lauantai 19. helmikuuta 2011

Miljoona

Count your blessings, laske siunauksesi, sanoo angloamerikkalainen hokema. No minäpä lasken.

Lapsen unentasaiset, onnelliselta hymyltä tuoksuvat hengitykset - sata, viisisataa, tuhat.
Koiran hännän heilahdukset - kaksituhatta, ja täysistä ympäripyörähdyksistä tuplat päälle. Oli se jänis, ihan kotiovella, totta tosiaan!
Silmänräpäykset puolison katseessa, joka sanoo "rakastan rakastan"- viisi, kuusi, kymppitonni.
Isikullan sanat näkymättömillä langattomilla ääniaalloilla, ainakin viisitoistatuhatta, kaksikymmentä jos saataisiin sovittua vierailusta taas.
Oman kodin lattialaatat, tapetin raidat, leivänmurut ruokapöydällä - kaksiviisi, kaksikuusi, saako laskea villakoiratkin?

Tekstiviesti ystävältä, joka on saanut vauvan. Vilpittömät naurunhörähdykset perhe-elokuvalle. Hot dog kahdella nakilla ja reiluilla lisukkeilla.

Takan luukusta kiemurteleva lämmön tuoksu. Sipsipussin rapsahdus, lupaus lauantai-illan paheellisesta herkkuhetkestä. Pollea pikku kouluttaja, joka saa koiran istumaan käskystä. Onnellinen koira, joka saa sipsinmurun palkinnokseen.

Yhteensä miljoona. Ainakin.

* * *
Pakinaperjantaissa paneudutaan tällä viikolla Bill O'Hanlonin teesiin, jonka mukaan onnellisuus voi pitkällä aikavälillä kasvaa merkittävästi, jos opettelee arvostusta ja kiitollisuutta. Onkin oikein terveellistä aina silloin tällöin pysähtyä ihan tietoisesti miettimään, mistä kaikesta sitä saakaan olla onnellinen ja kiitollinen, koska useasti ne arvokkaat asiat ovat piilossa arjen syrjäisissä sopukoissa. Mutta onneksi niitä sopukoita on tosi paljon!

perjantai 18. helmikuuta 2011

Juvenes dum sumus

tänään on viimeinen päivä
ennen tulevaisuutta siitä
täytyy ottaa kaikki irti
tänään ei itketä eilistä
huomista tiistaita tänään
on torvensoittoa karkkia
kuplajuomaa tänään on se
päivä kun me olemme kaikki
ja kaikki on meitä tänään
on viimeinen päivä ennen
tulevaisuutta ja siitä ei
kukaan vielä tiedä mitään
tai ainakaan muista tänään
on keltaisen ja punaisen
pilkullinen karkkipaperi
huomisen tien pientareella


* * *
Runotorstaissa aiheena rieha. Kyllä aika kiitää, siitä on jo ihan järkyttävän kauan kun itse riehuin auton lavalla, mutta sen muistan että ne pilkulliskuoriset salmiakkikarkit oli parhaita, näinköhän niitä enää edes on...

lauantai 12. helmikuuta 2011

Räpiköintiä

Muistan elävästi sen pimeän syystalvisen päivän yli seitsemän vuoden takaa. Se mies, mustapartainen amerikkalainen, katsoi meitä pöydän takaa röyhkeästi suoraan silmiin, jokaista vuorotellen, ja tokaisi: "Miksi te näytätte noin surkeilta? Ei tässä ole mitään murehdittavaa, iloisilta teidän pitäisi näyttää. Tämähän on teille tilaisuus, uusi mahdollisuus!"

Vaan kun minä henkilökohtaisesti ainakaan en halunnut mitään uusia mahdollisuuksia. Halusin tulla joka arkiaamu kahdeksaksi toimistolle, pakertaa siellä neljään asti ja lähteä tyytyväisenä kotiin, saada kuukausittain tililleni sen palkan, joka toki oli koulutustasoon nähden kuopassa mutta jolla kyllä vallan kelvollisesti eleli. Minä halusin tehdä sitä työtä siinä toimistossa, koska se oli minun juttuni, minun työni, se mitä parhaiten osasin ja eniten halusin tehdä. Ja minä halusin uskoa, viimeiseen saakka, että siksi saisinkin jäädä. Olinhan hyvin kiltti työmuurahainen, ahkera ja vähään tyytyväinen, enkä edes sairastanut oikeastaan koskaan.

