lauantai 29. tammikuuta 2011

Lapsuus

Silloin kesät olivat aina lämpimiä ja aurinkoisia eikä juuri koskaan satanut, mutta silti oli aina ihanan vihreää ja kukat kukkivat ja omasta maasta saatiin hyvä hernesato. Uimavedet olivat lämpimiä ja tekemistä keksittiin, vaikkei telkkarista tullutkaan kuin yksi lastenohjelma viikossa.

Ja talvet olivat lumisia mutteivät liian kylmiä ja kouluun kuljettiin potkukelkalla tai hiihtäen ja pipo riisuttiin kun sisälle mentiin. Lumikasaan tehtiin linna ja kenkämäki ja tekemistä keksittiin, vaikkei konsolipelejä ollutkaan paitsi se yksi, jossa pelattiin kahdella viivalla ja yhdellä neliöllä tennistä ja johon kyllä kyllästyi tarpeeksi nopeasti.

Ne olivat aikoja ne. Ihan toista kuin nykyään. Paljosta jäätiin paitsi ja paljon antoisampaa oli.

Silloin se perusta elämälle luotiin, se vankkumaton muuttumaton tiedostamaton perusta, johon on sittemmin aina palattu, kun on eteneminen käynyt tahmeaksi. "Millainen lapsuus sulla oli? Millaiset suhteet vanhempiin? Miten lapsuudenkodissasi ratkaistiin tällaiset tilanteet?"

Silloin käärittiin voipaperiin ne elämän eväsleivät, joilla pitäisi koko loppumatka rämpiä. Toisille kai tuli sitten vähän paksumpi kerros sitä voita sinne väliin, toisille ehkä jopa juustoakin. "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa." Nykyään jaellaan nallekarkkeja muumimukeihin, mutta eivätpä nekään aina tasan mene.

Nyt sitä sitten ollaan aikuisia. Mikäs tässä. Kai sitä toki aina voisi paremminkin mennä, kai sitä voisi jotain yrittääkin, mutta kun lapsuus. Mitä sitä turhia. Paha on perustuksia mennä valmiin talon alta korjailemaan, ei sinne voipaperiin enää voi uusia eväitä ujuttaa.

Mitä tässä enää muuta kuin yrittää oman jälkikasvunsa muumimukia täyttää mahdollisimman hyvällä setillä. Jotta se voi sitten loppuelämänsä vedota siihen, että kun lapsuus.

* * *
Pakinaperjantain viikon aihe.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Erilainen

tämä idea kyllä vesittää itse itsensä heti ekalla rivillä

kiepautan sinut ylösalaisin
kun tänään pitää olla erilainen
voi pikku runonen

sormet tanssivat sanoja
annan runon tulla
suljen silmät

huoneeseen ja sydämeen
annan auringon tulla
avaan verhot

* * *

Runotorstaissa käskettiin...

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kaksituksin


Yussuf on asunut Suomessa jo reilun vuoden. Hän on oppinut, että kaikki ympärillä - niin ilma, kasvusto kuin ihmisten yleisilmekin - on välillä mustaa, välillä harmaata, välillä vihreää, välillä punaisen, keltaisen ja ruskean kirjavaa. Hän on oppinut, että välillä aurinko valaisee herkeämättä mutta välillä se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. Hän on oppinut ihan vähän suomen kieltä. Hän on oppinut, että suomalaiset eivät yleisesti ottaen ole varauksettoman innokkaita tutustumaan uusiin ihmisiin. Varsinkaan sellaisiin, joiden iho on eri värinen.

Hän on yksinäinen.

Toimintakeskuksen Asta yrittää auttaa häntä pääsemään paikalliseen elämänmenoon mukaan. Asta on esitellyt hänelle kirjastoa, näyttänyt bussireittejä, kertonut lenkkipoluista ja ilmaiskonserteista. Astan neuvojen ansiosta hän saakin jotenkuten aikansa kulumaanen avulla ja ilmaiskonserteista. eittejäiita  se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. , mutta ne eivät ratkaise sitä ongelmaa, että hän kaipaisi naista rinnalleen.

