lauantai 19. helmikuuta 2011

Miljoona

Count your blessings, laske siunauksesi, sanoo angloamerikkalainen hokema. No minäpä lasken.

Lapsen unentasaiset, onnelliselta hymyltä tuoksuvat hengitykset - sata, viisisataa, tuhat.
Koiran hännän heilahdukset - kaksituhatta, ja täysistä ympäripyörähdyksistä tuplat päälle. Oli se jänis, ihan kotiovella, totta tosiaan!
Silmänräpäykset puolison katseessa, joka sanoo "rakastan rakastan"- viisi, kuusi, kymppitonni.
Isikullan sanat näkymättömillä langattomilla ääniaalloilla, ainakin viisitoistatuhatta, kaksikymmentä jos saataisiin sovittua vierailusta taas.
Oman kodin lattialaatat, tapetin raidat, leivänmurut ruokapöydällä - kaksiviisi, kaksikuusi, saako laskea villakoiratkin?

Tekstiviesti ystävältä, joka on saanut vauvan. Vilpittömät naurunhörähdykset perhe-elokuvalle. Hot dog kahdella nakilla ja reiluilla lisukkeilla.

Takan luukusta kiemurteleva lämmön tuoksu. Sipsipussin rapsahdus, lupaus lauantai-illan paheellisesta herkkuhetkestä. Pollea pikku kouluttaja, joka saa koiran istumaan käskystä. Onnellinen koira, joka saa sipsinmurun palkinnokseen.

Yhteensä miljoona. Ainakin.

* * *
Pakinaperjantaissa paneudutaan tällä viikolla Bill O'Hanlonin teesiin, jonka mukaan onnellisuus voi pitkällä aikavälillä kasvaa merkittävästi, jos opettelee arvostusta ja kiitollisuutta. Onkin oikein terveellistä aina silloin tällöin pysähtyä ihan tietoisesti miettimään, mistä kaikesta sitä saakaan olla onnellinen ja kiitollinen, koska useasti ne arvokkaat asiat ovat piilossa arjen syrjäisissä sopukoissa. Mutta onneksi niitä sopukoita on tosi paljon!

9 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Kotona nyt tietysti on aina kivaa. Tiedä tässä mistään onnellisuudesta ja kiitollisuudesta. Toisaalta muistuu mieleeni Minna Canthin nöytelmä Anna-Liisa, jossa lapsenmurhan salannut tyttö jossain vaiheessa asiaa selvittäessään sanoo jotain sellaista, että "voisinpa elää aivan tavallista, hiljaista elämää." Tavallinen elämä on ihmiselle parasta, ja sen huomaa usein vasta sitten, kun sen menettää.

Epäilen suuresti tuota ameriksalaisgurun kauppaamaa kiitollisuutta. Miksi tässä nyt kiitollinen pitäisi olla? Miten se muka jotain onnellisuutta lisää? Vai tarkoittaako guru sitä, että ihminen oppii olemaan hirressäkin, kun oikein yrittää olla kiitollinen. NO, joka tapauksessa tavallinen kotielämä on sitä mikä on perusta ihmisen hyvinvoinnille kuten hyvin kuvailit.

Careliana kirjoitti...

Kiitos taas perusteellisesta ja ajatuksia sisältävästä sekä herättävästä kommentista, H. eläkeläinen! Minä tulkitsen tuon onnellisuusgurun kiitollisuusteesin niin, että nimenomaan pitäisi opetella olemaan kiitollinen siitä, mitä elämässä on, sitä kaikkea pientä ja arkista ja arvokasta. Ehkä kiitollisuus vain on perinteiselle suomalaiselle mentaliteetille vähän vieras sana - hyve on tyytyä siihen mitä on, mutta jos uskaltaa sanoa arvostavansa sitä ja olevansa kiitollinen siitä, mitä on elämässä saavuttanut, se meinaa mennä jo leuhkimisen puolelle, ja sehän on synneistä suurimpia.

