perjantai 29. huhtikuuta 2011

Tilainno

Beige ei ole väri, sanot
maitokahvi on juotavaksi
kerma kakun päälle
ja munankuoret roskiin

Minusta taas sininen on liian kylmä
punainen liian lämmin
valkoinen liian kirkas
ja musta liian synkkä

Rakkautta on
yhteistuumin
päättää jättää keittiö maalaamatta
(ehkä vaihdetaan sentään verhot)
* * *

Runo perustuu tositapahtumiin. Ja Runotorstain aiheeseen: värit.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Puistossa

Arvo ei koskaan oikein kotiutunut kaupunkiin. Hän oli maalaispoika, syntynyt ja varttunut pienessä töllissä metsän laidassa. Siinä metsässä hän oli viihtynyt aivan varhaisimmasta lapsuudestaan lähtien, ensin kävyillä ja neulasilla leikkien, sitten puissa kiipeillen, äidin kanssa marjastaen ja sienestäen ja lopulta, tarpeeksi vanhaksi kasvettuaan, myös isän ja muun metsästysseuran porukan mukana pienriistaa ja hirviäkin metsästäen.

Vielä kotimetsääkin rakkaampi sielunmaisema Arvolle oli Lapin kaira. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka ihminen voisi aidosti kuulla omaa sisintään missään muualla kuin pohjoisen erämaan täydellisessä rauhassa. Siellä luonnon äänet sulautuivat hiljaisuuteen, varpujen rapina, tuulen suhina, tunturipuron solina – kaikki se muodosti täydellisen äänimaton, kuin huovan, johon vaeltajan kelpasi illan tullen kääriytyä ja vaipua rauhalliseen uneen.

Mutta juuri sisintään kuunneltuaan Arvo ymmärsi, että opintojen ja työn vuoksi hänen oli nyt asuttava kaupungissa. Hän oli lapsesta asti ollut loputtoman kiinnostunut kaikenlaisesta rakentelusta ja suunnittelusta, ja insinöörin ura tuntui hänestä ehdottomasti oikealta vaihtoehdolta. Vaikka se sitten veikin hänet kaupunkiin. Kyllä sielläkin elelemään pystyi.

Kaupungissa lähimmäs luonnon rauhaa pääsi puistossa. Aitoa hiljaisuuttahan ei kaupungissa ollut ikinä, sydänyölläkin kuului aina jostain jotain kolinaa tai hurinaa, ja täydellisen pimeyden rikkoi aina jostain kajastava valo. Mutta Arvo oli opetellut sulkemaan korvansa ulkopuolisilta ääniltä, ja puistossa istuessaan hän keskittyi vain katselemaan pehmeänä viheriöivää ruohoa ja rauhassa omaan tahtiinsa huojahtelevia puita. Hänen katseensa hyppäsi asetelmiin istutettujen kukkien yli nurmikolla itsepäisenä täplänä ilkkuvaan voikukkaan. Niitä kasvoi jopa asfaltin raoissa. Arvo päätti sopeutua asfalttimetsään voikukkien lailla.

Viikonloppuisin ja loma-aikoina Arvo tietenkin reissasi uutterasti kotiseudulle ja pohjoiseen. Lapin-reissulta palatessaan hän oli Lempinkin ensi kerran tavannut. Tyttö oli lehahtanut samaan junanvaunuun, istahtanut Arvoa vastapäätä ja aloittanut hyvin pian jutustelun. Lempi oli hyvin eloisa ja puhelias nuori nainen, kuin metsämiestä keikistellen ja kujerrellen seuraileva kuukkeli. Yhtä luonnollinen, ja yhtä viehättävä.

Sen junamatkan päätteeksi he olivat sopineet treffit – puistoon tietenkin. Ja puistossa he nytkin istuskelivat, kevätauringon lämmöstä nautiskellen, lähistöllä hyppiviä västäräkkejä seuraillen. Lempi tietenkin puhua pulputti tyypilliseen tapaansa, Arvo otti hänen puhetulvansa vastaan vaikkei oikeastaan kuunnellutkaan.

- Voitaisiin tulla tänne vappuna piknikille hei, saisit sinäkin tuulettaa sitä hienoa ylioppilaslakkiasi. Kutsuttaisiinko vaikka töistä muutakin väkeä mukaan, me tavataan kovin harvoin muita ihmisiä, se voisi olla tosi mukavaa, ainakin jos olisi hyvä sää, sateella tietysti nurmi olisi märkä…

Vanha mies pyöräili puistonpenkin ohitse, hiekka rahisi renkaiden alla. Västäräkki hypähti kulkutieltä nurmikolle ja jatkoi hyppelevää matkaansa vinhasti pensaan alle turvaan. Yhtäkkiä, itselleenkin yllättäen, Arvo keskeytti Lempin puhetulvan.