Ravintoloissa Yussuf ei viihdy. Siellä ihmiset käyttäytyvät jotenkin aivan eri lailla kuin muualla; ovat riehakkaita ja kovaäänisiä, jopa hyökkääviä, naisetkin. Eivätkä kuitenkaan vaikuta tavallista innokkaammilta tutustumaan ihmisiin, joiden iho on eri värinen, päinvastoin, varsinkin loppuillasta ihmisten katseista, ja sanoistakin, voi usein aistia melkeinpä suoranaista vihamielisyyttä.

Internetissä on kaikenlaisia treffipalstoja. Asta on selittänyt, että tietokonetta ja Internetiä voi käyttää kirjastossa ilmaiseksi, mutta pitkät rekisteröitymislomakkeet ovat liikaa Yussufin kielitaidolle.

Kaverit ovat vinkanneet, että Facebookin välityksellä voisi hyvinkin tutustua mukaviin naisiin. Niinpä Yussuf etsii sattumanvaraisesti pitkän listan naisennimisiä suomalaisia, jotka ovat sallineet viestien lähettämisen tuntemattomillekin, ja lähettää heille kaikille huolellisesti miettimänsä, kielikurssiaineiston ja sanakirjan avulla laatimansa tervehdyksen: "Minä ei halua olla uksin, olisimme kaksituksin?"

Suurin osa naisista ei vastaa lainkaan. Jotkut vastaavat käyttäen sellaisia sanoja, joita Yussuf ei löydä sanakirjastakaan mutta joita hän kuulee kaduilla riittävän usein tajutakseen, että myönteisiä vastauksia ne eivät tarkoita. Yksi vastauksista sen sijaan vaikuttaa oikein lupaavalta, tytön nimi on Jenna ja hän sanoo pitäneensä Yussufin viestistä, koska hän on sellainen runotyttö. Sitäkään sanaa ei löydy sanakirjasta, mutta viestin yleisestä sävystä Yussuf ymmärtää, että se ei voi olla paha sana. Hän vastaa Jennalle. He alkavat kirjoitella toisilleen, ja jokainen viesti kohentaa Yussufin mielialaa yhtä paljon kuin hänen kielitaitoaankin. Mutta sitten tulee taas sellainen pahojen sanojen täyttämä viesti mieheltä, joka kirjoittaa, että hän on Jennan isä ja Jenna on vasta neljäntoista ja Yussuf on kamala rikollinen lapsen ahdistelija ja ellei ahdistelu lopu, isä ilmoittaa poliisille.

Yussuf lannistuu ja masentuu. Hän päättää lakata yrittämästä. Hän istuu päivät pitkät ikkunansa ääressä, seuraa kuinka ihmiset ja luonto alkavat valmistautua taas uuteen vuodenaikaan. Ehkä hänen kohtalonsa on elää yksin täällä kaukaisessa, hiljaisessa, alati väriä vaihtavassa maassa. Toimintakeskuksen Asta tulee käymään, tuo pullaa ja keittää teetä, istuu pöydän ääreen, katsoo Yussufia ystävällisesti mutta ei sano mitään. Siinä he istuvat, hiljaisuuden vallitessa teetä hörppien. Kaksituksin.

* * *
Tämän tarinan innoitti tämän viikon pakinaperjantai.

torstai 20. tammikuuta 2011

Sydän tahtoo

Sydän tahtoo laukata
pamppailla ja pomppia
lyödä jokaisen lyönnin
kuin patarumpuun
Onnen ja Riemun voimasta

Mutta tämä pieni sydän
kiteisen kuoren sisällä
värisee jähmettyneenä
arkana ja kylmissään
eikä uskalla hypähtää

Sinä voit risauttaa rikki sen kuoren
Se on helppoa:
Jää

* * *

Runotorstain aiheena tällä viikolla jää.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Nojatuolimatkailua

Ostoskeskus täynnä ihmisiä. Liikehdintää, ääntä, hajua. Toppatakkien kahinaa, kengänkorkojen kopinaa, monenkielistä puheensorinaa. Rasvankäryä, hikeä, parfyymia. Kaikki sekoittuneena epämääräiseksi, vellovaksi massaksi.

