanhempiaan. Turha on muuta väittää tai vastaan pyristellä. Naiset sisustavat.

Kun naisen elämään astuu mies, nainen hyväksyy hänet tietenkin juuri sellaisena kuin hän on. Tosirakkaus kohdistuu paljon pintaa syvemmälle, eihän se muuten tosirakkautta olisikaan. Nainen rakastaa miestä ihan missä vaatteissa tahansa - mutta miksi suotta katsella flanellipaitaista lökäpöksyä, jos voi ihan yhtä hyvin ostaa sille miehelle nätin svetarin ja istuvat farkut? Mieshän on osa naisen elinympäristöä, osa naisen elämän sisustusta.

Kun nainen ja mies ryhtyvät asuttamaan samaa kotia, se on tietenkin tasan yhtä paljon heidän molempien koti. Kummallakin on siinä oma tilansa, oma sijansa, ja kummankin näkemyksellä on yhtä suuri painoarvo. Kukapa nyt haluaisi asua kodissa, joka ei tunnu mukavalta? Monille miehille tosin mukavuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on pehmeä sohva ja tarpeeksi tilaa elokuva- ja sarjakuvalehtikokoelmille, kun taas naiset usein kokevat mukavuuden paljon kokonaisvaltaisemmin. Siihen kuuluu myös se, että värit sointuvat yhteen ja katseelle löytyy paljon iloa tuottavia kohteita. Ketäpä sellainen voisi haitatakaan?

Jos mies runttaa ne mummonmökistä opiskelukämppään haalitut kauhtuneet kukkaverhot makuuhuoneen ikkunaan, hän todennäköisesti tekee sen ihan vanhasta tottumuksesta eikä suinkaan siksi, että verhoilla olisi tunnearvoa. Miehet harvemmin kiintyvät kodintekstiileihin, joten he eivät myöskään yleensä pahastu - tai edes huomaa - jos nainen ihan kuin ohimennen vain vaihtaa ne muuhun sisustukseen paremmin istuviksi. Mitättömät pikkuseikat kuten esimerkiksi se, kumminka päin vessapaperirulla on telineessään, ovat tietenkin täysin yhdentekeviä.

Ja mies, hän se on naiselle aina vain yhtä rakas ja arvokas, nimenomaan sielultaan. Vaikkakin nainen ihan hyvää hyvyyttään, pikkuhiljaa, täydellä kunnioituksella tietenkin, kernaasti hieman sisustaisi sitä miehen sieluakin. Hienovaraisesti vain kylväisi ajatuksen siemenen, että voisikohan niitä hikisukkia joskus nakata ihan pyykkikoriin asti, tai onko ruokapöydässä sittenkään ihan välttämätöntä röyhtäillä ääneen. Koulut... ehh, siis sisustuksen edettyä jo pidemmälle voidaan sitten paneutua sellaisiin sinänsä toki ihan merkityksettömiin mutta kuitenkin ehkä omalla tavallaan ihan huomionarvoisiin seikkoihin kuin että onkohan se kalastus- ja kaljoittelureissu sittenkään yhtä kiva juttu kuin parisuhdepelin pelaaminen kotona kynttilänvalossa, tai että eikös se kodintekstiiliosasto nyt kuitenkin ole huomattavasti kiinnostavampi paikka kuin elektroniikkasektori... Tai että eikö sitä hemmetin vessapaperirullaa ihan oikeasti ikinä edes vahingossa pysty laittamaan niin päin kuin sen kuuluu olla?!?

No okei, tämä on liioitteleva, provosoiva ja seksistinen kirjoitus. Onhan niitä sisustuksesta kiinnostuneita miehiäkin, katsokaa nyt vaikka telkkarin tilainnojee-ohjelmia. Eivätkä kaikki naiset ole kiinnostuneita tekstiileistä tai muusta estetiikasta. Paitsi sen sielun.

Ja sitä paitsi ainahan voi tehdä kompromissejä. Kuten meillä:

Miäs sai suuren ja kömpelön ja mustan hifistelykeskikaiuttimensa - ja minä sain alustan koriste-esineilleni, joilla on paitsi tunnearvoa myös erittäin tärkeä tehtävä liittää vastapäisellä seinällä oleva taulu värillisesti olohuoneen kokonaisuuteen. Kaikki ovat tyytyväisiä!

...ja minä olen erityisen tyytyväinen siihenkin, että vihdoinkin sain taas aikaiseksi tekstiä Pakinaperjantaihin!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kaksi yksi nolla

Kymmenen pientä neekeripoikaa
ja minä
olen olemassa ehkä
vielä huomenna muistan miltä niskasi tuoksuu
viitsin käyttää hammaslankaa


Silivati seilaa
taas yksi pois
tai lentää ikkunaan
heijastuu pala kuuta
haluan ulvoa

Lasken
verhot ja pimeyden päälle
yölamppu palaa
loppuun piirretään
sydämen muotoinen piste

* * *

Runotorstaissa on tällä viikolla tekstihaaste:


"Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan.  Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä."
Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005 s. 31

Tykkään tuosta haastetekstistä valtavasti! Absurdia on ihan lempityylilajini, mutta se on vaativa taitolaji. Kysyy todella paljon osaamista kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole mitään järkeä ja joka on silti nerokasta. Haluaisin hallita tämän taidon, mutta auliisti myönnän olevani ihan noviisi sillä saralla. Lisäksi pelkään pahoin olevani tähän lajiin liian rationaalinen ihminen - hitto vieköön, minun tajunnanvirrassanikin on pilkut ja pisteet kohdillaan, en mahda sille mitään! - mutta jatkan harjoittelua, vaikken koskaan mestariksi tulisikaan, kivaa se silti on.

torstai 6. lokakuuta 2011

Synti

Ylpeys on pahasta
enkä koskaan myönnä
että itken ilosta kun tulet
huokaan helpotuksesta kun lähdet

Sinä et ole minun
enkä minä sinua halua
me kuulumme toisillemme kuin vain ne
jotka on aikojen alusta yhteen tarkoitettu

Minun ei ole kylmä ilman sinua
enkä huku jos kortesi katkeaa
mutta sinussa palaa minun tuleni
ja ryöppyää kuohuva virtani

Se mikä sinussa on kaikkeni
ei ole minulle mitään
Lieneekö suurin syntini
etten voi päästää sinusta irti
vai se etten halua

* * *
Runotorstaissa tällä viikolla aiheena kuolemansynnit.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Tämä maailma

Joillekin tässä maailmassa
on vain toivottomuutta, ei luottamusta
vihollisia, ei ystäviä
vihaa, ei rakkautta

Joillekin tässä maailmassa
ainoa laki on vahvemman valta
ainoa turva on nopeampi hyökkäys
ainoa kosketus on satuttaminen

Joillekin tämä on maailma
jossa toisellekin poskelle lyödään
jossa millään ei ole merkitystä
jossa onni on tyhjä sana

Joillekin tässä maailmassa
ei ole ruskan loistoa, hangen hohdetta
Joillekin tässä maailmassa
on vain kylmä viima


* * *

Tähän runoon on aihetta antanut paitsi Runotorstain tämänviikkoinen haaste myös tämä ja tämä - tapahtumat, jotka ovat koskettaneet minua erityisen voimakkaasti, sattuneesta syystä. There by the grace of God go I...

torstai 22. syyskuuta 2011

Päivän paikalliset

Dieselvaras bensavaras vaatevaras
voi alijäämä ja kuntaliitos sentään

Motoristi kuoli ulosajossa
mutta hevonen saatiin pelastettua ojasta

18000 kurkea lensi pois
170 nuorta lähtee harmaisiin

Tykkäätkö terkkarista
Lähtisitkö konserttiin



Erä korttia ja kauniita unia
Meidän mikrovaltakunnassamme on kaikki hyvin

* * *

Mä lehden luin, kun Runotorstaissa kerta pyydettiin; tuossapa meidän paikallisläpyskän päivän kootut.

torstai 15. syyskuuta 2011

Syys sateessa

Syys istuu pienellä sienellä
auringonhattu jäässä päässä
paljaat varpaat jumissa kumissa

Sade näyttää tahdin mahdin
tuuli nappaa lehden tehden
sen matkasta hottia foxtrottia

Myrsky puhaltaa villiin pilliin
syys pehmustaa kesän talvipesän
muttei lumelle tarjoa sateenvarjoa


Runotorstaissa on tällä viikolla inspiraation lähteenä M. A. Nummisen tulkinta laulavista sadepisaroista. Pakko tunnustaa, että minulla on M. A. -allergia enkä pystynyt edes kuuntelemaan kyseistä teosta (yritin kyllä!), mutta käsittääkseni tätä hänen taidettaan on viisainta kuunnella kieli poskessa (ja ehkä lisäksi vielä pumpulia korvissa), joten ajattelin sitten lähestyä tätä aihetta vähän niin kuin leikkisässä hengessä.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Uusi minä

Minä en ole enää se sama
joka vähitellen kuihtui kuin rusina
jota sattui sattui sattui
kun et enää soittanutkaan

Minulla on uudet vaatteet
uusi kampaus uusi asenne
uusi kännykkä
ja siinä uudet numerot

Mutta vieläkään se ei soi

* * *

Runotorstain 215. haaste

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Totuuden hetki

Hän oli tiennyt sen jo pitkään. Hän oli itse sen päättänyt ja itse sen tiennyt, mutta kun hän vihdoin antoi itsensä tajuta sen, päästi sen tietoisuuteensa, se lamautti. Tuntui kuin joku olisi sen ulkoa, ylhäältä, hänelle julistanut. Ilmoittanut, määrännyt, vaatinut. Ja samalla pyyhkäissyt kaikki muut vaihtoehdot pois.

Mitään muuta ei ollut tehtävissä.

Lopullisuus löi palleaan. Sen jälkeen ei enää ole paluuta entiseen. Sen jälkeen ei entistä enää ole. Tärinä alkoi jaloista, vatsan kohdalla se muuttui kipeäksi kouraisuksi, rinta-alassa salpasi hengityksen. Hän valui seinää pitkin lattiaan, ensin istualleen, sitten makuulle, kouristui pienen pieneksi mykkyräksi, jonka ulkopuolelle jäi kaikki. Se kaikki jäi, se ei koskaan saanut palata, sitä ei enää saanut olla. Sen mykkyrän sisäpuolella oli nyt kaikki.

Sellaisena hetkenä sitä katsoo puhelintaan, selaa nimiluetteloa läpi ja ajattelee, että kelle tahansa niistä voisi soittaa ja kertoa kaiken. Kun kellekään ei voi enää soittaa. Kellekään ei voi kertoa. On vain itse mykkyrässä lattialla, ja siinä on kaikki.

Hitaasti hän ojentautui. Makasi selällään lattialla ja tuijotti kattoon. Hengitti. Hän tiesi.

Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

* * *
Pakinaperjantaissa paljastellaan tällä viikolla katkelmia vielä kirjoittamattomista kirjoista. Tässä ovat nyt sitten ensimmäiset sanat (ei kuitenkaan alkusanat) kirjasta, joka on jo pitkään muhinut mieleni päällä. Se on se minun ikuinen isi- ja sitku-projektini, se jonka kirjoittaisin kyllä, jos vain ehtisin, se jonka kyllä kirjoitankin sitku on sen aika. Voi kunpa joskus olisikin...

lauantai 3. syyskuuta 2011

Kodin syli

Koti sulkee hänet syliinsä
Oman näköinen
oman tuoksuinen
aivan hiljainen

Se ei kysy
missäs sitä ollaan oltu
mikä aika tämä nyt on tulla
mikset ole siivonnut

Koti sulkee hänet syliinsä
ja joka kerta voimakkaammin
hän pelkää
ettei se päästäkään irti

* * *

Vastaus Runotorstain kiehtovaan kesähaasteeseen. Lähtökohta on noukittu Eppu Nuotion kirjasta Kosto (Otava 2007) lempinumerollani 33 (hieman luovaa lauseenlaskuoppia mutta kuitenkin vilpitöntä satunnaisotantaa käyttäen).

maanantai 29. elokuuta 2011

Tänään kotona


Annikki pysähtyi yllättyneenä pihatielle: miehen auto oli jo paikallaan ovenpielessä. Miksihän puoliso näin aikaisin oli töistä kotiutunut, ei kai hän vain ollut sairastunut?

Annikki loksautti oven auki ja huikkasi kysyvän tervehdyksen. Mies tuli häntä vastaan keittiön suunnasta iso essu vaatteidensa suojana, toisessa kädessä paistinlasta ja kasvoilla leveä hymy. Sulki vaimonsa lämpimään halaukseen ja suukotti poskelle.

"Mä siirsin sen viimeisen palaverin ja peruin punttisalitreffit poikien kanssa, ajattelin tulla kerrankin ajoissa kotiin ja laittaa sulle jotain erikoisen hyvää ruokaa. Koska musta on oikeasti aina niin mahtavaa tulla töistä, kun sä olet ehtinyt jo kokata ja tehdä muitakin kotihommia, niin että mä voin vain rentoutua hetken raskaan päivän päätteeksi. Sä olet kyllä ansainnut nyt vuorostasi vähän hemmottelua!"

He kulkivat peräkanaa keittiöön. Ilmassa leijui herkullinen tuoksu. Pöytä oli katettu, lautasliinat taiteltu kauniisti, mies sytytti kynttilät. Annikin lautasella oli pieni lahjapussi.

"Se nyt on vain tollanen pieni heräteostos, satuin kirjakaupan ikkunassa näkemään sen runoilijan kirjan josta sä olet joskus maininnut. Ajattelin että se voisi ilahduttaa sua."

Annikki istuutui lehteilemään kirjaa. Ovi kävi taas ja perheen teinitytär liittyi seuraan.

"Kaverit pyys ostarille mut en mä nyt lähteny, kun mä aattelin että on tosi kivaa kerrankin syödä ihan koko perheen kesken. Ai niin ja hei, sellanen juttu mulle tuli kans tos mieleen, et en mä ehkä viel tarviikaan sitä uutta kännykkää mitä oon pyydelly. Ku mä kelasin, et varmaan täl vanhal pärjää vielä kesään asti ja sit mä voisin ettii jotain töitä ja ostaa ihan ite sen uuden, saisinpa sit just sellasen ku haluun. Vitsi faija et tuoksuukin hyvälle toi ruoka!"

He istuivat pöytään, mies tarjoili kaikille pihvit ja lisukkeet. Ovelta kuului vielä rapinaa, kun sisään asteli lempeäsilmäinen metsäkaurisemo kahden valloittavan poikasensa kanssa. Bambit istahtivat ruokapöydän viereen, ottivat balalaikkansa esiin ja alkoivat soittaa Uralin pihlajaa kolmiäänisesti. Ikkunasta näkyi, kuinka sateenkaari teki täyden ympyrän Pohjantähden ympäri.

* * *
Pakinaperjantaissa kirjoitetaan tällä kertaa fantasiaa. Tälle Annikillehan on tapahtunut vastaavaa aikaisemminkin...

maanantai 22. elokuuta 2011

Pssst..?


Puff. Pöytälootasta pöllähtää virtuaalitomupilvi. Tyhjänä kumisee.

Kesällä ei jaksanut viitsinyt ehtinyt. Oli reissua jos jonkinlaista, ja pihapuuhaa, ja ihan oikeita töitäkin. Ja hellettä. Runoratsu roikotti päätään silmät puoliummessa niitynnurkan koivun varjossa. Ajatusten Tonava hyytyi pulppuamattomaksi puropahaseksi.

Hitto! Minä tahdon kirjoittaa! Kirjoittaminen on kuin suklaata aivoille! Eikä ulkoisesti nautittu suklaa lainkaan aja samaa asiaa, kokeiltu on, kiitos vain, vähintäänkin riittämiin.

Tökin runoratsua timoteinkorrella. Nakkelen pikkukiviä puroon. Päättäväisenä suunnistan joka viikko Pakinaperjantain sivulle vakaana aikeenani osallistua. Kirjoittaa. Aivot huutavat suklaata. Pöytälootan villakoirat tahtovat uusia leikkikavereita.

Asettelen viikon aiheen hyvään asentoon hautumaan. Jään odottelemaan sitä kuningasajatusta, josta se juttu sitten lähtee kehkeytymään kuin itsestään. Teksti kantaa, vakuutti kansalaisopiston kirjoittajaryhmän ohjaaja aikanaan. Se on yksi parhaita neuvoja, joita olen koskaan saanut – teksti tosiaan kantaa, kun vain ryhtyy sitä kirjoittamaan. Kun jutun tönäisee alkuun, se etenee loppumatkan jo kuin itsestään.

Paitsi silloin kuin ei etene. Ei kanna. Sherpaa huutais. Aivosuklaata. Virtuaalivillakoiranleluja.

Pahus. Minä tarvitsisin kuiskaajan! Runoratsulle hevoskuiskaajan, sellaisen yleispätevän ongelmanratkaisijan kuin Robert Redford siinä leffassa. (Paitsi mielellään ei punatukkaista, jos valita saisi.) Sellaisen oikeasti olemattoman olalla istujan, joka sopottaisi korvaani jutun juurta. Ei sellaista mitä teattereissa on – helppohan niiden on olla yleispäteviä ongelmanratkaisijoita, kun saavat koko ajan kässäristä lukea, missä mennään – vaan sellaisen nyhjää tyhjästä -ohjaajan. Joo, sellaisen minä tahtoisin! Yleispätevän olemattoman tyhjästänyhjääjän olalle huutelemaan. Mistähän sellaisia löytäisi..?

* * *

lauantai 6. elokuuta 2011

Koulunpenkissä

"Eikö se kynä nyt pysy siellä oikeassa kädessä?!?" tiukattiin isältäni koulussa aikanaan, ja sanomaa tehostettiin vielä karttakepin läimäyksellä. Vaan eipä auttanut, vasenkätinen on isipappa edelleen. Tuskinpa tuo ainoa syy oli siihen, miksei hän koskaan oikein koulunpenkissä viihtynyt, mutta ei se varmaan ainakaan oppimisen iloa mitenkään lisännyt, että ensinnäkin joutui tekemään asiat hankalasti ja sitten vielä sai haukut päälle.

Minulle koulunkäynti kyllä maistui. Ainoastaan ala-asteen käsityötunneilla leukani silloin tällöin vähän väpätti, esimerkiksi opettajan taivastellessa, että eipä hän ole koskaan nähnyt kenenkään saavan suoralla ompeleella aikaiseksi tällaista siksakkia. Edelleenkään en neulaan ja lankaan vapaaehtoisesti kajoa - jos vaikka paidastani irtoaa nappi, ostan uuden paidan! - mutta turha sitä ala-asteen kässänopea on siitä syyttää, että minä nyt vain yksinkertaisesti olen ihan toivoton poropeukalo.

Minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että minun sukupolvelleni koulunkäynti oli neutraali, itsestäänselvä asia, josta kukaan ei tehnyt sen suurempaa numeroa puoleen tai toiseen. Paitsi se yksi romanityttö, joka ensimmäisenä koulupäivänä kannettiin luokkaan potkivana ja huutavana; toisena päivänä hän tuli kyllä omin jaloin mutta ilman reppua poltettuaan kaikki koulukirjansa - ja kolmatta kertaa emme häntä sitten enää nähneetkään. Käsittääkseni hänkin kyllä sittemmin peruskoulun oppimäärän suoritti, hänellä vain taisi kestää hieman muita kauemmin saavuttaa se nykyisin niin paljon puhuttu koulukypsyys.

Yksi selkeimmistä ja ehdottomasti rakkaimmista koulumuistoistani on itse asiassa juurikin siitä ihka ensimmäisestä koulupäivästä. Järjestäydyimme parijonoon siirtyäksemme pihasta luokkiimme. Minä en tuntenut ennestään kuin yhden tytön, joka oli ollut samassa esikouluryhmässä, ja toivoin pääseväni hänen viereensä. Mutta viereeni parkkeerasikin toinen tyttö, jonka muistin nähneeni pari kertaa ohimennen, hän asui viereisellä kadulla. Tällä hetkellä tämä tyttö asuu naapurikunnassa, soittelemme maratonpuheluita lähes viikoittain ja tapaamme aina kun aikataulumme antavat myöten – olemme olleet sydänystäviä tuosta ihka ensimmäisestä koulupäivästä lähtien!

Nämä asiat ovat palanneet erityisen elävinä mieleeni nyt, kun oma poikani on aloittamaisillaan oman opintaipaleensa. Minulle koulu oli jo aivan erilainen paikka kuin isälleni – millainenhan se tulee olemaan pojalleni? Paljon puhutaan lyhentyneestä lapsuudesta, kasvavista vaatimuksista, koventuneista sosiaalisista paineista, ja toisaalta myös kasvaneista oppilasmääristä, lisääntyneistä järjestyshäiriöistä, opettajien voimattomuuden tunteista… Loppujen lopuksi äidille ei taida kuitenkaan paljon muita vaihtoehtoja jäädä kuin luottaa. Luottaa siihen, että järjestelmä toimii ja lapsi sopeutuu. Kyä viksup pärjää – ja minun lapseni toki on kovin fiksu, mitä muutakaan näillä geeneillä nyt voisi olla…


* * *

Kesätauon jälkeen syntyi vihdoinkin edes jonkinlaista jutuntynkää Pakinaperjantain aiheesta. Josko se ajatusten Tonava tästä taas pikkuhiljaa, syyssateiden voimasta, lähtisi solisemaan...

