perjantai 4. helmikuuta 2011

Siitä ja sen kestävyydestä

Jo reilusti yli 30 vuotta naimisissa ollut aviopari istuskeli iltapalalla, kun miehen opiskeluaikainen kaveri soitti. Edellisestä yhteydenotosta oli kulunut vuosikymmeniä, joten paljon kuulumisia oli vaihdettavana. Mies kertoi olevansa edelleen naimisissa opiskeluvuosien tyttöystävänsä kanssa, mistä vastapuoli ilmeisesti hieman hämmästyi – ainakin siitä päätellen, että keskustelu innoitti pariskunnan tenttaamaan paikalle ilmaantunutta pahaa-aavistamatonta miniäänsä: "Mitä luulet, jos mies on saman naisen kanssa yli 30 vuotta niin kertooko se siitä, että se on hyvä nainen, vai onko se mies vain laiska?"

Kysymys esitettiin toki hilpeästi naureskellen, eikä sanamuoto tietenkään oikeasti antanut miniälle paljon vastausvaihtoehtoja. Appiukon haukkuminen laiskaksi ja siinä sivussa anopin tuomitseminen huonoksi vaimoksi olisi melkoinen perhepoliittinen itsemurha – ja ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa myös ehdoton emävale.

Mutta hyvä kysymyshän se on: Mikä on pitkien liittojen salaisuus? Mikä saa ihmiset viihtymään vuosikymmeniä yhdessä?

Oikeita vastauksia on varmasti tasan yhtä monta kuin niitä pitkiä liittojakin. Usein niissä esiintyy sellaisia sanoja kuin ymmärrys, kommunikaatio, yhteen kasvaminen, tukeminen – ja tietenkin se suurin kaikista, rakkaus.

Tai sitten ihan silkka jästipäisyys, kuten eräässä hyvin tuntemassani tapauksessa. Tämä pariskunta avioitui jo 1940-luvulla, joten heidän tapauksessaan toki myös ajan henki on ollut aivan toisenlainen kuin nykypareilla, ero on nähty vasta aivan äärimmäisenä ratkaisuna. Tämä nimenomainen avioliitto kävi kuitenkin niin vakavilla karikoilla, että jopa ammattiauttajat alkoivat virkansa puolesta selvittää rouvalle itsestäänselvänä vaihtoehtona pitämänsä avioeron käytännön järjestelyjä. Rouva kuitenkin tyrmäsi koko ajatuksenkin heti alkuunsa, todennäköisesti vankkumattomaan pohoojaalaaseen tapaansa itsekseen tuumaten, että "Moon jumalan ja seurakunnan erees luvannu sen puolisokseni ottaa, ja jos mää sen lupaukseni ny perun ni sehän tarkoottaas että olin sillon vääräs!" Ja niin vain rouva pysyi miehen rinnalla koko tämän loppuelämän, kärsivällisesti hoiti vielä dementian iskettyäkin niin, ettei miehen tarvinnut viettää laitoshoidossa kuin aivan viimeinen vuotensa. Siellä sairaalavuoteen äärellä, lähdön ollessa jo hyvin lähellä, hän otti sitten miestään vielä kerran kädestä ja purki sydämeltään kaikki ne vuodet odottaneen kysymyksen: "Oiskohan sulla multa mitään anteeks pyyrettävää?" Vastausta hän ei enää saanut, mutta taisi sen mielessään kuitenkin tietää.

Nykyään useimmissa kulttuureissa ihmiset menevät yhteen yleensä silkasta rakkaudesta – ja eroavat, jos se rakkaus syystä tai toisesta loppuu. Niin voi käydä, eikähän sille sitten mitään voi.

Vuosikymmeniä kestäneet onnelliset parisuhteet ovat minusta jotain aivan mahtavaa, kunnioitettavaa ja ihailtavaa! Oma avioliittoni on vielä yksinumeroisilla luvuilla, mutta toivon, että joskus viidenkymmenen vuoden kuluttua voin omalta osaltani vastata kysymykseen juuri meidän pitkän liittomme salaisuudesta. Ja ettei viimeisiin yhteisiin keskusteluihimme jäisi anteeksi pyytämistä.

* * *

Pakinaperjantaissa aloitetaan mielenkiintoisten aiheiden sarja onnesta Bill O'Hanlonin näkemysten perusteella; tämän viikon aiheena ovat ihmissuhteet. Otin nyt vapauden käsitellä pelkästään parisuhteita, vaikka ensimmäisessä onnellisuusteesissä nimenomaan todetaan, että onnellisuus on verrannollinen ihmisen sosiaalisten suhteiden monipuolisuuteen ja syvyyteen. Mutta olen kyllä usein miettinyt, että loppujen lopuksihan rakkaus- ja ystävyyssuhteilla ei paljon muuta eroa ole kuin se seksuaalinen puoli; useimmat teesit ja totuudet ja salaisuudet pätevät kummankin sortin suhteisiin, vai mitä.

8 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Peikko tykkää tuosta lopun alanyysistäsi :) Se on toimivan oloinen.

isopeikko kirjoitti...

alanyysi=analyysi :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos alanyysistä peikko!

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tuskin nuo pitkät avioliitot niin kovin onnellisia ovat; ihmiset vain tottuvat olemaan keskenään ja sekin on jo paljon. Pitkä suhde on niin jokapäiväistä ja samoja latuja kulkevaa, että se samalla luo turvallisuutta tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ja se on tietysti hyvä. Samoin oppii sietämään samassa huushollissa muitakin kuin isensä ja kissan.

Kaipa se on sitten rakkautta sekin. Ja onko sitten rakkaus aina vain sitä onnea...

arleena kirjoitti...

Pitkän suhteen salaisuus lienee yhteen kasvaminen, kuulostaa kliseeltä, mutta tämä tunne on niin luja, että riidat ja muut ärsytykset jäävät toissijaisiksi ikäänkuin itsestään selviksi asioiksi.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista H. eläkeläinen ja arleena! Sitä minäkin vähän epäilen, että mitä pidemmälle yhteiseloa eletään, sitä suuremmaksi nousee yhteenkuuluvuuden tunteen, banaalisti sanottuna tottumuksen, merkitys. Se hyvä, tasainen arki, jota on toisen kanssa hyvä elää. Tarvitaanko siinä sen suurempaa ihmeellisyyttä tai taikaa, tuskin, toivottavasti ei!

Lastu kirjoitti...

Yksi hyvä ekoliima pitkissä liitoissa on huumori. No, mille tahansa ei voi nauraa, mutta aika monelle - riidan alullekin - voi. Kaikkia vakavia asioita ei voi huumorilla kuitata, vai voisiko... Terveisin Lastu joka menee 40.-vuotishääpäivää viettämään miehensä kanssa Pöljälle.

Careliana kirjoitti...

Kiitos myös Lastulle näkemyksestä! Tuostakin olen samaa mieltä: yhteinen nauru on varmasti hyvin pitävä liima parisuhteessa.