sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Kaksituksin


Yussuf on asunut Suomessa jo reilun vuoden. Hän on oppinut, että kaikki ympärillä - niin ilma, kasvusto kuin ihmisten yleisilmekin - on välillä mustaa, välillä harmaata, välillä vihreää, välillä punaisen, keltaisen ja ruskean kirjavaa. Hän on oppinut, että välillä aurinko valaisee herkeämättä mutta välillä se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. Hän on oppinut ihan vähän suomen kieltä. Hän on oppinut, että suomalaiset eivät yleisesti ottaen ole varauksettoman innokkaita tutustumaan uusiin ihmisiin. Varsinkaan sellaisiin, joiden iho on eri värinen.

Hän on yksinäinen.

Toimintakeskuksen Asta yrittää auttaa häntä pääsemään paikalliseen elämänmenoon mukaan. Asta on esitellyt hänelle kirjastoa, näyttänyt bussireittejä, kertonut lenkkipoluista ja ilmaiskonserteista. Astan neuvojen ansiosta hän saakin jotenkuten aikansa kulumaanen avulla ja ilmaiskonserteista. eittejäiita  se jaksaa vain vaivoin käydä horisontin yllä kurkistamassa. , mutta ne eivät ratkaise sitä ongelmaa, että hän kaipaisi naista rinnalleen.

Ravintoloissa Yussuf ei viihdy. Siellä ihmiset käyttäytyvät jotenkin aivan eri lailla kuin muualla; ovat riehakkaita ja kovaäänisiä, jopa hyökkääviä, naisetkin. Eivätkä kuitenkaan vaikuta tavallista innokkaammilta tutustumaan ihmisiin, joiden iho on eri värinen, päinvastoin, varsinkin loppuillasta ihmisten katseista, ja sanoistakin, voi usein aistia melkeinpä suoranaista vihamielisyyttä.

Internetissä on kaikenlaisia treffipalstoja. Asta on selittänyt, että tietokonetta ja Internetiä voi käyttää kirjastossa ilmaiseksi, mutta pitkät rekisteröitymislomakkeet ovat liikaa Yussufin kielitaidolle.

Kaverit ovat vinkanneet, että Facebookin välityksellä voisi hyvinkin tutustua mukaviin naisiin. Niinpä Yussuf etsii sattumanvaraisesti pitkän listan naisennimisiä suomalaisia, jotka ovat sallineet viestien lähettämisen tuntemattomillekin, ja lähettää heille kaikille huolellisesti miettimänsä, kielikurssiaineiston ja sanakirjan avulla laatimansa tervehdyksen: "Minä ei halua olla uksin, olisimme kaksituksin?"

Suurin osa naisista ei vastaa lainkaan. Jotkut vastaavat käyttäen sellaisia sanoja, joita Yussuf ei löydä sanakirjastakaan mutta joita hän kuulee kaduilla riittävän usein tajutakseen, että myönteisiä vastauksia ne eivät tarkoita. Yksi vastauksista sen sijaan vaikuttaa oikein lupaavalta, tytön nimi on Jenna ja hän sanoo pitäneensä Yussufin viestistä, koska hän on sellainen runotyttö. Sitäkään sanaa ei löydy sanakirjasta, mutta viestin yleisestä sävystä Yussuf ymmärtää, että se ei voi olla paha sana. Hän vastaa Jennalle. He alkavat kirjoitella toisilleen, ja jokainen viesti kohentaa Yussufin mielialaa yhtä paljon kuin hänen kielitaitoaankin. Mutta sitten tulee taas sellainen pahojen sanojen täyttämä viesti mieheltä, joka kirjoittaa, että hän on Jennan isä ja Jenna on vasta neljäntoista ja Yussuf on kamala rikollinen lapsen ahdistelija ja ellei ahdistelu lopu, isä ilmoittaa poliisille.

Yussuf lannistuu ja masentuu. Hän päättää lakata yrittämästä. Hän istuu päivät pitkät ikkunansa ääressä, seuraa kuinka ihmiset ja luonto alkavat valmistautua taas uuteen vuodenaikaan. Ehkä hänen kohtalonsa on elää yksin täällä kaukaisessa, hiljaisessa, alati väriä vaihtavassa maassa. Toimintakeskuksen Asta tulee käymään, tuo pullaa ja keittää teetä, istuu pöydän ääreen, katsoo Yussufia ystävällisesti mutta ei sano mitään. Siinä he istuvat, hiljaisuuden vallitessa teetä hörppien. Kaksituksin.

* * *
Tämän tarinan innoitti tämän viikon pakinaperjantai.

13 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tässä olet kerrannut sitä samaa mitä jakuvasti kerrotaan, kun käsitellään maahanmuuttajien sopeutumista. Tuommoistahan se on.

isopeikko kirjoitti...