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Blitz und Donner

Sinä juhannuksena
- ei siitä ole kuin 12 vuotta
miten siitä onkin jo niin kauan -
oli helle ja nuoruus ja rock'n'roll

Se yö ei kyllä ollut valkoinen
vaan tuli pimeys ja jylinä
ja telttaan vettä ihan hemmetisti
Haimme autosta turvapaikkaa kahdelle

Kai siihen sitten salama iski
vai mikä lie taika

Ei tullut sinusta minulle juhannusheilaa
tuli aviomies

* * *
Runotorstaissa juhannuksen kunniaksi aiheena taiat. Taikuutta tai ei, tämä tarina on muuten tosi.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Päivystäjä



Lautasella Feline
ei tahdo nahistella
Leikkiä ruualla pitää,
muu syöminen on feikkiä
Jää ratkaisuksi tää:
Sää kuin sää
Takapihalla
- naapurin tietenkin -
pitopöydän alla
passissa istuu
sinnikäs kissa


* * *

Runo- ja Valokuvatorstaissa viikon teemana odotus. Kuvan kissa ei tosiaankaan ole omamme (me olemme koiraihmisiä) emmekä edes tiedä, kenen se on, mutta ahkerasti se pihallamme vierailee; nyt tosin harvemmin, kun on seisova pöytä korjattu kesäksi pois.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Se jokin päivänpaahteesta

Kun asfaltti hikoili väreitä ilmaan
ja ihmiset liian pienissä vaatteissa
lipoivat jäätelönoroja käsiltään
se livahti väkisinkin kaihtimen raosta sisään

Soitin sille ruislinnun laulua pianolla
se hipaisi korvaani hymyllään
ja liukeni ilmavirtaan
Ukkonen oli nousemassa

* * *
Runotorstain aiheena kesäkummitus. Minun hellepäivässäni kummittelee polttava halu soittaa Nocturne pianolla - ja siitä seuraava harmistus: kävin kaikki kirjani läpi mutta jouduin toteamaan, ettei minulla ole sen nuotteja.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Armas aika


Juoksen
apilan kastehelmet puhki
heittäydyn
vihreälle patjalle
lasken
taivaanrannan lampaita
tanssin
valkeaan yöhön

hengitän

silmät auki
sydän auki
syli auki

Tämä on elämää
ilman ruudukoita


* * *
Lapsellani alkaa tänään kesäloma, viimeinen ennen koulua. Tunnelma on tavallaan haikea mutta tavallaan jotenkin lomaisa itselläkin, vaikkei omasta lomasta kyllä vielä paljon kannata hekumoidakaan.

Runotorstaissa inspiraation lähteenä kaunis versio Suvivirrestä. Kuva on taas jo kertaalleen käytetty toisessa blogissa.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Talo

Martta oli levoton. Suuressa, vanhassa talossa oli joskus tukalaa olla yksin. Valoisassa kesäillassa varjot olivat pehmentyneet, mutta ääniä oli kaikkialla. Talo kitisi itsekseen, aivan kuin olisi valittanut vanhuuttaan. Tuuli kiemurteli katon raoissa, ovi lonksui vaimeasti säpissään. Hiljaisempina hetkinä seinien läpi tunkeutuva rapina paljasti, ettei Martta sittenkään ollut täysin yksin: hiiret pitivät omia pitojaan talon rakenteissa.

Martta ei osannut olla paikoillaan. Hän lähti kiertämään taloa. Se oli hänelle niin rakas, rähjäisenä ja repsottavanakin ihanin ja kaunein talo maailmassa. Hänen isänsä oli sen rakentanut, omin käsin, perustuksista katonharjaan asti. Se oli isän rakkaudentunnustus perheelleen – ei karskilla miehellä ollut tapana pitää lapsiaan kädestä, pörröttää tukkaa tai pompottaa polvella, mutta hän rakensi heille talon. Saumasta rispaantuneen pikkukukkaisen tapetin alta pilkotti hirsi, jossa oli isän käden kosketus. Martta hipaisi hirttä, kosketti isää. Tämän vuoksi hän ei halunnut lähteä talosta, vaikka se ei enää ollutkaan se sama koti, jossa hän oli onnellisen lapsuutensa viettänyt.

Portaiden alla pikku komerossa oli paras piilopaikka. Äiti säilytti siellä pöytäliinoja ja lakanoita, niiden alle oli pehmeä käpertyä. Yhtä pehmeä ei kylläkään ollut äidin ääni, kun hän antoi satikutia liinavaatteiden sotkemisesta, mutta hauska leikki oli sen arvoinen. Nyt komeron sarana oli ruostunut ja ovi lenkotti kenollaan, menemättä sen paremmin auki kuin kiinnikään. Ikuisesti puolitiessä, pääsemättömissä, ihan kuin minäkin, Martta ajatteli.

Ykskaks Martta jähmettyi niille sijoilleen. Tuo kolahdus ei ollut tuulen tekemä. Ääntäkin varmempi merkki oli hyvin selvä tunne: talossa oli nyt jotain muutakin kuin hän, muistot ja hiiret. Hetken Martta epäröi, mutta sitten hän kiirehti eteiseen. Jähmettyi jälleen niille sijoilleen ja henkäisi syvään.


Hyytävä kirkaisu piirsi terävän viivan pysähtyneeseen kesäiltaan.


Minä en ole tullut hulluksi, Kirsi sanoi itselleen, minä en kuvittele olemattomia. Hän otti tukea kuhmuraisesta ovenkahvasta ja nosti päänsä pystyyn. Minä en kuvittele olemattomia, joten tämän on pakko olla totta. Minä tunsin sen henkäyksen, eikä se tullut ovesta eikä ikkunasta. Se tuli tuosta naisesta. Minä tunsin sen henkäyksen ja minä näen tuon naisen. Mutta minä en ole tullut hulluksi…
- Kuka sinä olet? nainen kysyi. Hän näytti yhtä typertyneeltä kuin Kirsikin.
- Nimeni on Kirsi Kaikkonen. Olen tämän talon uusi omistaja. Kukas sinä sitten olet?
- Minä olen Martta Koivula ja tämä on minun taloni.
- Iltaa, Kirsi sanoi, kun ei muutakaan sanottavaa keksinyt. Martta Koivula, talon alkuperäisen rakentajan toiseksi nuorin tytär, se jonka perikunnalta hän oli talon ostanut. Talo oli koskettanut jotain hänessä niin vahvasti, että hän oli tehnyt ostopäätöksen saman tien, vaikka monet asiantuntevammat olivat sitä kauhistelleetkin. Talo oli pahemman kerran rapistunut – olihan se ollut tyhjillään Martan kuolemasta asti, yli kymmenen vuotta. Se kaipasi eristeitä, tiivisteitä, putkia, liittimiä, maalia… mutta ennen kaikkea se kaipasi rakkautta, Kirsi oli ajatellut ja päättänyt herättää vanhan kaunottaren uudelleen elämään.
- Talosi on valtavan kaunis, Kirsi sanoi varovasti. Sitten hän rohkaistui ja alkoi suorastaan pulputa puhetta. Hän kertoili Martalle, kuinka pohjattomasti hän oli taloon ihastunut ja millaisia suunnitelmia hänellä sen varalle oli. Kuin huomaamattaan he lähtivät kiertelemään huoneita, ja jokaisessa Kirsi selitti vuolaasti, millaista sisustusta hän niihin suunnitteli.
- Tästä minä ajattelin ottaa tämän tapetin pois kokonaan ja jättää nuo hirret näkyviin, ne ovat niin mahtavan kauniit! Kirsi sanoi silmät loisten ja nykäisi hellävaraisesti pikkukukkatapetin repeytynyttä reunaa. – Vaikka tämä tapettikin on kyllä tosi nättiä, ajattelin etsiä jotain mahdollisimman samanlaista tuonne toiselle seinälle. Ja lattiat hion ja maalaan, nämä lankut ovat paljon hienommat kuin kalleinkaan parketti! Ja räsymattoja, eikä mitään pörröä tai nukkaa…

Martta kuunteli remonttisuunnitelmia, ja vähitellen hän uskalsi hymyillä. Hän hipaisi isänsä kättä hirressä ja tiesi, että isäkin hymyili siellä jossain, missä hän nyt olikin.

Martta tunsi lämpimän tunteen kietoutuvan ympärilleen. Hän kääntyi vielä kerran Kirsiä kohti ja kuiskasi:
- Kiitos.

Hän oli vihdoin valmis muuttamaan takaisin isänsä luo.


* * *
Pakinaperjantaissa kerrotaan tällä viikolla kummitusjuttuja.

torstai 26. toukokuuta 2011

Vannomatta paras

Ikinä en lankea loveen
siinähän voi nyrjähtää nilkka
tai pahimmillaan koko sydän

Mistä sitä ikinä tietää
onko se aarre sittenkään etsimisen arvoinen
varsinkaan kun ei edes oikein tiedä mitä etsii

Sitähän voi tapahtua vaikka mitä
tulee liian tylsää tai liian jännää
tai virta vain vie eri suuntiin

Mitä jos menee tosi pitkään ennen kuin tajuaa
ettei siihen hiillokseen jaksakaan enää puhaltaa
ja se kaikki meneekin sitten hukkaan

Ei, ikinä en lankea loveen
ja se on vahva ehkä
Mutta mentäiskö silti lauantaina leffaan?

* * *
Runotorstaissa tällä kertaa aiheena kuopankaivuu.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Suuren urheilujuhlan tuntua

Vedenalaisen korinpunonnan MM-kisat käytiin tänä vuonna Peräpöykiöllä (refererades bara i flerljud av Mats Gustafsson). Tämän mukaansatempaavan lajin huimasti kasvavasta suosiosta huolimatta sponsorimyynti takkuili, joten järjestäjät päätyivät innovatiiviseen ratkaisuun: kisapaikalle pystytettiin kolmimetrinen liimasalko, johon kaikki halukkaat saivat kiinnittää mainoksensa ja jättää vapaaehtoisen maksun salon juurella olevaan kolehtirasiaan.

Kisat avasi ministeri Pakarinen, ja tapahtumien aikana katsomossa nähtiin lukuisia julkisuuden henkilöitä, kuten nyt Alapöykiön oma kultakurkku Amanda, joka vilahti Idols-alkukarsinnan jonosta otetussa yleiskuvassa, sekä Pesosen Iita, joka kerran pääsi soittamaan suoraan Voittopotti-lähetykseen.

Kutkuttavan, suorastaan hiuksianostattavan jännittävien vaiheiden jälkeen maailmanmestariksi selvisi… Mats, vem i helvete (kastar sten på min flaska brännvin)? No siis, paras mies kuitenkin voitti. Vai oliko se nainen? Vai oliko niillä eri sarjat..?

Erittäin onnistuneen kisatapahtuman jälkeen järjestäjät tekivät tilinpäätöstä. Katsojamäärät pysyttelivät edellisten kisojen tasolla, tosin ottaen huomioon Suomen väestöpohjalliset ja sijainnilliset edut Grönlantiin verrattuna tätä voidaan ehkä pitää hienoisena pettymyksenä. Sponsorituloiksi kirjattiin kolehtirasian sisältö: kaksi yhden sentin kolikkoa, kolme lottokuponkia (ei voittoja), viisi tyhjää karkkipussia, yksi huolellisesti litistetty oluttölkki, mahdollisesti 6–10 purukumia (yhteentakertumisen vuoksi tarkkaa lukumäärää on mahdotonta selvittää) sekä tussikynällä tuohenpalalle kirjoitettu rakkauskirje Ahtosen Veikolta Saarisen Impille.