- Kuule Lempi. Onhan tässä puistossa kaksisteen istuskeltu jo kerran jos toisenkin… Voitaishan me naimisiinkin mennä?

Västäräkki pyrähti pensaan oksalle. Sen hermostuneeseen viserrykseen liittyi jostain peipon kaunis laulu. Lempi oli kerrankin hetken ihan hiljaa, mutta hänen silmänsä kertoivat, ettei vastausta tarvinnut kauan miettiä.
* * *

Tällä pikku katkelmalla Lempin ja Arvon tarinaa osallistun Pakinaperjantain haasteeseen aiheesta puisto - armottomasti jälkijunassa, mutta tärkeintähän ei ole haasteeseen vastaaminen vaan kirjoittaminen. Ja kevätauringosta ja kauniista luonnosta nauttiminen!

torstai 21. huhtikuuta 2011

Pysähtymispaikka

Talvesta on jo tosi kauan
kesä on ikuisuuden takana

Työ tekijäänsä uuvuttaa

Takki on tyhjä
mutta kaappi onneksi täysi
ihmelääkettä lähes kaikkeen



Tervetuloa pitkät pyhät
unelmanpituiset unet
aurinkoiset aamut
paineettomat päivät
iloiset illat



(Tervetuloa sokeriöverit ja finnit)


Pupunpehmeää, tipunkeltaista, suklaansuloista pääsiäisenaikaa kaikille!

* * *

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Jäätelöällö

Yussufin suomen kielen taito koheni vaihtelevalla menestyksellä. Hän selvisi arjessa koko ajan paremmin, ymmärsi lehtijutuista ja radiouutisista joka päivä sanan tai pari enemmän kuin edellisenä päivänä ja osasi pelkistetysti ilmaista asiansa kaupoissa ja virastoissa. "Puhut vain, etkä yhtään pelkää tai häpeile jos et osaa täydellisesti, pääasia että viesti menee perille, ja kyllä se menee, ihmiset ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja haluavat ymmärtää mitä sanot", rohkaisi toimintakeskuksen Astakin. Monet suomalaiset tosin tuntuivat soveltavan samaa ohjetta itseensä ja englannin kieleen, jota he hyvin usein alkoivat innokkaina Yussufille puhua huomattuaan hänen suomen taitonsa puutteelliseksi. Tämä oli Yussufista erityisen harmillista - hänhän ei osannut englantia lainkaan, pitikö sitäkin nyt ruveta opiskelemaan, ikään kuin suomen opettelussa ei olisi ollut tarpeeksi!

Suomen kielen ääntämisessä erityisiä vaikeuksia tuottivat ä ja ö. Poskiin oikein sattui, kun yritti saada aikaiseksi oikeita äänteitä sellaisiin sanoihin kuin hämähäkki tai työvoimatoimisto. Tai jäätelö! Miten jokin asia voikin olla syötynä niin täydellisesti suuhun sopiva ja sanottuna niin sopimaton!

Yussuf oppi pian, että hetikohta ensimmäisten vihreiden korsien jälkeen, ensimmäisten kukkien mukana, suomalaiseen katukuvaan alkoi putkahdella isoja kirjavia laatikoita: jäätelökioskeja. Suomalaisille jäätelön syönti tuntui olevan paljon enemmän kuin herkuttelua, se oli lyhyen kesän ylistystä joka lipaisulla. Tämä tapa Yussufin oli helppo omaksua. Hän päätti mielessään syödä niin paljon jäätelöä, että oppisi lopulta sanomaankin sen sanan oikein. Varmasti ihana, virkistävä makeus kielen päällä houkuttelisi äänteetkin helpommin oikeaan järjestykseen!

Ja Yussuf osti jäätelöä aina kun vain sattui sopivasti kioskin ohi kävelemään. Hän kokeili mahdollisimman monta eri makua, aina pienen pallollisen kerrallaan, hakeutui lähimmälle puistonpenkille tötterönsä kanssa istumaan, lipoi uhkaavimmin valuvat norot vohvelin reunoilta ja lausui mahdollisimman huolellisesti: jää-tee-löö. Onneksi makuvalikoima oli hyvin laaja, ja eri kioskeissa oli erilaisia vaihtoehtoja. Yussuf iloitsi kesästä ja jäätelöstä ja koko ajan kohentuvasta ääntämisestään.

