lauantai 12. helmikuuta 2011

Räpiköintiä

Muistan elävästi sen pimeän syystalvisen päivän yli seitsemän vuoden takaa. Se mies, mustapartainen amerikkalainen, katsoi meitä pöydän takaa röyhkeästi suoraan silmiin, jokaista vuorotellen, ja tokaisi: "Miksi te näytätte noin surkeilta? Ei tässä ole mitään murehdittavaa, iloisilta teidän pitäisi näyttää. Tämähän on teille tilaisuus, uusi mahdollisuus!"

Vaan kun minä henkilökohtaisesti ainakaan en halunnut mitään uusia mahdollisuuksia. Halusin tulla joka arkiaamu kahdeksaksi toimistolle, pakertaa siellä neljään asti ja lähteä tyytyväisenä kotiin, saada kuukausittain tililleni sen palkan, joka toki oli koulutustasoon nähden kuopassa mutta jolla kyllä vallan kelvollisesti eleli. Minä halusin tehdä sitä työtä siinä toimistossa, koska se oli minun juttuni, minun työni, se mitä parhaiten osasin ja eniten halusin tehdä. Ja minä halusin uskoa, viimeiseen saakka, että siksi saisinkin jäädä. Olinhan hyvin kiltti työmuurahainen, ahkera ja vähään tyytyväinen, enkä edes sairastanut oikeastaan koskaan.

Sittemmin se mustapartainen amerikkalainen mies on itsekin siirtynyt siitä firmasta suuremmille apajille ja ihan valtakunnan medioissakin laukonut totuuksiaan siitä, miten suomalaiset eivät pärjää isoilla vesillä koska leikkivät kahluualtaan säännöillä.

Eikä niille kilteille työmuurahaisille aina ole tilaa kahluualtaissakaan. Sinä vuonna minä sain siitä firmasta joulukortin, joka perui minun jouluni. Minä olen aina pitänyt itseäni optimistisena ihmisenä, yrittänyt löytää kaikesta edes jotain hyvää ja korostaa sitten sitä, saada siitä voimaa sivuuttaa tai voittaa ne mahdolliset ikävämmät puolet. Kuten Bill O'Hanlon Pakinaperjantain tämänviikkoiseseen haasteen liittyen toteaa, optimismilla ja positiivisella asenteella on vahva yhteys onnellisuuteen. Mutta siinä tilanteessa minä en vain pystynyt näkemään yhtään mitään positiivista, en vaikka se viisas mustapartainen amerikkalainen mies kuinka olisi yrittänyt muuta väittää. Pari kuukautta elin kuin tahmean, harmaan räntäsadepilven sisällä. Menin eteenpäin kun pakko kerran oli, järjestin asiani sen mukaan, mikä siinä tilanteessa tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Menin ja tein ja järjestin ja elin, vaikka kaikki tuntui pelkästään turhalta, tyhjältä ja turralta.

Nytpä on taas mahtava amerikkalainen mies, parraton maitonaama tällä kertaa, suuressa viisaudessaan tullut kertomaan, miten suomalaisten kanssa kannattaa isoilla vesillä seilata. Oikeastaan mieluiten ilman niitä suomalaisia. Siinäpä laskeutui tahmea, harmaa räntäsadepilvi aika monen suomalaisen perheen kevättalven auringon eteen. Meidänkin.

Jos joku silloin seitsemän vuotta sitten olisi tyrkännyt eteeni kristallipallon ja sanonut, että usko huviksesi, tuo röyhkeä jenkki on oikeassa, tämä oikeasti on sinulle hieno uusi alku, olisin varmasti vain purskahtanut äänekkääseen nauruun tai sitten itkuun. Mutta pakko se nyt on myöntää, että niinhän siinä kävi. Se tie, jonka silloin jouduin käytännössä ainoana vaihtoehtona valitsemaan, on osoittautunut valtavan antoisaksi, sekä henkisesti että taloudellisesti. Paluu toimistotyömuurahaiseksi on nykytilanteessani aika kaukainen ajatus.

Tällä kertaa, tässä räntäpilvessä, minun on paljon helpompi pysyä rauhallisena ja optimistisena. Hyvin me pärjätään, nyt ja tulevaisuudessa. Toki optimismi on minulle helpompaa nyt osittain myös siksi, että tällä kertaa tilanne ei koske suoranaisesti minua - mutta myös siksi, että kokemus on opettanut minut uskomaan uusiin tilaisuuksiin. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!

9 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Juu, noitten amerikkalaisten onnellisuuspellejen on rahakasansa päältä istuen helppo sanoa, että fiksu aina pärjää ja onni ei oile rahasta kiinni. Mutta moni suomalainen on karvaasti kokenut, että onni on justiinsa siitä rahasta ja työpaikasta kiinni.

Mielestäni on niin, että jos jonkilaista tasapainoa ja onnenhäivää tavoittelee, tuo perusasia on oltava kunnossa, sen jälkeen voi harrastella ja näperrella mitä mielii- ja vaikka huokailla silmät kiinni onnesta.

Ja onneen kuuluu myös reipas vihastuminen ja vääryyksien näkeminen. Vääryyksiä ei tosin saa yleensä korjatuksi, mutta viha ja vihastuminen kyllä vähitellen lauhtuu ja ajan kanssa monet vääryydetkin unohtuvat.