Liimasalosta löydettiin n. 300 grammaa kuolleita kärpäsiä, neljän eri lintulajin sulkia, viisi Kasvihuonetomaattien Vapautusrintaman pamflettia, kolmen erimerkkisen olutpullon etiketit, yksi tuoreen lehmänlannan myynti-ilmoitus, sydäntäriipaiseva vetoomus korinpunonnan kieltämisestä maailman pajukoiden säästämiseksi, yksi lähes valkoinen tennissukka, ministeri Pakarisen tupee sekä suurehko tuppo ilmeisesti ihmisperäistä karvoitusta, jonka lähteen Peräpöykiön CSI on DNA-testein pystynyt 99-prosenttisen varmasti määrittämään mutta jota ei kuitenkaan asianosaisten suojelemiseksi paljasteta, koska minkäänlaista rikosta ei katsota tapahtuneen.

Mestaruusjuhlat Peräpöykiön torilla jatkuivat tiettävästi melkein iltalypsyaikaan asti.


* * *
Pakinaperjantai heitti haasteeksi sen verran haasteellisen sanan, että ei siitä järin intellektuellia tekstiä osannut kirvoitella...

torstai 19. toukokuuta 2011

Minussa asuu aurinko ja kuu














Minussa asuu aurinko ja kuu
hän sanoi
kun väsynyt päivä valoi napalmia horisonttiin

Minussa asuu hehku ja kalpeus
ja nousu ja lasku
ja minä saan veden liikkumaan

Ja kuu oli raskas
enkä minä tiennyt
saako silloin olla onnellinen

Minussa asuu aurinko ja kuu
hän sanoi
enkä minä mene koskaan kokonaan pois

* * *
Runotorstaissa aiheena katkelma Merja Otavan kirjasta Priska:
"Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen." Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)

lauantai 14. toukokuuta 2011

O sole mio

Ihoni
paljastettuna, arkana
kutsuu sinua
Lämmin kosketuksesi
imeytyy läpi
syvälle
Juuri sinua
juuri tätä
sieluni kaipasikin



Sama aihe on myös valokuvatorstaissa. Tässä kuvassa säteissä paistattelee pihakoivumme äitienpäivänä - siis vain pari päivää sitten, mutta nythän se on jo ihan lehdessä. Voimasäteitä!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Maavalas ja taivasmato

Satavuotiaan saarnen juurella lepäsi maavalas. Siinä se makasi päivästä toiseen, koska ei jaksanut enää mitään muuta edes yrittää.

Eräänä päivänä paikalle lensi taivasmato. "Saako tähän tulla?" se kysyi.
"Vapaa maa", maavalas murahti.

Sama toistui monena päivänä. Maavalas makasi toisella puolella saarnea, suurena ja mustanpuhuvana, ja toisella puolella lepäsi taivasmato siipiensä suojaan kerälle käpertyneenä. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Lopulta eräänä päivänä maavalas huokaisi: "No kysy nyt pois vain, kun mielesi tekee kuitenkin."

Taivasmato pujotti päänsä esiin häntänsä alta ja katsoi maavalasta. Se ei ehtinyt sanoa mitään, kun maavalas jo vastasi omaan kysymättömään kysymykseensä:

"Että miksikö olen maalla enkä meressä? No koska satun olemaan maavalas. Miksei kukaan kysy merivalailta, miksi ne ovat meressä eivätkä maalla?"

Taivasmato havisteli siipiään parempaan asentoon ja kallisti hieman päätään. Se näki maavalaasta vain toisen silmän ja silmän alla uurteisen posken, joka roikkui raskaana mutta kiristyi hieman, kun maavalas jatkoi puhettaan.

"Ja että enkö voisi oppia merivalaaksi, jos ihan kamalan uutterasti yrittäisin? No arvaa vain, haluaisinko! Luuleeko joku, että olen jotenkin itse valinnut tämän osani, vapaaehtoisesti syntynyt maavalaaksi maailmaan, jossa maaeläimet kirmaavat, loikkivat tai lentävät ja merieläimet lipuvat sulavasti aaltojen alla? Minä olen neliönmuotoinen palikka maailmassa, jossa on vain pyöreitä koloja. Miksi en yrittäisi hyödyntää omalaatuisuuttani, kysyvät, miksi en menisi vaikka eläintarhan tai sirkuksen vetonaulaksi? Minun pitäisi nauttia tuijotuksesta, osoittelusta, kauhistelustakin, minun pitäsi haluta sitä kaikkea osakseni, vain siksi että olen erilainen. Hyväähän ne monet varmaan tarkoittavat, kun yrittävät ehdottaa minulle kaikenlaisia eri tapoja elää elämääni. Mutta loppujen lopuksi nekin ovat vain hyvillään, kun kohtaamisemme on ohi, ne menevät takaisin omiin pyöreisiin koloihinsa ja miettivät, että onpa sentään onni, ettei ole tarvinnut syntyä maavalaaksi."

Saarnen juureen lorahti kirkas, suolainen kyynel.

Taivasmato kohottautui hieman.

"Luuletko etten tiedä miltä se tuntuu? Olla erilainen, ei, vääränlainen! Lentää ilmassa vaikka pitäisi möyriä mullassa. Vaan kun nämä siivet eivät maan uumeniin mahdu. Sanovat että olen leuhka, ylentänyt itseni muiden yläpuolelle, ihan kirjaimellisesti vieläpä – koska niinhän sitä sanotaan, että täytyy uskoa itseensä tosi lujasti voidakseen lentää. En minä ole koskaan ajatellut koko asiaa. Minä lennän koska olen taivasmato. En kelpaa madoksi, mutta eivätpä linnutkaan minua huoli edes ruoakseen, olen liian kummallinen niiden makuun. Olen liian ruma perhoseksi, liian paksu sudenkorennoksi, liian pitkä kärpäseksi… olen mitä olen mutta se ei ole mitään. Paitsi väärää."

Maavalaan silmä siristyi kireäksi, teräväksi viiruksi.

"Ahaa, siitäkö tässä onkin kyse? Että minun pitäisi nyt pitää sinusta, koska olemme molemmat liian erilaisia kelvataksemme muille? Hylkiö tyytyköön hylkiöiden seuraan, niinkö?"

Taivasmato säpsähti. Sen siivet painuivat luimuun ja keskiruumis notkahti. Huokaisten se painoi päänsä.

"Ei, vaan minä ajattelin että sinä voisit ehkä pitää minusta ihan siksi millainen minä olen. Minuna itsenäni."

Taivasmato räpäytti sameuden pois silmistään ja avasi siipensä lähteäkseen. Maavalas oli kääntänyt sille selkänsä. Juuri ennen kuin taivasmato ehti nousta saarnen lehvistön sekaan, kuului hiljainen kysymys:

"Tuletko huomennakin?"


* * *
Pakinaperjantain viikon aihe.

torstai 5. toukokuuta 2011

Piste

Olen ryöminyt kontannut kävellyt juossut
itkenyt nauranut huutanut kuiskannut
ajatellut ihmetellyt kysynyt vastannut

Olen tiennyt luullut tietäväni arvannut
inttänyt vaikka olen ollut väärässä
pyytänyt anteeksi vaikka olen ollut oikeassa

Onneksi aina voi luottaa punaiseen pisteeseen
se tietää varmasti:
olet tässä

* * *

Runotorstain viikon aihe.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Tilainno

Beige ei ole väri, sanot
maitokahvi on juotavaksi
kerma kakun päälle
ja munankuoret roskiin

Minusta taas sininen on liian kylmä
punainen liian lämmin
valkoinen liian kirkas
ja musta liian synkkä

Rakkautta on
yhteistuumin
päättää jättää keittiö maalaamatta
(ehkä vaihdetaan sentään verhot)
* * *

Runo perustuu tositapahtumiin. Ja Runotorstain aiheeseen: värit.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Puistossa

Arvo ei koskaan oikein kotiutunut kaupunkiin. Hän oli maalaispoika, syntynyt ja varttunut pienessä töllissä metsän laidassa. Siinä metsässä hän oli viihtynyt aivan varhaisimmasta lapsuudestaan lähtien, ensin kävyillä ja neulasilla leikkien, sitten puissa kiipeillen, äidin kanssa marjastaen ja sienestäen ja lopulta, tarpeeksi vanhaksi kasvettuaan, myös isän ja muun metsästysseuran porukan mukana pienriistaa ja hirviäkin metsästäen.

Vielä kotimetsääkin rakkaampi sielunmaisema Arvolle oli Lapin kaira. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka ihminen voisi aidosti kuulla omaa sisintään missään muualla kuin pohjoisen erämaan täydellisessä rauhassa. Siellä luonnon äänet sulautuivat hiljaisuuteen, varpujen rapina, tuulen suhina, tunturipuron solina – kaikki se muodosti täydellisen äänimaton, kuin huovan, johon vaeltajan kelpasi illan tullen kääriytyä ja vaipua rauhalliseen uneen.

Mutta juuri sisintään kuunneltuaan Arvo ymmärsi, että opintojen ja työn vuoksi hänen oli nyt asuttava kaupungissa. Hän oli lapsesta asti ollut loputtoman kiinnostunut kaikenlaisesta rakentelusta ja suunnittelusta, ja insinöörin ura tuntui hänestä ehdottomasti oikealta vaihtoehdolta. Vaikka se sitten veikin hänet kaupunkiin. Kyllä sielläkin elelemään pystyi.

Kaupungissa lähimmäs luonnon rauhaa pääsi puistossa. Aitoa hiljaisuuttahan ei kaupungissa ollut ikinä, sydänyölläkin kuului aina jostain jotain kolinaa tai hurinaa, ja täydellisen pimeyden rikkoi aina jostain kajastava valo. Mutta Arvo oli opetellut sulkemaan korvansa ulkopuolisilta ääniltä, ja puistossa istuessaan hän keskittyi vain katselemaan pehmeänä viheriöivää ruohoa ja rauhassa omaan tahtiinsa huojahtelevia puita. Hänen katseensa hyppäsi asetelmiin istutettujen kukkien yli nurmikolla itsepäisenä täplänä ilkkuvaan voikukkaan. Niitä kasvoi jopa asfaltin raoissa. Arvo päätti sopeutua asfalttimetsään voikukkien lailla.

Viikonloppuisin ja loma-aikoina Arvo tietenkin reissasi uutterasti kotiseudulle ja pohjoiseen. Lapin-reissulta palatessaan hän oli Lempinkin ensi kerran tavannut. Tyttö oli lehahtanut samaan junanvaunuun, istahtanut Arvoa vastapäätä ja aloittanut hyvin pian jutustelun. Lempi oli hyvin eloisa ja puhelias nuori nainen, kuin metsämiestä keikistellen ja kujerrellen seuraileva kuukkeli. Yhtä luonnollinen, ja yhtä viehättävä.

Sen junamatkan päätteeksi he olivat sopineet treffit – puistoon tietenkin. Ja puistossa he nytkin istuskelivat, kevätauringon lämmöstä nautiskellen, lähistöllä hyppiviä västäräkkejä seuraillen. Lempi tietenkin puhua pulputti tyypilliseen tapaansa, Arvo otti hänen puhetulvansa vastaan vaikkei oikeastaan kuunnellutkaan.

