perjantai 11. maaliskuuta 2011

Tulkoon valkeus

Rymisten laskevat alas katolta
menneen talven lumet
Aurinko piirtää kevään merkit ikkunaan
jonka takana näkyvä maailma
ei koskaan ole sama kuin ennen
* * *

Syksyisin, kun maa on jähmettynyt ruskeaan ja röpelöiseen surkeuteensa, minä alan kutsua sitä. Ensin kokeilen ajatuksen voimaa, kaipailen vain hiljaa mielessäni. Sitten alan jo ääneenkin lausua hienovaraisia loitsuja tyyliin "Voi helvetin helvetti tätä kuraa ja pimeää ja sotkua ja ankeaa!!! Eikö se talvi ikinä ala hä?!? Kohta kyllä muutan vaikka Alpeille tai johonkin, missä on sentään kunnon talvi eikä aina vain tällaista samperin loskassa rämpimistä!" Ja kun luontoäiti yleensä kelpo äidin tapaan viis veisaa kiukuttelusta ja uhoamisestani, otan käyttöön vihonviimeisen salaisen aseeni: lumilaulun. Alamme pojan kanssa lauleskella Valkeata joulua yleensä viimeistään lokakuun puolivälin tienoolla.

Ja ennemmin tai myöhemmin se sitten tepsii. Ensimmäisten hiutaleiden leijuessa ujosti ja haparoiden maata kohti on minun kieleni todennäköisesti pisimmällä niitä pyydystämässä. Pulkat ja liukurit pääsevät taas raittiiseen ilmaan, kurapyyhkeet saavat roikkua rentoina naulakoissaan. Koira riemuitsee uudesta puhtaasta alustasta, josta naapuruston karvakamujen hajut erottuvat aivan uudella teholla.


Vähä vähältä pihaan kohoaa ikioma Mount Everestimme. Sen läpi kulkee tukeva tunneli, jota pitkin pääsee toiselle puolelle kätkeytyvään linnaan, ja eturinteestä pääsee liukurilla aina kuusiaidan alle asti.

Pihatyöt ovat hienoa hyötyliikuntaa. Ja myös aivojumppaa siinä vaiheessa kun Mount Everestin huipulle ei enää yksinkertaisesti pääse täyden kolan kanssa kiipeämään ja kaikki muutkin seinustat, vierustat ja juurakot ovat jo tukkoon vallitettuja. Silloin yleensä käväisee ensimmäisen kerran mielessä, että ehkä sen lumilaulun kanssa olisi vähän pienemmilläkin kertausmäärillä pärjätty…

Ja sitten, jossain vaiheessa, kun usko jälleennäkemiseen ruohikon kanssa alkaa jo auttamatta hiipua, pakkasherra kerää helmansa ja vetäytyy pohjoiseen. Talo ravistaa talven kerrostumat harteiltaan kovalla ryminällä – ja samalla ryminällä lähtee myös lumieste. Selvästikin talomme on yhtä pikkutarkka ulkomuodostaan kuin emäntänsäkin eikä yhtään piittaa lumiesteen esteettisestä vaikutelmasta, koskapa on jo kahtena peräkkäisenä keväänä tiputtanut sen lumien mukana alas. Viimeistään remonttireiskan laskua maksaessa tulee taas miettineeksi, että jospas ensi talvena pitäydyttäisiin ihan vain varpusessa jouluaamuna.

Niin, meillä on vähän sellainen viha-rakkaussuhde, minulla ja lumella. Mutta enimmäkseen kuitenkin rakkaus.


...ja tämä rakas ystävämme/vihollisemme on myös Pakinaperjantain 224. aihe.

15 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tuollaista lumilaulua kannattaisi syksyn pimeydessä yrittää. Manailua olen jo monesti kokeillut. Tässä keväänkorvilla kai kannattaa laulaa jotain aurinkolaulua?

Careliana kirjoitti...

Joo, juhannusveisu! Mikähän olisi hyvä... Ooo kesän lapsi mä oon, Polttaa kesäkatu kuuma, Sata kesää tuhat yötä..? Tai Ilona-yhtyeen iki-ihana Kesäpano, tosin sitä ei oikein lapsen kanssa viitsi rallatella...

Savu kirjoitti...

Ihmiselämä on jatkuvaa odotusta. Onneksi meillä on vaihtuvat vuodenajat

arleena kirjoitti...

Lumi on talven kohokohtia, mutta onneksi on neljä vuodenaikaa. On odotettavaa neljän vuodenajan verran. Kukin lienee parasta juuri omana hetkenään.

Anja kirjoitti...

Monipuolinen teksti, joka oli kiinnostavaa luettavaa. Valoisaa kevään odotusta

Savu kirjoitti...

Tämä maa ja tämä kansa rakastaa ja vihaa lunta!

Careliana kirjoitti...

Kiitos, arleena ja Anja! Kyllä se tosiaan niin on, että neljä vuodenaikaa on iso rikkaus. Valoisaa kevään odotusta myös teille kaikille lukijoille - juuri muuten tuli radiosta yksi ihanimmista vuodenaikalauluista mitä tiedän: Sir Elwoodin hiljaisten värien Neiti Kevät. <3

isopeikko kirjoitti...

Lumi voi olla kohokohta vaikka pelkästään siksi, että siitä tulee hurjan korkeita kinoksia, kohokophtia :)

SusuPetal kirjoitti...

Hmmm, minä en koskaan toivo, että tulisipa lumi. Sitä mantraa ei huuliltani kuulu marraskuun loskass. Ehei!

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista, peikko ja Susu! Kohokohtansa ja lempivuodenaikansa kullakin, onneksi meillä täällä tosiaan on valinnanvaraa.

Lastu kirjoitti...

OI, kiitos lumilaulusta! Se toimi tänä vuonna mainiosti. Ihmettelinkin ketä on kiittäminen kun olen jokikinen aamu saanut herätä puhtauteen ja valkeuteen. Olen kerta kaikkiaan puhjennut kukkaan - lumen vuoksi. Yhtä riemuvirttä koko talvi. Kun vilkaisen ikkunasta, näen hiutaleet. Ne tuottavat yhtä suuren ilon kuin talven ensimmäiset. Lumi, älä mene pois. Onko sellaista laulua olemassa :)

Kiitos pakinanautinnosta.

Careliana kirjoitti...

Kiitos itsellesi ihanasta palautteesta Lastu!

Mk kirjoitti...

Aika monella on varmaan ollut tänä talvena juuri tuommoinen suhde lumeen.
Hyvin pakistu!

Careliana kirjoitti...

Kiitos Mk! Varmaan tosiaan on paljon samanmielisiä - jos kohta on niitä erimielisiäkin.

Careliana kirjoitti...

Ohhoh, blogger oli saanut päähänsä nakata Savun kommentit roskapostilaariin. Korjasin harhaluulon, pahoittelen bloggerin puolesta ja kiitän mukavista kommenteista näin jälkikäteen!