Hmm... jos sanoisi että poissa hyvä, kotona paras, se ei olisi välttämättä totta joka suhteessa... mutta kaikkea ei voi aina saada.

Demetrius kirjoitti...

Yussufeja löytyy monen nimisenä, monen ikkunan takaa ja ikävöiden monella eri kielellä. Yksin.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Se on kyllä totta, että yksinäisyyden ongelmia on kaikenlaisilla ihmisillä, kaikkialla, mutta vieraassa ympäristössä monenlaiset kynnykset ovat vielä tavallistakin korkeampia ylitettäväksi.

Mutta aika yleinen ilmiö on sekin, että ei huomata sellaista, mikä on ihan siinä silmien edessä...

arleena kirjoitti...

Sopeutumin en uuteen kulttuuriin ja erikoisesti kielen opettelu, jotta tulisi ymmärretyksi, on todella vaikeaa. Paikallisväestön asenteet ovat kaiken lisäksi torjuvia rasistisia.

Pakinastasi juuri nämä ongelmat kävivät hyvin ilmi. Näyttää siltä ettemme aiokaan tehdä asialle mitään, jätämme nämä maahanmuuttajat helposti yksin.

Lastu kirjoitti...

Haikeankipeä tarina. On maahanmuuttajia, on myös (suomalaisia) erityisryhmiä kuten vammaisia jotka kaipaisivat kumppania mutta tulevat torjutuksi vammansa vuoksi vaikka sydän saattaisi olla kultaa.

Tarinasi puhuu ihmisarvon puolesta. Se kuuluu kaikille.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista, Arleena ja Lastu!

Heh, ei se kai sitten ole ihme, ettei tarinan Yussuf tajunnut sitä Astaa, kun ei sitä tunnu kukaan lukijoistakaan hoksaavan... Kiinnitettäisiinköhän jutussa huomiota eri asioihin, jos päähenkilö ei olisi maahanmuuttaja?

Heikki Lappalainen kirjoitti...

Oli kiva tunnelma ja mukavia, jänniä sanoja. Tän Jussuvin kuulumisista vois lukee enemmänkin. Kai se kirjoittaa kotiin?

Careliana kirjoitti...

Kiitos Heikki! Enpä usko, että Yussuf kovin ahkerasti tulee tarinoissani seikkailemaan, hän ei oikein tunnu minulle sillä lailla läheiseltä hahmolta (oikeasti valitsin tähän tarinaan päähenkilöksi maahanmuuttajan lähinnä siksi, että "kaksituksin" rimmaa sanan "uksin" eikä "yksin" kanssa, ja siitä se tarina sitten vain lähti kehkeytymään).

Mutta kommenttisi palautti mieleeni sellaisia hahmoja, joista olen aikaisemmin kirjoitellut useamminkin - täytyykin ottaa heidät taas joskus juttuihin mukaan! :)

SusuPetal kirjoitti...

Kyllä Yussuf sen pian ymmärtää, ettei Asta viran puolesta keitä teetä ja tuo pullaa.
Yksinäisyys ja pettymykset vain joskus kasvattavat sellaiset suomut silmien eteen, ettei näe sitä, mikä on ihan lähellä.

Careliana kirjoitti...

Kiva, Susu, että havaitsit myös Asta-ulottuvuuden (tarinastakohan vaiko kommenttivinkeistä?).

Siitä tulikin mieleeni, että miksei itse kukin voisi tehdä samaa - käydä joskus maahanmuuttajan luona teellä ja pullalla (ihan ilman taka-ajatuksia), eihän siihen mitään velvoittavaa virkaa tarvita! Se olisi konkreettisinta mahdollista kotouttamistyötä, eikä tarvitsisi miettiä sitäkään, katoaako omasta panoksesta matkan varrella osa johonkin välikäsiin.

OK kirjoitti...

Tuopa se onkin jutun juoni meidän todellisuudessamme. Jos Astan esimies Toimintakeskuksessa saa vihiä, että Asta ihan yksin vierailee Yussufin luona, vie pullaakin, on työpaikka vaarassa. Vaikkei taka-ajatuksia olisikaan.
Se on epäammatillista, näet.

Toinen juttu on elämän seksistäminen, ylierotisointi. Vaikka kokemuksen mukaan puhdas ystävyys kahta eri sukupuolta olevien välillä on usein sitä laadukkainta, siihen ei uskota. Ei puoliso, ei edes itse.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommentista OK! On se tosiaan harmi, että yksinäisyyden lievittämisestä on tullut jotenkin erityisen hankalaa, epäammattimaista, epäsoveliasta... monimutkainen on maailma.