- Voitaisiin tulla tänne vappuna piknikille hei, saisit sinäkin tuulettaa sitä hienoa ylioppilaslakkiasi. Kutsuttaisiinko vaikka töistä muutakin väkeä mukaan, me tavataan kovin harvoin muita ihmisiä, se voisi olla tosi mukavaa, ainakin jos olisi hyvä sää, sateella tietysti nurmi olisi märkä…

Vanha mies pyöräili puistonpenkin ohitse, hiekka rahisi renkaiden alla. Västäräkki hypähti kulkutieltä nurmikolle ja jatkoi hyppelevää matkaansa vinhasti pensaan alle turvaan. Yhtäkkiä, itselleenkin yllättäen, Arvo keskeytti Lempin puhetulvan.

- Kuule Lempi. Onhan tässä puistossa kaksisteen istuskeltu jo kerran jos toisenkin… Voitaishan me naimisiinkin mennä?

Västäräkki pyrähti pensaan oksalle. Sen hermostuneeseen viserrykseen liittyi jostain peipon kaunis laulu. Lempi oli kerrankin hetken ihan hiljaa, mutta hänen silmänsä kertoivat, ettei vastausta tarvinnut kauan miettiä.
* * *

Tällä pikku katkelmalla Lempin ja Arvon tarinaa osallistun Pakinaperjantain haasteeseen aiheesta puisto - armottomasti jälkijunassa, mutta tärkeintähän ei ole haasteeseen vastaaminen vaan kirjoittaminen. Ja kevätauringosta ja kauniista luonnosta nauttiminen!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Pysähtymispaikka

Talvesta on jo tosi kauan
kesä on ikuisuuden takana

Työ tekijäänsä uuvuttaa

Takki on tyhjä
mutta kaappi onneksi täysi
ihmelääkettä lähes kaikkeen



Tervetuloa pitkät pyhät
unelmanpituiset unet
aurinkoiset aamut
paineettomat päivät
iloiset illat



(Tervetuloa sokeriöverit ja finnit)


Pupunpehmeää, tipunkeltaista, suklaansuloista pääsiäisenaikaa kaikille!

* * *

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Jäätelöällö

Yussufin suomen kielen taito koheni vaihtelevalla menestyksellä. Hän selvisi arjessa koko ajan paremmin, ymmärsi lehtijutuista ja radiouutisista joka päivä sanan tai pari enemmän kuin edellisenä päivänä ja osasi pelkistetysti ilmaista asiansa kaupoissa ja virastoissa. "Puhut vain, etkä yhtään pelkää tai häpeile jos et osaa täydellisesti, pääasia että viesti menee perille, ja kyllä se menee, ihmiset ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja haluavat ymmärtää mitä sanot", rohkaisi toimintakeskuksen Astakin. Monet suomalaiset tosin tuntuivat soveltavan samaa ohjetta itseensä ja englannin kieleen, jota he hyvin usein alkoivat innokkaina Yussufille puhua huomattuaan hänen suomen taitonsa puutteelliseksi. Tämä oli Yussufista erityisen harmillista - hänhän ei osannut englantia lainkaan, pitikö sitäkin nyt ruveta opiskelemaan, ikään kuin suomen opettelussa ei olisi ollut tarpeeksi!

Suomen kielen ääntämisessä erityisiä vaikeuksia tuottivat ä ja ö. Poskiin oikein sattui, kun yritti saada aikaiseksi oikeita äänteitä sellaisiin sanoihin kuin hämähäkki tai työvoimatoimisto. Tai jäätelö! Miten jokin asia voikin olla syötynä niin täydellisesti suuhun sopiva ja sanottuna niin sopimaton!

Yussuf oppi pian, että hetikohta ensimmäisten vihreiden korsien jälkeen, ensimmäisten kukkien mukana, suomalaiseen katukuvaan alkoi putkahdella isoja kirjavia laatikoita: jäätelökioskeja. Suomalaisille jäätelön syönti tuntui olevan paljon enemmän kuin herkuttelua, se oli lyhyen kesän ylistystä joka lipaisulla. Tämä tapa Yussufin oli helppo omaksua. Hän päätti mielessään syödä niin paljon jäätelöä, että oppisi lopulta sanomaankin sen sanan oikein. Varmasti ihana, virkistävä makeus kielen päällä houkuttelisi äänteetkin helpommin oikeaan järjestykseen!

Ja Yussuf osti jäätelöä aina kun vain sattui sopivasti kioskin ohi kävelemään. Hän kokeili mahdollisimman monta eri makua, aina pienen pallollisen kerrallaan, hakeutui lähimmälle puistonpenkille tötterönsä kanssa istumaan, lipoi uhkaavimmin valuvat norot vohvelin reunoilta ja lausui mahdollisimman huolellisesti: jää-tee-löö. Onneksi makuvalikoima oli hyvin laaja, ja eri kioskeissa oli erilaisia vaihtoehtoja. Yussuf iloitsi kesästä ja jäätelöstä ja koko ajan kohentuvasta ääntämisestään.

Vaan eihän mitään voi määräänsä enempää nauttia, ennen pitkää iskee auttamatta tympimys. Yussuf alkoi yhä useammin kävellä jäätelökioskien ohi pysähtymättä ja istuskella puistonpenkeillä muuten vain, ajatuksiinsa vajonneena, sivusilmällä ohikulkijoita katsellen. Jää-tee-löö, hän ajatteli silloin tällöin, mutta useimmiten kuitenkin ihan muita asioita, kotimaata ja sukulaisia ja Suomea ja elämää yleensä.

Eräänä päivänä toimintakeskuksen Asta sattui kävelyllään samaan puistoon ja istahti Yussufin viereen penkille. "Otettaisko jäätelöt?" hän kysäisi iloisesti. "Voi ei, ei pysty, mulla on jäätelöällötys!" Yussuf ähkäisi.

Astan kasvoille levisi aurinkoinen hymy. "Kuulitkos mitä sanoit? Ja miten hyvin! Melkoiset äät ja ööt!" Yussufkin ratkesi riemukkaaseen virnistykseen. "Juhlitaanko pullakahvilla?"

* * *

Joku tässä taannoin aikaisemman kirjoituksen yhteydessä mainitsi, että yksinäisen maahanmuuttajaystävämme Yussufin käänteistä voisi lukea enemmänkin. Ja Pakinaperjantain haastesana jäätelöällöke tarjosikin tähän oivan tilaisuuden!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Kiristääkö vanne?


Aamunkoitteessa
yön prinsessat ja pikkuenkelit
liihottavat kotiin
painavat kruunun ja sädekehän
taas päähänsä
ja aamulla ihmettelevät miksi päätä särkee


* * *

Runotorstain aiheena hälläväliä. Ajatus lähti liikkeelle tuosta kummallisesta kapistuksesta: Yhtään en tiedä, mikä se on olevinaan; joku lasten leikkijuttu, jonka poitsu on mummolasta isänsä ja setänsä vanhojen aarteiden joukosta löytänyt. Kiinnipuristettuna se näyttää tynnyriltä, vähän avattuna (kuten kuvassa) kruunulta ja ääriasennossaan lähinnä joltain seppeleeltä, tai juurikin sädekehältä. Se, että tämä kyseinen kapine on meidän yöpöydällämme - huomattavan pölyisellä sellaisella, kuten kuvastakin kiitettävän hyvin näkyy - puolestaan kertonee riittävästi asenteestamme siivoamiseen: viikon teemaan sopii totta tosiaan sekin...

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Lempin unelma


- Voi Arvo!!!

Lempi kapsahti miehensä kaulaan ikionnellisena. Arvo taputti hänen olkaansa hieman kiusaantuneena – mitä se vaimo nyt tuolla lailla, julkisella paikalla. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana kaikkien nähden kiintymystään esitellä; kai se nyt oli kaikille tarpeeksi ymmärrettävää, että jos on nelisenkymmentä vuotta yhdessä kulkenut ja kaksi lastakin aikuisiksi asti kasvattanut niin kyllähän se toinen selvästikin ihan mieleinen kumppani oli. Eikä siksi että tuollaiset asiat muille kuuluisivatkaan.

Mutta siinä he nyt sitten kaulailivat, kirkonkylän uuden kirpputorin parkkipaikalla, kuin mitkäkin teinit. Vaikka nuorten suosiossahan se kirpputori tuntui erityisesti olevankin, se oli nyt suurta muotia uusien sukupolvien keskuudessa, tämä kierrättäminen. Heidänkin lapsensa olivat siitä kovin innostuneita. Arvo hymähti mielessään, että olisi pitänyt tuokin hieno sana kai keksiä jo vuosikymmeniä sitten, niin olisi monelta harmilta perheessä vältytty. Jatkuvasti tuli sanomista siitä, että vaatteita ja käyttötavaroita periytyi lapselta toiselle – voi mikä vääntö piti pojankin kanssa käydä, ennen kuin hän suostui isosiskonsa polkupyörää ajamaan! – mutta nyt nuo samaiset lapset vaatettivat omat pienokaisensa ylpeinä kirpputorilöytöihin ja motkottivat isälleen, jos sattuivat näkemään, kun hän heitti tyhjän punajuuripurkin roska-astiaan; johonkin ihme lasinkeräykseen olisi kuulemma pitänyt viedä.

Lempi oli kyllä aina ollut hyvä ja käytännöllinen vaimo, huolellisesti pani talteen kaiken käyttökelpoisen ja hyödynsi tarpeen tullen, ei holtittomasti heittänyt pois mitään eikä turhaan hamstrannut koko ajan uutta. Eivät he köyhyydessä olleet koskaan eläneet, kyllä insinöörin ja sihteerin palkalla oikein mukavasti toimeen tuli, mutta turhamaiseen tuhlaukseen ei heillä koskaan sorruttu. Miksi ostaa uutta, jos sen tarpeen ihan kelpoisesti täyttävä esine kodissa jo oli? Mistään ei lapsillakaan koskaan ollut puutetta, vaikka kaikki ei uusinta ja hienointa mallia ollutkaan.

Yksi päähänpinttymä Lempillä kuitenkin oli, melkein pakkomielle, joka ylitti hänen yleensä niin järkevän taloudenpitonsa: kristallikruunu. Voi miten mahtavalta se näyttäisi tuossa ruokapöydän yllä, varmasti maistuisi läskisoosikin sen alla ihan herrain herkulta! Vuosikaudet hän katseli lehtien sisustuskuvia ja seisoskeli lamppukauppojen näyteikkunoiden edessä silmät hehkuen ja unelman siivet sydänalassa läpättäen, mutta lopullinen ostopäätös jäi aina tekemättä. Ajan mittaan haavekuva täydellisestä kristallikruunusta kasvoi jo niin vahvaksi, ettei mikään tarjolla oleva valaisin edes tuntunut täyttävän hänen toiveitaan enää tarpeeksi hyvin. Arvo kuittasi hänen henkäilynsä huomauttamalla, että mahtaisiko sellaisen valossa nähdä päivän lehteäkään kunnolla lukea. Ja niin kauan kuin se vanha ja uskollinen kattolamppu moitteettomasti loi valoaan punaisen muovivarjostimensa alta, ei sen tilalle lasihelyjä ripustettu.