Annikki pysähtyy huokaisten ja pudottaa muovipussit käsistään siihen keskelle käytävää. Ei askeltakaan enää, ei yhtäkään kauppaa! Ilokseen Annikki huomaa suoraan takanaan vapaan lepotuolin. Hän istahtaa siihen, järjestelee muovipussit jalkojensa juureen, tonkii käsilaukustaan kännykän, naputtelee tyttärelleen tekstiviestin: "Olen C-käytävällä, Seppälän edessä, tule tähän viimeistään viideltä, sitten kotiin."

Tuoli on mukavan pehmeä ja hyvän mallinen. Annikki huomaa kädensijassa säätimiä ja vaativana ammottavan kolikkoaukon. Hetken mielijohteesta hän kaivelee käsilaukkunsa uumenista kaksieuroisen, sujauttaa sen aukkoon, valitsee summanmutikassa jonkinlaisia säätöjä. Tuoli alkaa hurista ja väristä miellyttävästi. Annikki huokaisee syvään, sulkee silmänsä ja heiluttelee väsyneitä jalkojaan.

"Anteeksi, rouva?"

Annikki havahtuu olkansa takaa kuuluvaan miehen ääneen. Seuraava tulokas tietysti jo malttamattomana hoputtamassa. Annikki kumartuu tavoittelemaan muovipusseja jalkojensa juuresta, kun ääni jatkaa:

"Saisiko olla pina colada?"

Annikilta pääsee tyttömäinen hihitys, kun hän kääntyy äänen suuntaan.  Huomattavan komea, oikeastaan kaunis nuori mies, pukeutuneena valkeaan paitaan, mustiin housuihin ja pikkuiseen essuun, hymyilee niin, että helmenvalkoinen hammasrivi suorastaan säihkyy auringossa, ojentaa tarjotinta, jolla komeilee mahtavan kokoinen, ananaksella ja iloisenvärisellä paperivarjolla koristettu drinkki.

"Voi sentään, ei se käy, täytyy ajaa kotiin."

"Ehei, hyvä rouva, tällä saarella on autoilu kokonaan kielletty!"

Annikin silmät rävähtävät apposen auki ja hän katselee ympärilleen. Auringossa kimmeltävästä turkoosista merestä nousee hohtavanvalkoinen hiekkaranta, joka vähitellen vaihtuu syvänvihreisiin, pehmeälehtisiin pensaisiin ja hypnoottisen rauhoittavasti huojuviin palmuihin. Yhden palmun alla on jättiläiskokoista kookospähkinää muistuttava pieni baarikoju, josta tarjoilijapoika mitä ilmeisimmin on drinkkeineen ilmestynyt, muuten koko ranta on täysin autio. Ilman täyttää aaltojen lempeä suhahtelu hiekalla, eksoottisten hedelmien tuoksu ja tuulen vilvoittava liike palmunlatvoissa. Aurinko ja tropiikin kosteus hellivät ihoa.

"Pitää olla varovainen, jos torkahtaa, rouva, ettei saa auringonpistosta. Ottakaa nyt vain, tämä virkistää!"

Hämmentyneenä Annikki ojentaa kätensä ja tarttuu lasiin, jonka ulkopintaan on tiivistynyt kosteutta. Juoma on täydellisen raikasta ja juuri sopivan makeaa. Hän kääntyy kiittääkseen nuorta adonista, mutta tämä on jo kadonnut. Annikki noukkii vatsansa päällä levänneen kirjan ja uppoutuu suosikkikirjailijansa uusimpiin juonenkäänteisiin. Hänen tajuntansa matkaa paratiisirannan ja New Yorkin alamaailman hämyisten kuppiloiden välillä. Pina coladan virkistävä viileys tuntuu pitkän matkaa juoman valuessa kurkusta alas. Jokainen ruumiinjäsen on täydellisen rentoutuneessa, painottomassa tilassa ja kuitenkin samaan aikaan täynnä merkillistä energiaa ja voimaa. Vain tukka lepattaa tahdottomana lempeässä merituulessa. Annikki vetää keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja sulkee silmänsä uudelleen.


