torstai 31. maaliskuuta 2011

Plastiikkaprinsessa ja poroprinssi

Nämäpä kaksi ne yhteen soppii
huomenna mennään pussauskoppiin
kiireen vilkkaa kihloihin
viipymättä vihille

Hääyön jälkeen haetaan eroa
eipäs
juupas
eipäs
juupas
Kumpi ehtii ensin
kumpi useammin?

Loppujen lopuksi kuitenkin
tarina jatkuu
niin kauan kuin Seiska myy

* * *

Tällainen juttu pälkähti yhtäkkiä päähäni, kun silmäilin Seiskaa (jota meille ei tietenkään ikinä osteta) (koska se tulee tilattuna) (mutta tietysti vain TV-ohjelman takia!) ja huomasin erään pariskunnan seikkaperäisiä vaiheita kuvaavan artikkelin lopussa saman sanan, joka on myös Runotorstain viikon aiheena: Jatkuu...

torstai 24. maaliskuuta 2011

Runopilvet

Niin kuin kauniina kesäpäivänä
voi heittäytyä nurmelle selälleen
ja nähdä taivaalla pilvilaivoja
ja lampaita, kukkia, vauvoja
tai ehkä jossain horisontissa
mustana väijyvän ukkospilven

niin voi harmaassakin arjessa
sulkea silmänsä ja avata mielensä
ja nähdä sielullaan runokuvia
ilon lintuja, unelmien hattaroita
tai ehkä jossain sydämen sopukassa
synkkänä väijyvän surun

* * *

Runotorstaissa on 200. haaste, ja sen kunniaksi aiheena onkin runo itse. Osallistujia kannustetaan kertomaan suhteestaan runoon, runojen syntymisestä, rakentumisesta, inspiraatiosta...

Minulle runot tosiaan ovat kuin pilviä. Jonkin aiheen ympärille alkaa kertyä sanoja, paljon sanoja, sekalaisia sanoja, jotka leijailevat pilvensä sisällä, liittyvät yhteen, jäävät kiinni tai lähtevät sittenkin erilleen. Minä puuhastelen arjen askareitani siinä samalla, ja koko ajan se pilvi leijailee ympärilläni, mieleni makustelee sanoja, säkeitä, ajatuksia, kokonaisuuksia. Sitten, jossain vaiheessa, saavutan pisteen, jossa totean: "Lukitaan tämä vastaus!" Joskus tämä tunne iskee hyvinkin voimakkaana, sellaisena klassisena hehkulampun välähdyksenä, kesken jonkin ihan muun puuhan, ja siitä paikasta täytyy heti päästä kirjaamaan runo ylös, ennen kuin se karkaa. Runon kirjoitettuani makustelen sitä vielä silmilläni, kuulostelen, onko se sittenkään sitä mitä hain, sellainen kuin tarkoitin. Jos vastaus on myönteinen, uskaltaudun julkaisemaan runon. Ja joka kerran odotan yhtä jännittyneenä, kommentoiko sitä kukaan ja jos kommentoi niin miten. Ja joka kerran riemastun yhtä valtavasti jokaisesta kommentista. Kiitos siis kaikille, jotka ovat matkan varrella tekeleisiini ottaneet kantaa, toivottavasti jatkossa tulisi yhä enemmän palautetta!

Ja onnittelut runotorstaille!

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Tuli ja leimaus

Minä olen se, josta äidit ja ystävät varoittavat: Älä anna näennäisen tyynen ulkokuoren hämätä, älä usko kiehtoviin tarinoihin, älä mene lähelle – pohjimmiltaan se on paha, se tuhoaa kaiken ympärillään.

Tietysti on niitäkin, jotka eivät varoituksia usko vaan tulevat luo, kiinnostuvat, tutustuvat, jotkut jopa mieltyvätkin. Mutta pahan paikan tullen hekin kaikkoavat, ryntäävät niin kauas kuin pystyvät ja kiittävät onneaan kun pääsivät pois.

Se, mikä yleisesti pahuutena nähdään, on kuitenkin oikeastaan vain herkkyyttä. En tahdo pahaa kellekään, enimmän aikaa uinun aivan rauhallisena. Mutta sitten, aina joskus, jokin syvällä, syvällä liikahtaa, enkä minä enää voi mitään sille mitä sitten tapahtuu. Minä räjähdän, päästän kaiken sisimpääni patoutuneen valloilleen, syljen tulta ja tulikiveä, leiskun, höyryän ja tärisen siitä voimasta, joka on minut armotta valtaansa ottanut.

Onhan minunkin maineessani myös se legendaarinen puolensa. Minusta on kerrottu tarinoita, kirjoitettu kirjoja, tehty elokuvia. Useimmiten minut kuvataan suuremmaksi ja vahvemmaksi kuin muut – pahalla tavalla. Minä olen tuhon ja kauhistuksen symboli.

Jokainen on mitä on, jokaisella on oma osansa. Usein tuntuu, että leppoisilla ja hiljaisilla on helpompaa. Tosin hiljainen kauneus vetää puoleensa ahneutta ja oman edun tavoittelua - ne, jotka vain ovat kiltisti sitä mitä ovat, voivat tulla riistetyiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kaipa kaikessa on puolensa ja puolensa. Toiset ovat paratiisirantoja, toiset tulivuoria.