Kun he sitten eläkkeelle jäätyään muuttivat maalle, puutarhan touhut, sienestys ja marjastus veivät Lempin innon ja huomion niin, että hän vähitellen lakkasi edes puhumasta kristallikruunustaan. Ja tuvan pirttipöydän ylle se punavarjostiminen lamppu sopikin paremmin. Koko asia olisi varmaan jäänyt unohduksiin, ellei Lempi olisi sinä loskaisen harmaana kevätpäivänä saanut ylipuhuttua miestään kirkonkylään avatun kirpputorin tarjontaa vilkaisemaan. Mikä lie mieheen siinä menikin – Arvo ei yleensä lahjonnasta liikoja perustanut, syntymäpäivät kuittasi mieluiten kortilla ja leivoskahveilla, hääpäivinä hankki joskus ruusukimpun – mutta jostain se ajatus hänen mieleensä pätkähti ja liiempiä edes harkitsematta hän sen sitten osti. Harmi vain, että vaimo ehti sen jo siinä parkkipaikalla näkemään, vasta kotona oli ollut määrä yllätyksen paljastua.

Arvo vilkaisi vielä onnesta tärisevän vaimonsa olan yli takakonttiin. Olihan se kieltämättä aika hieno kristallikruunu, ja tosi edullinen löytö vieläpä. Olipa hyvä, että he olivat näin kauan malttaneet odottaa sen hankkimista!

* * *
Pakinaperjantain viikon aihe kierrätys johdatti ajatukseni Lempiin ja Arvoon, joiden tarinasta olen vuosien mittaan kirjoitellut katkelmia aina silloin tällöin, sekalaisessa kronologisessa järjestyksessä, milloin kummankin näkökulmasta. Yksi on täällä blogissakin. En oikein itsekään ymmärrä, miksi olen niin kiintynyt juuri näihin hahmoihin, mutta jostain syystä minun tulee heitä suorastaan ikävä, jos en pitkään aikaan tee mielikuvitusmatkaa heidän rantatöllilleen!

torstai 7. huhtikuuta 2011

Pisara

On helppo upota ajatukseen
että vain täysin tyyni meri näyttää taivaan


Mutta jos pisaraan mahtuu koko puu
mahtuu minuunkin tämä elämä

* * *

Runotorstain haastesanana heijastus. Saman kuvan laitoin juuri toiseenkin blogiini hieman eri rajauksella, siellä on sille vähän taustaakin.

Osallistuinpa poikkeuksellisesti myös valokuvatorstaihin, kun kerrankin on ihan aiheen mukainen kuva tullut napattua.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Plastiikkaprinsessa ja poroprinssi

Nämäpä kaksi ne yhteen soppii
huomenna mennään pussauskoppiin
kiireen vilkkaa kihloihin
viipymättä vihille

Hääyön jälkeen haetaan eroa
eipäs
juupas
eipäs
juupas
Kumpi ehtii ensin
kumpi useammin?

Loppujen lopuksi kuitenkin
tarina jatkuu
niin kauan kuin Seiska myy

* * *

Tällainen juttu pälkähti yhtäkkiä päähäni, kun silmäilin Seiskaa (jota meille ei tietenkään ikinä osteta) (koska se tulee tilattuna) (mutta tietysti vain TV-ohjelman takia!) ja huomasin erään pariskunnan seikkaperäisiä vaiheita kuvaavan artikkelin lopussa saman sanan, joka on myös Runotorstain viikon aiheena: Jatkuu...

torstai 24. maaliskuuta 2011

Runopilvet

Niin kuin kauniina kesäpäivänä
voi heittäytyä nurmelle selälleen
ja nähdä taivaalla pilvilaivoja
ja lampaita, kukkia, vauvoja
tai ehkä jossain horisontissa
mustana väijyvän ukkospilven

niin voi harmaassakin arjessa
sulkea silmänsä ja avata mielensä
ja nähdä sielullaan runokuvia
ilon lintuja, unelmien hattaroita
tai ehkä jossain sydämen sopukassa
synkkänä väijyvän surun

* * *

Runotorstaissa on 200. haaste, ja sen kunniaksi aiheena onkin runo itse. Osallistujia kannustetaan kertomaan suhteestaan runoon, runojen syntymisestä, rakentumisesta, inspiraatiosta...

Minulle runot tosiaan ovat kuin pilviä. Jonkin aiheen ympärille alkaa kertyä sanoja, paljon sanoja, sekalaisia sanoja, jotka leijailevat pilvensä sisällä, liittyvät yhteen, jäävät kiinni tai lähtevät sittenkin erilleen. Minä puuhastelen arjen askareitani siinä samalla, ja koko ajan se pilvi leijailee ympärilläni, mieleni makustelee sanoja, säkeitä, ajatuksia, kokonaisuuksia. Sitten, jossain vaiheessa, saavutan pisteen, jossa totean: "Lukitaan tämä vastaus!" Joskus tämä tunne iskee hyvinkin voimakkaana, sellaisena klassisena hehkulampun välähdyksenä, kesken jonkin ihan muun puuhan, ja siitä paikasta täytyy heti päästä kirjaamaan runo ylös, ennen kuin se karkaa. Runon kirjoitettuani makustelen sitä vielä silmilläni, kuulostelen, onko se sittenkään sitä mitä hain, sellainen kuin tarkoitin. Jos vastaus on myönteinen, uskaltaudun julkaisemaan runon. Ja joka kerran odotan yhtä jännittyneenä, kommentoiko sitä kukaan ja jos kommentoi niin miten. Ja joka kerran riemastun yhtä valtavasti jokaisesta kommentista. Kiitos siis kaikille, jotka ovat matkan varrella tekeleisiini ottaneet kantaa, toivottavasti jatkossa tulisi yhä enemmän palautetta!

Ja onnittelut runotorstaille!

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Tuli ja leimaus

Minä olen se, josta äidit ja ystävät varoittavat: Älä anna näennäisen tyynen ulkokuoren hämätä, älä usko kiehtoviin tarinoihin, älä mene lähelle – pohjimmiltaan se on paha, se tuhoaa kaiken ympärillään.

Tietysti on niitäkin, jotka eivät varoituksia usko vaan tulevat luo, kiinnostuvat, tutustuvat, jotkut jopa mieltyvätkin. Mutta pahan paikan tullen hekin kaikkoavat, ryntäävät niin kauas kuin pystyvät ja kiittävät onneaan kun pääsivät pois.

Se, mikä yleisesti pahuutena nähdään, on kuitenkin oikeastaan vain herkkyyttä. En tahdo pahaa kellekään, enimmän aikaa uinun aivan rauhallisena. Mutta sitten, aina joskus, jokin syvällä, syvällä liikahtaa, enkä minä enää voi mitään sille mitä sitten tapahtuu. Minä räjähdän, päästän kaiken sisimpääni patoutuneen valloilleen, syljen tulta ja tulikiveä, leiskun, höyryän ja tärisen siitä voimasta, joka on minut armotta valtaansa ottanut.

Onhan minunkin maineessani myös se legendaarinen puolensa. Minusta on kerrottu tarinoita, kirjoitettu kirjoja, tehty elokuvia. Useimmiten minut kuvataan suuremmaksi ja vahvemmaksi kuin muut – pahalla tavalla. Minä olen tuhon ja kauhistuksen symboli.

Jokainen on mitä on, jokaisella on oma osansa. Usein tuntuu, että leppoisilla ja hiljaisilla on helpompaa. Tosin hiljainen kauneus vetää puoleensa ahneutta ja oman edun tavoittelua - ne, jotka vain ovat kiltisti sitä mitä ovat, voivat tulla riistetyiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kaipa kaikessa on puolensa ja puolensa. Toiset ovat paratiisirantoja, toiset tulivuoria.

* * *
Pakinaperjantain viikon aiheena tulivuori.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Väläys

Kyllä joka kossin täytyy
kerran elämässään kokeilla
kusaista sähköpaimeneen

Mistä sitä olisi voinut tietää
että siitä säikähtää niin
että huitaisee portin salvan auki

tai että se sonni oikeasti lähtee sieltä haneen
ja on livenä niin järkyttävän iso elukka
ja osaa juosta niinkin lujaa

tai että siinä tien toisella puolella on niin iso oja
jonka pohjamutaan voi tennari kadota kokonaan
ja toisella rinteellä niin pirusti nokkosia

tai että se satunnainen ohikulkija
jolle uhosit antavasi turpaan jos ei se naureskelu lopu
olikin paikallinen nyrkkeilijälupaus

No niinpä niin
jos jälkiviisaus laskettaisiin
oltais varmaan mensassa kaikki

mutta sillä hetkellä
ja niillä faktoilla jotka silloin oli käytettävissä
se oli hyvä idea!

* * *
Viimeisen kappaleen lentävän lauseen olen omaksunut opiskeluaikaiselta teekkarituttavaltani (joka, sattuneesta syystä, viljeli sitä suhteellisen tiuhaan), mutta muilta osin tekele on täyttä fiktiota. Pälkähtipähän vain mieleeni Runotorstain viikon aiheesta.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Tulkoon valkeus

Rymisten laskevat alas katolta
menneen talven lumet
Aurinko piirtää kevään merkit ikkunaan
jonka takana näkyvä maailma
ei koskaan ole sama kuin ennen
* * *

Syksyisin, kun maa on jähmettynyt ruskeaan ja röpelöiseen surkeuteensa, minä alan kutsua sitä. Ensin kokeilen ajatuksen voimaa, kaipailen vain hiljaa mielessäni. Sitten alan jo ääneenkin lausua hienovaraisia loitsuja tyyliin "Voi helvetin helvetti tätä kuraa ja pimeää ja sotkua ja ankeaa!!! Eikö se talvi ikinä ala hä?!? Kohta kyllä muutan vaikka Alpeille tai johonkin, missä on sentään kunnon talvi eikä aina vain tällaista samperin loskassa rämpimistä!" Ja kun luontoäiti yleensä kelpo äidin tapaan viis veisaa kiukuttelusta ja uhoamisestani, otan käyttöön vihonviimeisen salaisen aseeni: lumilaulun. Alamme pojan kanssa lauleskella Valkeata joulua yleensä viimeistään lokakuun puolivälin tienoolla.

Ja ennemmin tai myöhemmin se sitten tepsii. Ensimmäisten hiutaleiden leijuessa ujosti ja haparoiden maata kohti on minun kieleni todennäköisesti pisimmällä niitä pyydystämässä. Pulkat ja liukurit pääsevät taas raittiiseen ilmaan, kurapyyhkeet saavat roikkua rentoina naulakoissaan. Koira riemuitsee uudesta puhtaasta alustasta, josta naapuruston karvakamujen hajut erottuvat aivan uudella teholla.


Vähä vähältä pihaan kohoaa ikioma Mount Everestimme. Sen läpi kulkee tukeva tunneli, jota pitkin pääsee toiselle puolelle kätkeytyvään linnaan, ja eturinteestä pääsee liukurilla aina kuusiaidan alle asti.

