maanantai 11. huhtikuuta 2011

Lempin unelma


- Voi Arvo!!!

Lempi kapsahti miehensä kaulaan ikionnellisena. Arvo taputti hänen olkaansa hieman kiusaantuneena – mitä se vaimo nyt tuolla lailla, julkisella paikalla. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana kaikkien nähden kiintymystään esitellä; kai se nyt oli kaikille tarpeeksi ymmärrettävää, että jos on nelisenkymmentä vuotta yhdessä kulkenut ja kaksi lastakin aikuisiksi asti kasvattanut niin kyllähän se toinen selvästikin ihan mieleinen kumppani oli. Eikä siksi että tuollaiset asiat muille kuuluisivatkaan.

Mutta siinä he nyt sitten kaulailivat, kirkonkylän uuden kirpputorin parkkipaikalla, kuin mitkäkin teinit. Vaikka nuorten suosiossahan se kirpputori tuntui erityisesti olevankin, se oli nyt suurta muotia uusien sukupolvien keskuudessa, tämä kierrättäminen. Heidänkin lapsensa olivat siitä kovin innostuneita. Arvo hymähti mielessään, että olisi pitänyt tuokin hieno sana kai keksiä jo vuosikymmeniä sitten, niin olisi monelta harmilta perheessä vältytty. Jatkuvasti tuli sanomista siitä, että vaatteita ja käyttötavaroita periytyi lapselta toiselle – voi mikä vääntö piti pojankin kanssa käydä, ennen kuin hän suostui isosiskonsa polkupyörää ajamaan! – mutta nyt nuo samaiset lapset vaatettivat omat pienokaisensa ylpeinä kirpputorilöytöihin ja motkottivat isälleen, jos sattuivat näkemään, kun hän heitti tyhjän punajuuripurkin roska-astiaan; johonkin ihme lasinkeräykseen olisi kuulemma pitänyt viedä.

Lempi oli kyllä aina ollut hyvä ja käytännöllinen vaimo, huolellisesti pani talteen kaiken käyttökelpoisen ja hyödynsi tarpeen tullen, ei holtittomasti heittänyt pois mitään eikä turhaan hamstrannut koko ajan uutta. Eivät he köyhyydessä olleet koskaan eläneet, kyllä insinöörin ja sihteerin palkalla oikein mukavasti toimeen tuli, mutta turhamaiseen tuhlaukseen ei heillä koskaan sorruttu. Miksi ostaa uutta, jos sen tarpeen ihan kelpoisesti täyttävä esine kodissa jo oli? Mistään ei lapsillakaan koskaan ollut puutetta, vaikka kaikki ei uusinta ja hienointa mallia ollutkaan.

Yksi päähänpinttymä Lempillä kuitenkin oli, melkein pakkomielle, joka ylitti hänen yleensä niin järkevän taloudenpitonsa: kristallikruunu. Voi miten mahtavalta se näyttäisi tuossa ruokapöydän yllä, varmasti maistuisi läskisoosikin sen alla ihan herrain herkulta! Vuosikaudet hän katseli lehtien sisustuskuvia ja seisoskeli lamppukauppojen näyteikkunoiden edessä silmät hehkuen ja unelman siivet sydänalassa läpättäen, mutta lopullinen ostopäätös jäi aina tekemättä. Ajan mittaan haavekuva täydellisestä kristallikruunusta kasvoi jo niin vahvaksi, ettei mikään tarjolla oleva valaisin edes tuntunut täyttävän hänen toiveitaan enää tarpeeksi hyvin. Arvo kuittasi hänen henkäilynsä huomauttamalla, että mahtaisiko sellaisen valossa nähdä päivän lehteäkään kunnolla lukea. Ja niin kauan kuin se vanha ja uskollinen kattolamppu moitteettomasti loi valoaan punaisen muovivarjostimensa alta, ei sen tilalle lasihelyjä ripustettu.

Kun he sitten eläkkeelle jäätyään muuttivat maalle, puutarhan touhut, sienestys ja marjastus veivät Lempin innon ja huomion niin, että hän vähitellen lakkasi edes puhumasta kristallikruunustaan. Ja tuvan pirttipöydän ylle se punavarjostiminen lamppu sopikin paremmin. Koko asia olisi varmaan jäänyt unohduksiin, ellei Lempi olisi sinä loskaisen harmaana kevätpäivänä saanut ylipuhuttua miestään kirkonkylään avatun kirpputorin tarjontaa vilkaisemaan. Mikä lie mieheen siinä menikin – Arvo ei yleensä lahjonnasta liikoja perustanut, syntymäpäivät kuittasi mieluiten kortilla ja leivoskahveilla, hääpäivinä hankki joskus ruusukimpun – mutta jostain se ajatus hänen mieleensä pätkähti ja liiempiä edes harkitsematta hän sen sitten osti. Harmi vain, että vaimo ehti sen jo siinä parkkipaikalla näkemään, vasta kotona oli ollut määrä yllätyksen paljastua.

Arvo vilkaisi vielä onnesta tärisevän vaimonsa olan yli takakonttiin. Olihan se kieltämättä aika hieno kristallikruunu, ja tosi edullinen löytö vieläpä. Olipa hyvä, että he olivat näin kauan malttaneet odottaa sen hankkimista!

* * *
Pakinaperjantain viikon aihe kierrätys johdatti ajatukseni Lempiin ja Arvoon, joiden tarinasta olen vuosien mittaan kirjoitellut katkelmia aina silloin tällöin, sekalaisessa kronologisessa järjestyksessä, milloin kummankin näkökulmasta. Yksi on täällä blogissakin. En oikein itsekään ymmärrä, miksi olen niin kiintynyt juuri näihin hahmoihin, mutta jostain syystä minun tulee heitä suorastaan ikävä, jos en pitkään aikaan tee mielikuvitusmatkaa heidän rantatöllilleen!

3 kommenttia:

sanapasanen kirjoitti...

Pitkäjännitteinen päähänpinttymä totetui vaikka viiveellä.

isopeikko kirjoitti...

Hyvinhän siinä kävi :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Te lukijat ette taida vielä tuntea tätä Arvo-jörrikkää niin hyvin, että täysin ymmärtäisitte, kuinka iso juttu se yksi kierrätyskattokruunu oikeastaan onkaan. ;)