* * *
Pakinaperjantain viikon aiheena tulivuori.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Väläys

Kyllä joka kossin täytyy
kerran elämässään kokeilla
kusaista sähköpaimeneen

Mistä sitä olisi voinut tietää
että siitä säikähtää niin
että huitaisee portin salvan auki

tai että se sonni oikeasti lähtee sieltä haneen
ja on livenä niin järkyttävän iso elukka
ja osaa juosta niinkin lujaa

tai että siinä tien toisella puolella on niin iso oja
jonka pohjamutaan voi tennari kadota kokonaan
ja toisella rinteellä niin pirusti nokkosia

tai että se satunnainen ohikulkija
jolle uhosit antavasi turpaan jos ei se naureskelu lopu
olikin paikallinen nyrkkeilijälupaus

No niinpä niin
jos jälkiviisaus laskettaisiin
oltais varmaan mensassa kaikki

mutta sillä hetkellä
ja niillä faktoilla jotka silloin oli käytettävissä
se oli hyvä idea!

* * *
Viimeisen kappaleen lentävän lauseen olen omaksunut opiskeluaikaiselta teekkarituttavaltani (joka, sattuneesta syystä, viljeli sitä suhteellisen tiuhaan), mutta muilta osin tekele on täyttä fiktiota. Pälkähtipähän vain mieleeni Runotorstain viikon aiheesta.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Tulkoon valkeus

Rymisten laskevat alas katolta
menneen talven lumet
Aurinko piirtää kevään merkit ikkunaan
jonka takana näkyvä maailma
ei koskaan ole sama kuin ennen
* * *

Syksyisin, kun maa on jähmettynyt ruskeaan ja röpelöiseen surkeuteensa, minä alan kutsua sitä. Ensin kokeilen ajatuksen voimaa, kaipailen vain hiljaa mielessäni. Sitten alan jo ääneenkin lausua hienovaraisia loitsuja tyyliin "Voi helvetin helvetti tätä kuraa ja pimeää ja sotkua ja ankeaa!!! Eikö se talvi ikinä ala hä?!? Kohta kyllä muutan vaikka Alpeille tai johonkin, missä on sentään kunnon talvi eikä aina vain tällaista samperin loskassa rämpimistä!" Ja kun luontoäiti yleensä kelpo äidin tapaan viis veisaa kiukuttelusta ja uhoamisestani, otan käyttöön vihonviimeisen salaisen aseeni: lumilaulun. Alamme pojan kanssa lauleskella Valkeata joulua yleensä viimeistään lokakuun puolivälin tienoolla.

Ja ennemmin tai myöhemmin se sitten tepsii. Ensimmäisten hiutaleiden leijuessa ujosti ja haparoiden maata kohti on minun kieleni todennäköisesti pisimmällä niitä pyydystämässä. Pulkat ja liukurit pääsevät taas raittiiseen ilmaan, kurapyyhkeet saavat roikkua rentoina naulakoissaan. Koira riemuitsee uudesta puhtaasta alustasta, josta naapuruston karvakamujen hajut erottuvat aivan uudella teholla.


Vähä vähältä pihaan kohoaa ikioma Mount Everestimme. Sen läpi kulkee tukeva tunneli, jota pitkin pääsee toiselle puolelle kätkeytyvään linnaan, ja eturinteestä pääsee liukurilla aina kuusiaidan alle asti.

Pihatyöt ovat hienoa hyötyliikuntaa. Ja myös aivojumppaa siinä vaiheessa kun Mount Everestin huipulle ei enää yksinkertaisesti pääse täyden kolan kanssa kiipeämään ja kaikki muutkin seinustat, vierustat ja juurakot ovat jo tukkoon vallitettuja. Silloin yleensä käväisee ensimmäisen kerran mielessä, että ehkä sen lumilaulun kanssa olisi vähän pienemmilläkin kertausmäärillä pärjätty…

Ja sitten, jossain vaiheessa, kun usko jälleennäkemiseen ruohikon kanssa alkaa jo auttamatta hiipua, pakkasherra kerää helmansa ja vetäytyy pohjoiseen. Talo ravistaa talven kerrostumat harteiltaan kovalla ryminällä – ja samalla ryminällä lähtee myös lumieste. Selvästikin talomme on yhtä pikkutarkka ulkomuodostaan kuin emäntänsäkin eikä yhtään piittaa lumiesteen esteettisestä vaikutelmasta, koskapa on jo kahtena peräkkäisenä keväänä tiputtanut sen lumien mukana alas. Viimeistään remonttireiskan laskua maksaessa tulee taas miettineeksi, että jospas ensi talvena pitäydyttäisiin ihan vain varpusessa jouluaamuna.

Niin, meillä on vähän sellainen viha-rakkaussuhde, minulla ja lumella. Mutta enimmäkseen kuitenkin rakkaus.


...ja tämä rakas ystävämme/vihollisemme on myös Pakinaperjantain 224. aihe.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Pihalla

Joskus jo luulen
tajuavani jostain jotain
mutta sitten taas tuntuu
ettei missään ole paskankaan järkeä

Pelkkiä tuntemuksia

Onneksi on totuuskin
jossain tuolla ulkona
Vähän vain tuntuu
etten minä sitä koskaan hiffaa

* * *

Runotorstain haaste 198. Tunne totuudesta, totuus tunteesta. Onko tunne totta? Miltä totuus tuntuu? Päässäsuristuttavaa.