Pihatyöt ovat hienoa hyötyliikuntaa. Ja myös aivojumppaa siinä vaiheessa kun Mount Everestin huipulle ei enää yksinkertaisesti pääse täyden kolan kanssa kiipeämään ja kaikki muutkin seinustat, vierustat ja juurakot ovat jo tukkoon vallitettuja. Silloin yleensä käväisee ensimmäisen kerran mielessä, että ehkä sen lumilaulun kanssa olisi vähän pienemmilläkin kertausmäärillä pärjätty…

Ja sitten, jossain vaiheessa, kun usko jälleennäkemiseen ruohikon kanssa alkaa jo auttamatta hiipua, pakkasherra kerää helmansa ja vetäytyy pohjoiseen. Talo ravistaa talven kerrostumat harteiltaan kovalla ryminällä – ja samalla ryminällä lähtee myös lumieste. Selvästikin talomme on yhtä pikkutarkka ulkomuodostaan kuin emäntänsäkin eikä yhtään piittaa lumiesteen esteettisestä vaikutelmasta, koskapa on jo kahtena peräkkäisenä keväänä tiputtanut sen lumien mukana alas. Viimeistään remonttireiskan laskua maksaessa tulee taas miettineeksi, että jospas ensi talvena pitäydyttäisiin ihan vain varpusessa jouluaamuna.

Niin, meillä on vähän sellainen viha-rakkaussuhde, minulla ja lumella. Mutta enimmäkseen kuitenkin rakkaus.


...ja tämä rakas ystävämme/vihollisemme on myös Pakinaperjantain 224. aihe.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Pihalla

Joskus jo luulen
tajuavani jostain jotain
mutta sitten taas tuntuu
ettei missään ole paskankaan järkeä

Pelkkiä tuntemuksia

Onneksi on totuuskin
jossain tuolla ulkona
Vähän vain tuntuu
etten minä sitä koskaan hiffaa

* * *

Runotorstain haaste 198. Tunne totuudesta, totuus tunteesta. Onko tunne totta? Miltä totuus tuntuu? Päässäsuristuttavaa.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Miljoona

Count your blessings, laske siunauksesi, sanoo angloamerikkalainen hokema. No minäpä lasken.

Lapsen unentasaiset, onnelliselta hymyltä tuoksuvat hengitykset - sata, viisisataa, tuhat.
Koiran hännän heilahdukset - kaksituhatta, ja täysistä ympäripyörähdyksistä tuplat päälle. Oli se jänis, ihan kotiovella, totta tosiaan!
Silmänräpäykset puolison katseessa, joka sanoo "rakastan rakastan"- viisi, kuusi, kymppitonni.
Isikullan sanat näkymättömillä langattomilla ääniaalloilla, ainakin viisitoistatuhatta, kaksikymmentä jos saataisiin sovittua vierailusta taas.
Oman kodin lattialaatat, tapetin raidat, leivänmurut ruokapöydällä - kaksiviisi, kaksikuusi, saako laskea villakoiratkin?

Tekstiviesti ystävältä, joka on saanut vauvan. Vilpittömät naurunhörähdykset perhe-elokuvalle. Hot dog kahdella nakilla ja reiluilla lisukkeilla.

Takan luukusta kiemurteleva lämmön tuoksu. Sipsipussin rapsahdus, lupaus lauantai-illan paheellisesta herkkuhetkestä. Pollea pikku kouluttaja, joka saa koiran istumaan käskystä. Onnellinen koira, joka saa sipsinmurun palkinnokseen.

Yhteensä miljoona. Ainakin.

* * *
Pakinaperjantaissa paneudutaan tällä viikolla Bill O'Hanlonin teesiin, jonka mukaan onnellisuus voi pitkällä aikavälillä kasvaa merkittävästi, jos opettelee arvostusta ja kiitollisuutta. Onkin oikein terveellistä aina silloin tällöin pysähtyä ihan tietoisesti miettimään, mistä kaikesta sitä saakaan olla onnellinen ja kiitollinen, koska useasti ne arvokkaat asiat ovat piilossa arjen syrjäisissä sopukoissa. Mutta onneksi niitä sopukoita on tosi paljon!

perjantai 18. helmikuuta 2011

Juvenes dum sumus

tänään on viimeinen päivä
ennen tulevaisuutta siitä
täytyy ottaa kaikki irti
tänään ei itketä eilistä
huomista tiistaita tänään
on torvensoittoa karkkia
kuplajuomaa tänään on se
päivä kun me olemme kaikki
ja kaikki on meitä tänään
on viimeinen päivä ennen
tulevaisuutta ja siitä ei
kukaan vielä tiedä mitään
tai ainakaan muista tänään
on keltaisen ja punaisen
pilkullinen karkkipaperi
huomisen tien pientareella


* * *
Runotorstaissa aiheena rieha. Kyllä aika kiitää, siitä on jo ihan järkyttävän kauan kun itse riehuin auton lavalla, mutta sen muistan että ne pilkulliskuoriset salmiakkikarkit oli parhaita, näinköhän niitä enää edes on...

lauantai 12. helmikuuta 2011

Räpiköintiä

Muistan elävästi sen pimeän syystalvisen päivän yli seitsemän vuoden takaa. Se mies, mustapartainen amerikkalainen, katsoi meitä pöydän takaa röyhkeästi suoraan silmiin, jokaista vuorotellen, ja tokaisi: "Miksi te näytätte noin surkeilta? Ei tässä ole mitään murehdittavaa, iloisilta teidän pitäisi näyttää. Tämähän on teille tilaisuus, uusi mahdollisuus!"

Vaan kun minä henkilökohtaisesti ainakaan en halunnut mitään uusia mahdollisuuksia. Halusin tulla joka arkiaamu kahdeksaksi toimistolle, pakertaa siellä neljään asti ja lähteä tyytyväisenä kotiin, saada kuukausittain tililleni sen palkan, joka toki oli koulutustasoon nähden kuopassa mutta jolla kyllä vallan kelvollisesti eleli. Minä halusin tehdä sitä työtä siinä toimistossa, koska se oli minun juttuni, minun työni, se mitä parhaiten osasin ja eniten halusin tehdä. Ja minä halusin uskoa, viimeiseen saakka, että siksi saisinkin jäädä. Olinhan hyvin kiltti työmuurahainen, ahkera ja vähään tyytyväinen, enkä edes sairastanut oikeastaan koskaan.

Sittemmin se mustapartainen amerikkalainen mies on itsekin siirtynyt siitä firmasta suuremmille apajille ja ihan valtakunnan medioissakin laukonut totuuksiaan siitä, miten suomalaiset eivät pärjää isoilla vesillä koska leikkivät kahluualtaan säännöillä.

Eikä niille kilteille työmuurahaisille aina ole tilaa kahluualtaissakaan. Sinä vuonna minä sain siitä firmasta joulukortin, joka perui minun jouluni. Minä olen aina pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, yrittänyt löytää kaikesta edes jotain hyvää ja korostaa sitten sitä, saada siitä voimaa sivuuttaa tai voittaa ne mahdolliset ikävämmät puolet. Kuten Bill O'Hanlon Pakinaperjantain tämänviikkoiseseen haasteen liittyen toteaa, optimismilla ja positiivisella asenteella on vahva yhteys onnellisuuteen. Mutta siinä tilanteessa minä en vain pystynyt näkemään yhtään mitään positiivista, en vaikka se viisas mustapartainen amerikkalainen mies kuinka olisi yrittänyt muuta väittää. Pari kuukautta elin kuin tahmean, harmaan räntäsadepilven sisällä. Menin eteenpäin kun pakko kerran oli, järjestin asiani sen mukaan, mikä siinä tilanteessa tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Menin ja tein ja järjestin ja elin, vaikka kaikki tuntui pelkästään turhalta, tyhjältä ja turralta.

Nytpä on taas mahtava amerikkalainen mies, parraton maitonaama tällä kertaa, suuressa viisaudessaan tullut kertomaan, miten suomalaisten kanssa kannattaa isoilla vesillä seilata. Oikeastaan mieluiten ilman niitä suomalaisia. Siinäpä laskeutui tahmea, harmaa räntäsadepilvi aika monen suomalaisen perheen kevättalven auringon eteen. Meidänkin.

Jos joku silloin seitsemän vuotta sitten olisi tyrkännyt eteeni kristallipallon ja sanonut, että usko huviksesi, tuo röyhkeä jenkki on oikeassa, tämä oikeasti on sinulle hieno uusi alku, olisin varmasti vain purskahtanut äänekkääseen nauruun tai sitten itkuun. Mutta pakko se nyt on myöntää, että niinhän siinä kävi. Se tie, jonka silloin jouduin käytännössä ainoana vaihtoehtona valitsemaan, on osoittautunut valtavan antoisaksi, sekä henkisesti että taloudellisesti. Paluu toimistotyömuurahaiseksi on nykytilanteessani aika kaukainen ajatus.

Tällä kertaa, tässä räntäpilvessä, minun on paljon helpompi pysyä rauhallisena ja optimistisena. Hyvin me pärjätään, nyt ja tulevaisuudessa. Toki optimismi on minulle helpompaa nyt osittain myös siksi, että tällä kertaa tilanne ei koske suoranaisesti minua - mutta myös siksi, että kokemus on opettanut minut uskomaan uusiin tilaisuuksiin. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

Itse

Itse rikoit
turha parkua
siinä se nyt on
seitsemän vuoden säpäleinä

sirpaleista näkyy
sirpaleita sinusta
voit tuijottaa tai lakaista
valinta on sinun

Itse rikoit turha parkua

Valitse ovi
mikä tahansa ovi
katso sisään
pidä silmät auki

hymyile
kunnes uskot
että sinun kuuluu
olla siinä
olla sinä

* * *
Runotorstaissa ollaan Laila Hirvisaarta (ent. Hietamies) lainaten oudoilla ovilla.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Siitä ja sen kestävyydestä

Jo reilusti yli 30 vuotta naimisissa ollut aviopari istuskeli iltapalalla, kun miehen opiskeluaikainen kaveri soitti. Edellisestä yhteydenotosta oli kulunut vuosikymmeniä, joten paljon kuulumisia oli vaihdettavana. Mies kertoi olevansa edelleen naimisissa opiskeluvuosien tyttöystävänsä kanssa, mistä vastapuoli ilmeisesti hieman hämmästyi – ainakin siitä päätellen, että keskustelu innoitti pariskunnan tenttaamaan paikalle ilmaantunutta pahaa-aavistamatonta miniäänsä: "Mitä luulet, jos mies on saman naisen kanssa yli 30 vuotta niin kertooko se siitä, että se on hyvä nainen, vai onko se mies vain laiska?"

Kysymys esitettiin toki hilpeästi naureskellen, eikä sanamuoto tietenkään oikeasti antanut miniälle paljon vastausvaihtoehtoja. Appiukon haukkuminen laiskaksi ja siinä sivussa anopin tuomitseminen huonoksi vaimoksi olisi melkoinen perhepoliittinen itsemurha – ja ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa myös ehdoton emävale.

Mutta hyvä kysymyshän se on: Mikä on pitkien liittojen salaisuus? Mikä saa ihmiset viihtymään vuosikymmeniä yhdessä?

Oikeita vastauksia on varmasti tasan yhtä monta kuin niitä pitkiä liittojakin. Usein niissä esiintyy sellaisia sanoja kuin ymmärrys, kommunikaatio, yhteen kasvaminen, tukeminen – ja tietenkin se suurin kaikista, rakkaus.