"Moi mutsi! Mutsi..? Voi ei, ihan tajuttoman noloo, ootsä nukahtanu siihen? Mut-SIIH! Mä hei tartten ihan ehottomasti sellasen yhen pelin, sun täytyy nyt kyl ostaa se mulle, se on kyl vähintä mitä sä voit enää tehä kun oot niinku ihan totaalisesti just nolannu mut…"

Kahden euron hierontaohjelma on kulunut loppuun.

* * *

Pakinaperjantaissa tällä viikolla aiheena hierova tuoli. Kuva Dominikaanisesta Tasavallasta viiden vuoden takaa.

torstai 13. tammikuuta 2011

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Alussa oli olipa kerran
onnimanni, suo kuokka ja jussi
synkkä ja myrskyinen yö

ja iloinen odotus
että lopulta, sen pituinen se, 
eletään onnellisina elämän loppuun

Aika velikultia!

Jossain siinä välissä
onnimannista tuli meiän herra ja herätys
hovimestari oli murhaaja

Elämä tapahtui

* * *

Joululoman jälkeen on Runotorstaissa taas uuden runorupeaman alku.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Lelupäivä

No se on härrävärkki elikkäs hilavitkutin. Viimesen päälle pähee peli onkin! Siinä on yhteen liitettäviä komponentteja, sisääntuloja ja ulosmenoja, kytkimiä ja säätimiä ja eri tarkoituksiin soveltuvia suukappaleita.

Se käy ja kukkuu, verkkovirralla tai ladatulla akulla. Kun kytkee virran päälle, se surisee, käyttötarkoituksesta riippuen kovempaa tai hiljempaa. Tietysti se myös hieman värisee, vaikka huippuergonominen onkin. Eri käyttötiloja ilmaistaan erilaisilla merkkivaloilla, ja tietysti myös eri häiriötiloille on omat valomerkkinsä.

Siitä näkee jo päältä, että se on laatuvekotin, korkeaa teknologiaa. Muotoilu on virtaviivainen ja väri asiallinen. Suuttimet ja kytkimet ovat ammattimaisia ja tyylikkäitä. Ja kun kaikki yhteen liitettävät komponentit nyhtää irti toisistaan, se menee hämmästyttävän pieneen tilaan!

Juu-u, ei siitä ole epäilystäkään, etteikö tämä vehjes täyttäisi tarkoitustaan elikkäs hoitaisi hommaansa, varmasti helpottaa elämäämme melkoisesti! Ja tosi edullinenkinhan se oli, erikoistarjouksessa oikein.

Jaa että miksi meidän piti sellainen saada? Hoopo nainen! Sehän on elektroninen laite ja sellaisia on kiva omistaa!

Jaa että mitä me sille vanhalle nyt sitten tehdään? Voi teitä naisia... Viedään tietysti vintille odottamaan. (Oletko muuten jo löytänyt niitä muutamaa sen komponenttia, jotka ovat johonkin hukkuneet sen jälkeen kun se viimeksi osiin purettiin?) Onhan se nyt joka miehen unelma jonain kauniina päivänä perustaa elektroniikkamuseo!

* * *

Vastaus pakinaperjantain haasteeseen. Ja tässä tarinassa on kuulkaas iso osa totta, pari ihan sanantarkkaa sitaattiakin eräältä lähisukulaiselta, joka kyllä on minulle ihan rakas, vaikken ihan kaikkia hänen aivoituksiaan ihan täysin aina ymmärräkään...