Vaan eihän mitään voi määräänsä enempää nauttia, ennen pitkää iskee auttamatta tympimys. Yussuf alkoi yhä useammin kävellä jäätelökioskien ohi pysähtymättä ja istuskella puistonpenkeillä muuten vain, ajatuksiinsa vajonneena, sivusilmällä ohikulkijoita katsellen. Jää-tee-löö, hän ajatteli silloin tällöin, mutta useimmiten kuitenkin ihan muita asioita, kotimaata ja sukulaisia ja Suomea ja elämää yleensä.

Eräänä päivänä toimintakeskuksen Asta sattui kävelyllään samaan puistoon ja istahti Yussufin viereen penkille. "Otettaisko jäätelöt?" hän kysäisi iloisesti. "Voi ei, ei pysty, mulla on jäätelöällötys!" Yussuf ähkäisi.

Astan kasvoille levisi aurinkoinen hymy. "Kuulitkos mitä sanoit? Ja miten hyvin! Melkoiset äät ja ööt!" Yussufkin ratkesi riemukkaaseen virnistykseen. "Juhlitaanko pullakahvilla?"

* * *

Joku tässä taannoin aikaisemman kirjoituksen yhteydessä mainitsi, että yksinäisen maahanmuuttajaystävämme Yussufin käänteistä voisi lukea enemmänkin. Ja Pakinaperjantain haastesana jäätelöällöke tarjosikin tähän oivan tilaisuuden!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Kiristääkö vanne?


Aamunkoitteessa
yön prinsessat ja pikkuenkelit
liihottavat kotiin
painavat kruunun ja sädekehän
taas päähänsä
ja aamulla ihmettelevät miksi päätä särkee


* * *

Runotorstain aiheena hälläväliä. Ajatus lähti liikkeelle tuosta kummallisesta kapistuksesta: Yhtään en tiedä, mikä se on olevinaan; joku lasten leikkijuttu, jonka poitsu on mummolasta isänsä ja setänsä vanhojen aarteiden joukosta löytänyt. Kiinnipuristettuna se näyttää tynnyriltä, vähän avattuna (kuten kuvassa) kruunulta ja ääriasennossaan lähinnä joltain seppeleeltä, tai juurikin sädekehältä. Se, että tämä kyseinen kapine on meidän yöpöydällämme - huomattavan pölyisellä sellaisella, kuten kuvastakin kiitettävän hyvin näkyy - puolestaan kertonee riittävästi asenteestamme siivoamiseen: viikon teemaan sopii totta tosiaan sekin...

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Lempin unelma


- Voi Arvo!!!

Lempi kapsahti miehensä kaulaan ikionnellisena. Arvo taputti hänen olkaansa hieman kiusaantuneena – mitä se vaimo nyt tuolla lailla, julkisella paikalla. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana kaikkien nähden kiintymystään esitellä; kai se nyt oli kaikille tarpeeksi ymmärrettävää, että jos on nelisenkymmentä vuotta yhdessä kulkenut ja kaksi lastakin aikuisiksi asti kasvattanut niin kyllähän se toinen selvästikin ihan mieleinen kumppani oli. Eikä siksi että tuollaiset asiat muille kuuluisivatkaan.

Mutta siinä he nyt sitten kaulailivat, kirkonkylän uuden kirpputorin parkkipaikalla, kuin mitkäkin teinit. Vaikka nuorten suosiossahan se kirpputori tuntui erityisesti olevankin, se oli nyt suurta muotia uusien sukupolvien keskuudessa, tämä kierrättäminen. Heidänkin lapsensa olivat siitä kovin innostuneita. Arvo hymähti mielessään, että olisi pitänyt tuokin hieno sana kai keksiä jo vuosikymmeniä sitten, niin olisi monelta harmilta perheessä vältytty. Jatkuvasti tuli sanomista siitä, että vaatteita ja käyttötavaroita periytyi lapselta toiselle – voi mikä vääntö piti pojankin kanssa käydä, ennen kuin hän suostui isosiskonsa polkupyörää ajamaan! – mutta nyt nuo samaiset lapset vaatettivat omat pienokaisensa ylpeinä kirpputorilöytöihin ja motkottivat isälleen, jos sattuivat näkemään, kun hän heitti tyhjän punajuuripurkin roska-astiaan; johonkin ihme lasinkeräykseen olisi kuulemma pitänyt viedä.