Mutta kaiken sallivaksi pilipalionnelliseksi ei kanata edes havitella.

Että sekin on onnea, kun edes yrittää ajatella:"Surut pois ja kukka rintaan!"

runopasanen kirjoitti...

Vähään tyytyviä kohdellaan vähän yksinkertaisina. Jos jonkun ulkoinen elämä on yksinkertaista, häntä saatetaan pitää mieleltäänkin yksinkertaisena. Normi (nyt onneksi jo kyseenalaistettukin kuten tässäkin pakinassa tapahtuu) on, että pitää tienata hyvin ja käyttää ne tienestit vapaa-aikana työstä toipumiseen.

isopeikko kirjoitti...

"Jokainen tsäänssi on mahdollisuus" selvästi kuolematon, optimistinen huudahdus :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos ajatuksistanne!

H. eläkeläinen, itse tuumin rahan onnelliseksi tekevästä vaikutuksesta niin, että varmasti silloin on elon onni rahasta kiinni, jos on perustarpeistakin puutetta, mutta sitten jos sitä mammonaa alkaa kertyä niin jossain vaiheessa tulee väistämättä vastaan sellainen piste, jonka jälkeen lisäraha ei enää tunnu missään, ei ainakaan lisäonnellisuutena. Mutta se, missä kohtaa tämä piste tulee vastaan, lienee hyvin yksilöllinen asia, eivätkä monet sitä pistettä varmaan koskaan saavuta.

Pasanen, minulle ei tienesti koskaan ole ollut työssä se keskeisin asia, vaan tärkeintä on ollut tarpeellisuuden tunne, se että saan hyödyntää osaamistani niin, että siitä on hyötyä muillekin. Vastaavasti irtisanomisessa pahinta oli se tarpeettomaksi tuomitseminen. Ameriikankielellähän irtisanomisista käytetään termiä redundancy (redundant = tarpeeton, ylimääräinen), joka minusta kuvaa aika osuvasti sitä nöyrryttävää olotilaa.

Peikko, valitettavasti en voi ottaa kuolematonta kunniaa omalle kontolleni, vaan kyseisen lausahduksen takana on eräs tietty entinen mäkihyppääjä, nykyinen sarja-avioituja ja kaneettiautomaatti.

Heikki Lappalainen kirjoitti...

Järkytyksen ja menetyksen tunteen jälkeen siis tyven. Muutos, minkä moni suomalainen näinäkin aikoina kokee, on kova paikka. Monia hienoja selviytymistarinoita on nähty ja lisää on tulossa.
eivätkä nämä mustapartaiset miehet edes esittele itseään.

Careliana kirjoitti...

Juuri noin, Heikki! Muutos on aina vaikea ottaa vastaan, mutta joskus - useasti - se voi kuitenkin loppujen lopuksi olla muutos parempaan suuntaan, vaikkei siltä ensi alkuun lainkaan tuntuisikaan.

Lastu kirjoitti...

Monesti olen ihmetellyt heitä, jotka sanovat, miten paljon hyvää elämään on tullut vammaisen lapsen myötä. Onko se hyvittelyä? Tyytymistä kohtaloon.

En osaa sanoa muuta kuin omalta kohdaltani, että näin on: paljon hyvää olemme saaneet kokea. Mutta jos hänellä ei tuota vammaa olisi, miten paljon hyvää siitä olisi koitunut. Tätä en tiedä.

Samaa mietin, kun luen kertomuksia, joissa irtisanotut kertovat vuosien perästä, että oikeasti se olikin hyvä asia. Uskon että monen kohdalla näin voi ollakin. Mutta mitä heidän elämänsä olisi, jos irtisanomiskokemusta ei olisi tullut.

Minä en tiedä. Sen tiedän että luin tarinasi myötäeläen. Myös tarpeelliseksi / tarpeettomaksi tuntemisen. Sanotaan että myös vanhuksilla elämänilo on kiinni siitä, tunteeko itsensä tarpeelliseksi.

arleena kirjoitti...

Jonkun asian loppu on uuden alku. Optimisti kiittää noita loppuja ja jatkaa eteenpäin voittajana.

Careliana kirjoitti...

Onpa hienoa, että kommenteissa on ihan oikeasti ajatusten jakoa eikä pelkkää lukukuittausta (tosin ilahduttaa se kuittauskin ihan yhtä lailla)!

Lastu, niinhän se taitaa olla, että rikasta ja mielenkiintoista on elämä niin erityisen kuin "tavalisenkin" lapsen kanssa, ehkä vähän eri lailla rikasta ja mielenkiintoista, mutta varmasti loppujen lopuksi tuntuu siltä, ettei sitä omaa osaansa kuitenkaan muuhun vaihtaisi. Samalla lailla minä uskon, että jos olisin saanut jäädä toimistoon työhön, elämäni olisi jatkunut oikein mukavana ja antoisana, enkä varmasti olisi muuta kaipaillut. Se olisi ollut vallan ihana vaihtoehto, mutta ei näköjään ollenkaan ainoa ihana vaihtoehto minulle!

Arleena, tosi osuvasti sanottu: optimisti kiittää loppuja, koska ne ovat myös alkuja!