Sittemmin se mustapartainen amerikkalainen mies on itsekin siirtynyt siitä firmasta suuremmille apajille ja ihan valtakunnan medioissakin laukonut totuuksiaan siitä, miten suomalaiset eivät pärjää isoilla vesillä koska leikkivät kahluualtaan säännöillä.

Eikä niille kilteille työmuurahaisille aina ole tilaa kahluualtaissakaan. Sinä vuonna minä sain siitä firmasta joulukortin, joka perui minun jouluni. Minä olen aina pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, yrittänyt löytää kaikesta edes jotain hyvää ja korostaa sitten sitä, saada siitä voimaa sivuuttaa tai voittaa ne mahdolliset ikävämmät puolet. Kuten Bill O'Hanlon Pakinaperjantain tämänviikkoiseseen haasteen liittyen toteaa, optimismilla ja positiivisella asenteella on vahva yhteys onnellisuuteen. Mutta siinä tilanteessa minä en vain pystynyt näkemään yhtään mitään positiivista, en vaikka se viisas mustapartainen amerikkalainen mies kuinka olisi yrittänyt muuta väittää. Pari kuukautta elin kuin tahmean, harmaan räntäsadepilven sisällä. Menin eteenpäin kun pakko kerran oli, järjestin asiani sen mukaan, mikä siinä tilanteessa tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Menin ja tein ja järjestin ja elin, vaikka kaikki tuntui pelkästään turhalta, tyhjältä ja turralta.

Nytpä on taas mahtava amerikkalainen mies, parraton maitonaama tällä kertaa, suuressa viisaudessaan tullut kertomaan, miten suomalaisten kanssa kannattaa isoilla vesillä seilata. Oikeastaan mieluiten ilman niitä suomalaisia. Siinäpä laskeutui tahmea, harmaa räntäsadepilvi aika monen suomalaisen perheen kevättalven auringon eteen. Meidänkin.

Jos joku silloin seitsemän vuotta sitten olisi tyrkännyt eteeni kristallipallon ja sanonut, että usko huviksesi, tuo röyhkeä jenkki on oikeassa, tämä oikeasti on sinulle hieno uusi alku, olisin varmasti vain purskahtanut äänekkääseen nauruun tai sitten itkuun. Mutta pakko se nyt on myöntää, että niinhän siinä kävi. Se tie, jonka silloin jouduin käytännössä ainoana vaihtoehtona valitsemaan, on osoittautunut valtavan antoisaksi, sekä henkisesti että taloudellisesti. Paluu toimistotyömuurahaiseksi on nykytilanteessani aika kaukainen ajatus.

Tällä kertaa, tässä räntäpilvessä, minun on paljon helpompi pysyä rauhallisena ja optimistisena. Hyvin me pärjätään, nyt ja tulevaisuudessa. Toki optimismi on minulle helpompaa nyt osittain myös siksi, että tällä kertaa tilanne ei koske suoranaisesti minua - mutta myös siksi, että kokemus on opettanut minut uskomaan uusiin tilaisuuksiin. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

Itse

Itse rikoit
turha parkua
siinä se nyt on
seitsemän vuoden säpäleinä

sirpaleista näkyy
sirpaleita sinusta
voit tuijottaa tai lakaista
valinta on sinun

Itse rikoit turha parkua

Valitse ovi
mikä tahansa ovi
katso sisään
pidä silmät auki

hymyile
kunnes uskot
että sinun kuuluu
olla siinä
olla sinä

* * *
Runotorstaissa ollaan Laila Hirvisaarta (ent. Hietamies) lainaten oudoilla ovilla.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Siitä ja sen kestävyydestä

Jo reilusti yli 30 vuotta naimisissa ollut aviopari istuskeli iltapalalla, kun miehen opiskeluaikainen kaveri soitti. Edellisestä yhteydenotosta oli kulunut vuosikymmeniä, joten paljon kuulumisia oli vaihdettavana. Mies kertoi olevansa edelleen naimisissa opiskeluvuosien tyttöystävänsä kanssa, mistä vastapuoli ilmeisesti hieman hämmästyi – ainakin siitä päätellen, että keskustelu innoitti pariskunnan tenttaamaan paikalle ilmaantunutta pahaa-aavistamatonta miniäänsä: "Mitä luulet, jos mies on saman naisen kanssa yli 30 vuotta niin kertooko se siitä, että se on hyvä nainen, vai onko se mies vain laiska?"

Kysymys esitettiin toki hilpeästi naureskellen, eikä sanamuoto tietenkään oikeasti antanut miniälle paljon vastausvaihtoehtoja. Appiukon haukkuminen laiskaksi ja siinä sivussa anopin tuomitseminen huonoksi vaimoksi olisi melkoinen perhepoliittinen itsemurha – ja ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa myös ehdoton emävale.