Lempi oli kyllä aina ollut hyvä ja käytännöllinen vaimo, huolellisesti pani talteen kaiken käyttökelpoisen ja hyödynsi tarpeen tullen, ei holtittomasti heittänyt pois mitään eikä turhaan hamstrannut koko ajan uutta. Eivät he köyhyydessä olleet koskaan eläneet, kyllä insinöörin ja sihteerin palkalla oikein mukavasti toimeen tuli, mutta turhamaiseen tuhlaukseen ei heillä koskaan sorruttu. Miksi ostaa uutta, jos sen tarpeen ihan kelpoisesti täyttävä esine kodissa jo oli? Mistään ei lapsillakaan koskaan ollut puutetta, vaikka kaikki ei uusinta ja hienointa mallia ollutkaan.

Yksi päähänpinttymä Lempillä kuitenkin oli, melkein pakkomielle, joka ylitti hänen yleensä niin järkevän taloudenpitonsa: kristallikruunu. Voi miten mahtavalta se näyttäisi tuossa ruokapöydän yllä, varmasti maistuisi läskisoosikin sen alla ihan herrain herkulta! Vuosikaudet hän katseli lehtien sisustuskuvia ja seisoskeli lamppukauppojen näyteikkunoiden edessä silmät hehkuen ja unelman siivet sydänalassa läpättäen, mutta lopullinen ostopäätös jäi aina tekemättä. Ajan mittaan haavekuva täydellisestä kristallikruunusta kasvoi jo niin vahvaksi, ettei mikään tarjolla oleva valaisin edes tuntunut täyttävän hänen toiveitaan enää tarpeeksi hyvin. Arvo kuittasi hänen henkäilynsä huomauttamalla, että mahtaisiko sellaisen valossa nähdä päivän lehteäkään kunnolla lukea. Ja niin kauan kuin se vanha ja uskollinen kattolamppu moitteettomasti loi valoaan punaisen muovivarjostimensa alta, ei sen tilalle lasihelyjä ripustettu.

Kun he sitten eläkkeelle jäätyään muuttivat maalle, puutarhan touhut, sienestys ja marjastus veivät Lempin innon ja huomion niin, että hän vähitellen lakkasi edes puhumasta kristallikruunustaan. Ja tuvan pirttipöydän ylle se punavarjostiminen lamppu sopikin paremmin. Koko asia olisi varmaan jäänyt unohduksiin, ellei Lempi olisi sinä loskaisen harmaana kevätpäivänä saanut ylipuhuttua miestään kirkonkylään avatun kirpputorin tarjontaa vilkaisemaan. Mikä lie mieheen siinä menikin – Arvo ei yleensä lahjonnasta liikoja perustanut, syntymäpäivät kuittasi mieluiten kortilla ja leivoskahveilla, hääpäivinä hankki joskus ruusukimpun – mutta jostain se ajatus hänen mieleensä pätkähti ja liiempiä edes harkitsematta hän sen sitten osti. Harmi vain, että vaimo ehti sen jo siinä parkkipaikalla näkemään, vasta kotona oli ollut määrä yllätyksen paljastua.

Arvo vilkaisi vielä onnesta tärisevän vaimonsa olan yli takakonttiin. Olihan se kieltämättä aika hieno kristallikruunu, ja tosi edullinen löytö vieläpä. Olipa hyvä, että he olivat näin kauan malttaneet odottaa sen hankkimista!

* * *
Pakinaperjantain viikon aihe kierrätys johdatti ajatukseni Lempiin ja Arvoon, joiden tarinasta olen vuosien mittaan kirjoitellut katkelmia aina silloin tällöin, sekalaisessa kronologisessa järjestyksessä, milloin kummankin näkökulmasta. Yksi on täällä blogissakin. En oikein itsekään ymmärrä, miksi olen niin kiintynyt juuri näihin hahmoihin, mutta jostain syystä minun tulee heitä suorastaan ikävä, jos en pitkään aikaan tee mielikuvitusmatkaa heidän rantatöllilleen!

torstai 7. huhtikuuta 2011

Pisara

On helppo upota ajatukseen
että vain täysin tyyni meri näyttää taivaan


Mutta jos pisaraan mahtuu koko puu
mahtuu minuunkin tämä elämä

* * *

Runotorstain haastesanana heijastus. Saman kuvan laitoin juuri toiseenkin blogiini hieman eri rajauksella, siellä on sille vähän taustaakin.

Osallistuinpa poikkeuksellisesti myös valokuvatorstaihin, kun kerrankin on ihan aiheen mukainen kuva tullut napattua.