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Se kiitollisuus on siinä mielessä hirveä sana, että se on kyllä iskostunut suomalisten mieliin vuosisatojen saatossa: kirkko oppeineen on tolkuttanut joka käänteessä tätä kiitollisuutta. Jatkuvasti pitää kiitellä ja olla kiitollinen jollekin jumaluudelle pelkästä olemassaolosta. Tähän kristinuskon kiitollisuuteen kuuluu sietämätön ja hiostuttava nöyryys ja nöyrtyminen, tyytyminen siihen mitä on, naisten vaientaminen ja toisuskoisten vainoaminen: "Nöyrry nöyrry, kirkkamman kruunun saat!"

Eli siksi tämä kiitollisuus minua puistattaa. Sen sijaan jopa pieni leuhkimnen on mielestäni paikallaan ja osoittaa ihmisen tyytyväisyyttä, joka kai sitä jonkinlaista onnea on.

Selvimmin onnen olemus tulee esille lyhytkestoisissa tilanteissa: "Onneksi en jäänyt sen rekan alle", "Onni oli kalareissulla mukana". Ja Onnetarhan on mukana joskus Lotto-arvonnassakin.

Ja nyt sitten vielä toivotan onnea hiihtolomamatkalle!

Careliana kirjoitti...

Okei, luulen ymmärtäväni minkälaista kiitollisuutta tarkoitat, H. e. - sitä sellaista, jonka varjolla mitätöidään ihmisen oikeus olla harmissaan, siis valittaa, yhtään mistään: "Älä siinä turhista ruikuta vaan ole kiitollinen siitä, mitä sinulla on, kun sinulla sentään on niin kovin paljon ja kaikkea hyvää. Toisilla ei ole edes kattoa pään päällä tai ruokaa nälän pitimiksi..." Se on totisesti inhoittava ilmiö! Jokainen elää omaa elämäänsä omine iloineen ja suruineen, ja ne ovat juuri hänelle juuri hänen elämässään tosia ja isoja asioita, riippumatta siitä, onko jollain toisella omassa elämässään jotain vielä isompaa.

Ja kiitoksia matkatoivotuksesta - sekä siitä, että ilmaiset lukevani myös toista blogiani! :)

isopeikko kirjoitti...

Peikko tykkää asenteestasi ja tavastasi laskea :)

arleena kirjoitti...

Allekirjoitan tavallisen elämän perustaksi kaikki nuo hetket. Ne keräävät onnenkerän ja näistä hetkistä ei voi olla muuta kuin kiitollinen. Kiitollinen elämälle, että juuri minä saan kokea ja tuntea näin.

Careliana kirjoitti...

Kiitos Peikko ja Arleena! Se on ihan toimiva laskuoppi se sellainen, missä lasketaan kiitollisuuden arvoiseksi kaikenlaista pientä ja arkista. Jos koko ajan vain haikailisi jonkin Suuren ja Ihmeellisen, tyyliin lottovoiton, perään, siinä hurahtaisi äkkiä koko elämä hukkaan ja jäisi monta iloista kiitollisuuden hetkeä kokematta.

Ina kirjoitti...

Minusta pakinasi on hyvä. Mitä tulee H.Eläkeläisen ja sinun sananvaihtoon aiheesta kiitollisuus, niin tuntuu että tarkoitatte kiitollisuudella vähän eri asiaa. Toinen puhuu velvollisuudesta jotakin ulkopuolista tahoa kohtaan, toinen puhuu sisäsyntyisestä tunteesta, jolla on ihmistä itseään onnellistuttava vaikutus. Kiitollisuus, samoin kuin anteeksiantaminen, on asia joka tekee hyvää nimenomaan kantajalleen, pikemmin kuin kohteelleen.

Minusta on tärkeää osata antaa arvoa juuri tuollaisille arkipäiväisille asioille, joita pakinassasi kuvaat. Ilman tätä taitoa elämä jää jotenkin tyhjäksi ja katkeraksikin.

Careliana kirjoitti...

Kiitos Ina kommentista ja osuvalta vaikuttavasta analyysistä!