Tai sitten ihan silkka jästipäisyys, kuten eräässä hyvin tuntemassani tapauksessa. Tämä pariskunta avioitui jo 1940-luvulla, joten heidän tapauksessaan toki myös ajan henki on ollut aivan toisenlainen kuin nykypareilla, ero on nähty vasta aivan äärimmäisenä ratkaisuna. Tämä nimenomainen avioliitto kävi kuitenkin niin vakavilla karikoilla, että jopa ammattiauttajat alkoivat virkansa puolesta selvittää rouvalle itsestäänselvänä vaihtoehtona pitämänsä avioeron käytännön järjestelyjä. Rouva kuitenkin tyrmäsi koko ajatuksenkin heti alkuunsa, todennäköisesti vankkumattomaan pohoojaalaaseen tapaansa itsekseen tuumaten, että "Moon jumalan ja seurakunnan erees luvannu sen puolisokseni ottaa, ja jos mää sen lupaukseni ny perun ni sehän tarkoottaas että olin sillon vääräs!" Ja niin vain rouva pysyi miehen rinnalla koko tämän loppuelämän, kärsivällisesti hoiti vielä dementian iskettyäkin niin, ettei miehen tarvinnut viettää laitoshoidossa kuin aivan viimeinen vuotensa. Siellä sairaalavuoteen äärellä, lähdön ollessa jo hyvin lähellä, hän otti sitten miestään vielä kerran kädestä ja purki sydämeltään kaikki ne vuodet odottaneen kysymyksen: "Oiskohan sulla multa mitään anteeks pyyrettävää?" Vastausta hän ei enää saanut, mutta taisi sen mielessään kuitenkin tietää.

Nykyään useimmissa kulttuureissa ihmiset menevät yhteen yleensä silkasta rakkaudesta – ja eroavat, jos se rakkaus syystä tai toisesta loppuu. Niin voi käydä, eikähän sille sitten mitään voi.

Vuosikymmeniä kestäneet onnelliset parisuhteet ovat minusta jotain aivan mahtavaa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa! Oma avioliittoni on vielä yksinumeroisilla luvuilla, mutta toivon, että joskus viidenkymmenen vuoden kuluttua voin omalta osaltani vastata kysymykseen juuri meidän pitkän liittomme salaisuudesta. Ja ettei viimeisiin yhteisiin keskusteluihimme jäisi anteeksi pyytämistä.

* * *

Pakinaperjantaissa aloitetaan mielenkiintoisten aiheiden sarja onnesta Bill O'Hanlonin näkemysten perusteella; tämän viikon aiheena ovat ihmissuhteet. Otin nyt vapauden käsitellä pelkästään parisuhteita, vaikka ensimmäisessä onnellisuusteesissä nimenomaan todetaan, että onnellisuus on verrannollinen ihmisen sosiaalisten suhteiden monipuolisuuteen ja syvyyteen. Mutta olen kyllä usein miettinyt, että loppujen lopuksihan rakkaus- ja ystävyyssuhteilla ei paljon muuta eroa ole kuin se seksuaalinen puoli; useimmat teesit ja totuudet ja salaisuudet pätevät kummankin sortin suhteisiin, vai mitä.

torstai 3. helmikuuta 2011

Horis skopo

Elämä on poukkoilua ajassa ja tiedossa
kaksi eteen yksi taakse
tämän päivän pilvessä on huomenna hopeareunus
ylihuomenna kultaa

älä harpo

Eilisen lupaukset avataan tänään
elämä on istumista käärepaperivuorella
tiedän luulen tietäväni arvaan
jälkiviisaus pannaan huomisen postiin

ei saa jäädä tuleen makaamaan

Elämä on tasapainoilua aikajanalla
tänään maalasi eilisen päälle
eikä huomista oikeasti ole
vielä

* * *
Runotorstaissa inspiroidutaan tällä viikolla tekstikatkelmasta:
"Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan."
Fredrik Långin esseestä 'Aika historiana ja aika kohtalona' teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.)

lauantai 29. tammikuuta 2011

Lapsuus

Silloin kesät olivat aina lämpimiä ja aurinkoisia eikä juuri koskaan satanut, mutta silti oli aina ihanan vihreää ja kukat kukkivat ja omasta maasta saatiin hyvä hernesato. Uimavedet olivat lämpimiä ja tekemistä keksittiin, vaikkei telkkarista tullutkaan kuin yksi lastenohjelma viikossa.

Ja talvet olivat lumisia mutteivät liian kylmiä ja kouluun kuljettiin potkukelkalla tai hiihtäen ja pipo riisuttiin kun sisälle mentiin. Lumikasaan tehtiin linna ja kenkämäki ja tekemistä keksittiin, vaikkei konsolipelejä ollutkaan paitsi se yksi, jossa pelattiin kahdella viivalla ja yhdellä neliöllä tennistä ja johon kyllä kyllästyi tarpeeksi nopeasti.

Ne olivat aikoja ne. Ihan toista kuin nykyään. Paljosta jäätiin paitsi ja paljon antoisampaa oli.

Silloin se perusta elämälle luotiin, se vankkumaton muuttumaton tiedostamaton perusta, johon on sittemmin aina palattu, kun on eteneminen käynyt tahmeaksi. "Millainen lapsuus sulla oli? Millaiset suhteet vanhempiin? Miten lapsuudenkodissasi ratkaistiin tällaiset tilanteet?"

Silloin käärittiin voipaperiin ne elämän eväsleivät, joilla pitäisi koko loppumatka rämpiä. Toisille kai tuli sitten vähän paksumpi kerros sitä voita sinne väliin, toisille ehkä jopa juustoakin. "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa." Nykyään jaellaan nallekarkkeja muumimukeihin, mutta eivätpä nekään aina tasan mene.

Nyt sitä sitten ollaan aikuisia. Mikäs tässä. Kai sitä toki aina voisi paremminkin mennä, kai sitä voisi jotain yrittääkin, mutta kun lapsuus. Mitä sitä turhia. Paha on perustuksia mennä valmiin talon alta korjailemaan, ei sinne voipaperiin enää voi uusia eväitä ujuttaa.

Mitä tässä enää muuta kuin yrittää oman jälkikasvunsa muumimukia täyttää mahdollisimman hyvällä setillä. Jotta se voi sitten loppuelämänsä vedota siihen, että kun lapsuus.

* * *
Pakinaperjantain viikon aihe.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Erilainen

tämä idea kyllä vesittää itse itsensä heti ekalla rivillä

kiepautan sinut ylösalaisin
kun tänään pitää olla erilainen
voi pikku runonen

sormet tanssivat sanoja
annan runon tulla
suljen silmät

huoneeseen ja sydämeen
annan auringon tulla
avaan verhot

* * *

Runotorstaissa käskettiin...

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kaksituksin


Yussuf on asunut Suomessa jo reilun vuoden. Hän on oppinut, että kaikki ympärillä - niin ilma, kasvusto kuin ihmisten yleisilmekin - on välillä mustaa, välillä harmaata, välillä vihreää, välillä punaisen, keltaisen ja ruskean kirjavaa. Hän on oppinut, että välillä aurinko valaisee herkeämättä mutta välillä se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. Hän on oppinut ihan vähän suomen kieltä. Hän on oppinut, että suomalaiset eivät yleisesti ottaen ole varauksettoman innokkaita tutustumaan uusiin ihmisiin. Varsinkaan sellaisiin, joiden iho on eri värinen.

Hän on yksinäinen.

Toimintakeskuksen Asta yrittää auttaa häntä pääsemään paikalliseen elämänmenoon mukaan. Asta on esitellyt hänelle kirjastoa, näyttänyt bussireittejä, kertonut lenkkipoluista ja ilmaiskonserteista. Astan neuvojen ansiosta hän saakin jotenkuten aikansa kulumaanen avulla ja ilmaiskonserteista. eittejäiita  se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. , mutta ne eivät ratkaise sitä ongelmaa, että hän kaipaisi naista rinnalleen.

Ravintoloissa Yussuf ei viihdy. Siellä ihmiset käyttäytyvät jotenkin aivan eri lailla kuin muualla; ovat riehakkaita ja kovaäänisiä, jopa hyökkääviä, naisetkin. Eivätkä kuitenkaan vaikuta tavallista innokkaammilta tutustumaan ihmisiin, joiden iho on eri värinen, päinvastoin, varsinkin loppuillasta ihmisten katseista, ja sanoistakin, voi usein aistia melkeinpä suoranaista vihamielisyyttä.

Internetissä on kaikenlaisia treffipalstoja. Asta on selittänyt, että tietokonetta ja Internetiä voi käyttää kirjastossa ilmaiseksi, mutta pitkät rekisteröitymislomakkeet ovat liikaa Yussufin kielitaidolle.

Kaverit ovat vinkanneet, että Facebookin välityksellä voisi hyvinkin tutustua mukaviin naisiin. Niinpä Yussuf etsii sattumanvaraisesti pitkän listan naisennimisiä suomalaisia, jotka ovat sallineet viestien lähettämisen tuntemattomillekin, ja lähettää heille kaikille huolellisesti miettimänsä, kielikurssiaineiston ja sanakirjan avulla laatimansa tervehdyksen: "Minä ei halua olla uksin, olisimme kaksituksin?"

Suurin osa naisista ei vastaa lainkaan. Jotkut vastaavat käyttäen sellaisia sanoja, joita Yussuf ei löydä sanakirjastakaan mutta joita hän kuulee kaduilla riittävän usein tajutakseen, että myönteisiä vastauksia ne eivät tarkoita. Yksi vastauksista sen sijaan vaikuttaa oikein lupaavalta, tytön nimi on Jenna ja hän sanoo pitäneensä Yussufin viestistä, koska hän on sellainen runotyttö. Sitäkään sanaa ei löydy sanakirjasta, mutta viestin yleisestä sävystä Yussuf ymmärtää, että se ei voi olla paha sana. Hän vastaa Jennalle. He alkavat kirjoitella toisilleen, ja jokainen viesti kohentaa Yussufin mielialaa yhtä paljon kuin hänen kielitaitoaankin. Mutta sitten tulee taas sellainen pahojen sanojen täyttämä viesti mieheltä, joka kirjoittaa, että hän on Jennan isä ja Jenna on vasta neljäntoista ja Yussuf on kamala rikollinen lapsen ahdistelija ja ellei ahdistelu lopu, isä ilmoittaa poliisille.

Yussuf lannistuu ja masentuu. Hän päättää lakata yrittämästä. Hän istuu päivät pitkät ikkunansa ääressä, seuraa kuinka ihmiset ja luonto alkavat valmistautua taas uuteen vuodenaikaan. Ehkä hänen kohtalonsa on elää yksin täällä kaukaisessa, hiljaisessa, alati väriä vaihtavassa maassa. Toimintakeskuksen Asta tulee käymään, tuo pullaa ja keittää teetä, istuu pöydän ääreen, katsoo Yussufia ystävällisesti mutta ei sano mitään. Siinä he istuvat, hiljaisuuden vallitessa teetä hörppien. Kaksituksin.

* * *
Tämän tarinan innoitti tämän viikon pakinaperjantai.