Mutta hyvä kysymyshän se on: Mikä on pitkien liittojen salaisuus? Mikä saa ihmiset viihtymään vuosikymmeniä yhdessä?

Oikeita vastauksia on varmasti tasan yhtä monta kuin niitä pitkiä liittojakin. Usein niissä esiintyy sellaisia sanoja kuin ymmärrys, kommunikaatio, yhteen kasvaminen, tukeminen – ja tietenkin se suurin kaikista, rakkaus.

Tai sitten ihan silkka jästipäisyys, kuten eräässä hyvin tuntemassani tapauksessa. Tämä pariskunta avioitui jo 1940-luvulla, joten heidän tapauksessaan toki myös ajan henki on ollut aivan toisenlainen kuin nykypareilla, ero on nähty vasta aivan äärimmäisenä ratkaisuna. Tämä nimenomainen avioliitto kävi kuitenkin niin vakavilla karikoilla, että jopa ammattiauttajat alkoivat virkansa puolesta selvittää rouvalle itsestäänselvänä vaihtoehtona pitämänsä avioeron käytännön järjestelyjä. Rouva kuitenkin tyrmäsi koko ajatuksenkin heti alkuunsa, todennäköisesti vankkumattomaan pohoojaalaaseen tapaansa itsekseen tuumaten, että "Moon jumalan ja seurakunnan erees luvannu sen puolisokseni ottaa, ja jos mää sen lupaukseni ny perun ni sehän tarkoottaas että olin sillon vääräs!" Ja niin vain rouva pysyi miehen rinnalla koko tämän loppuelämän, kärsivällisesti hoiti vielä dementian iskettyäkin niin, ettei miehen tarvinnut viettää laitoshoidossa kuin aivan viimeinen vuotensa. Siellä sairaalavuoteen äärellä, lähdön ollessa jo hyvin lähellä, hän otti sitten miestään vielä kerran kädestä ja purki sydämeltään kaikki ne vuodet odottaneen kysymyksen: "Oiskohan sulla multa mitään anteeks pyyrettävää?" Vastausta hän ei enää saanut, mutta taisi sen mielessään kuitenkin tietää.

Nykyään useimmissa kulttuureissa ihmiset menevät yhteen yleensä silkasta rakkaudesta – ja eroavat, jos se rakkaus syystä tai toisesta loppuu. Niin voi käydä, eikähän sille sitten mitään voi.

Vuosikymmeniä kestäneet onnelliset parisuhteet ovat minusta jotain aivan mahtavaa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa! Oma avioliittoni on vielä yksinumeroisilla luvuilla, mutta toivon, että joskus viidenkymmenen vuoden kuluttua voin omalta osaltani vastata kysymykseen juuri meidän pitkän liittomme salaisuudesta. Ja ettei viimeisiin yhteisiin keskusteluihimme jäisi anteeksi pyytämistä.

* * *

Pakinaperjantaissa aloitetaan mielenkiintoisten aiheiden sarja onnesta Bill O'Hanlonin näkemysten perusteella; tämän viikon aiheena ovat ihmissuhteet. Otin nyt vapauden käsitellä pelkästään parisuhteita, vaikka ensimmäisessä onnellisuusteesissä nimenomaan todetaan, että onnellisuus on verrannollinen ihmisen sosiaalisten suhteiden monipuolisuuteen ja syvyyteen. Mutta olen kyllä usein miettinyt, että loppujen lopuksihan rakkaus- ja ystävyyssuhteilla ei paljon muuta eroa ole kuin se seksuaalinen puoli; useimmat teesit ja totuudet ja salaisuudet pätevät kummankin sortin suhteisiin, vai mitä.

torstai 3. helmikuuta 2011

Horis skopo

Elämä on poukkoilua ajassa ja tiedossa
kaksi eteen yksi taakse
tämän päivän pilvessä on huomenna hopeareunus
ylihuomenna kultaa

älä harpo

Eilisen lupaukset avataan tänään
elämä on istumista käärepaperivuorella
tiedän luulen tietäväni arvaan
jälkiviisaus pannaan huomisen postiin

ei saa jäädä tuleen makaamaan

Elämä on tasapainoilua aikajanalla
tänään maalasi eilisen päälle
eikä huomista oikeasti ole
vielä

* * *
Runotorstaissa inspiroidutaan tällä viikolla tekstikatkelmasta:
"Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan."
Fredrik Långin esseestä 'Aika historiana ja aika kohtalona' teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.)