tiistai 26. huhtikuuta 2011

Puistossa

Arvo ei koskaan oikein kotiutunut kaupunkiin. Hän oli maalaispoika, syntynyt ja varttunut pienessä töllissä metsän laidassa. Siinä metsässä hän oli viihtynyt aivan varhaisimmasta lapsuudestaan lähtien, ensin kävyillä ja neulasilla leikkien, sitten puissa kiipeillen, äidin kanssa marjastaen ja sienestäen ja lopulta, tarpeeksi vanhaksi kasvettuaan, myös isän ja muun metsästysseuran porukan mukana pienriistaa ja hirviäkin metsästäen.

Vielä kotimetsääkin rakkaampi sielunmaisema Arvolle oli Lapin kaira. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka ihminen voisi aidosti kuulla omaa sisintään missään muualla kuin pohjoisen erämaan täydellisessä rauhassa. Siellä luonnon äänet sulautuivat hiljaisuuteen, varpujen rapina, tuulen suhina, tunturipuron solina – kaikki se muodosti täydellisen äänimaton, kuin huovan, johon vaeltajan kelpasi illan tullen kääriytyä ja vaipua rauhalliseen uneen.

Mutta juuri sisintään kuunneltuaan Arvo ymmärsi, että opintojen ja työn vuoksi hänen oli nyt asuttava kaupungissa. Hän oli lapsesta asti ollut loputtoman kiinnostunut kaikenlaisesta rakentelusta ja suunnittelusta, ja insinöörin ura tuntui hänestä ehdottomasti oikealta vaihtoehdolta. Vaikka se sitten veikin hänet kaupunkiin. Kyllä sielläkin elelemään pystyi.

Kaupungissa lähimmäs luonnon rauhaa pääsi puistossa. Aitoa hiljaisuuttahan ei kaupungissa ollut ikinä, sydänyölläkin kuului aina jostain jotain kolinaa tai hurinaa, ja täydellisen pimeyden rikkoi aina jostain kajastava valo. Mutta Arvo oli opetellut sulkemaan korvansa ulkopuolisilta ääniltä, ja puistossa istuessaan hän keskittyi vain katselemaan pehmeänä viheriöivää ruohoa ja rauhassa omaan tahtiinsa huojahtelevia puita. Hänen katseensa hyppäsi asetelmiin istutettujen kukkien yli nurmikolla itsepäisenä täplänä ilkkuvaan voikukkaan. Niitä kasvoi jopa asfaltin raoissa. Arvo päätti sopeutua asfalttimetsään voikukkien lailla.

Viikonloppuisin ja loma-aikoina Arvo tietenkin reissasi uutterasti kotiseudulle ja pohjoiseen. Lapin-reissulta palatessaan hän oli Lempinkin ensi kerran tavannut. Tyttö oli lehahtanut samaan junanvaunuun, istahtanut Arvoa vastapäätä ja aloittanut hyvin pian jutustelun. Lempi oli hyvin eloisa ja puhelias nuori nainen, kuin metsämiestä keikistellen ja kujerrellen seuraileva kuukkeli. Yhtä luonnollinen, ja yhtä viehättävä.

Sen junamatkan päätteeksi he olivat sopineet treffit – puistoon tietenkin. Ja puistossa he nytkin istuskelivat, kevätauringon lämmöstä nautiskellen, lähistöllä hyppiviä västäräkkejä seuraillen. Lempi tietenkin puhua pulputti tyypilliseen tapaansa, Arvo otti hänen puhetulvansa vastaan vaikkei oikeastaan kuunnellutkaan.

- Voitaisiin tulla tänne vappuna piknikille hei, saisit sinäkin tuulettaa sitä hienoa ylioppilaslakkiasi. Kutsuttaisiinko vaikka töistä muutakin väkeä mukaan, me tavataan kovin harvoin muita ihmisiä, se voisi olla tosi mukavaa, ainakin jos olisi hyvä sää, sateella tietysti nurmi olisi märkä…

Vanha mies pyöräili puistonpenkin ohitse, hiekka rahisi renkaiden alla. Västäräkki hypähti kulkutieltä nurmikolle ja jatkoi hyppelevää matkaansa vinhasti pensaan alle turvaan. Yhtäkkiä, itselleenkin yllättäen, Arvo keskeytti Lempin puhetulvan.

- Kuule Lempi. Onhan tässä puistossa kaksisteen istuskeltu jo kerran jos toisenkin… Voitaishan me naimisiinkin mennä?

Västäräkki pyrähti pensaan oksalle. Sen hermostuneeseen viserrykseen liittyi jostain peipon kaunis laulu. Lempi oli kerrankin hetken ihan hiljaa, mutta hänen silmänsä kertoivat, ettei vastausta tarvinnut kauan miettiä.
* * *

Tällä pikku katkelmalla Lempin ja Arvon tarinaa osallistun Pakinaperjantain haasteeseen aiheesta puisto - armottomasti jälkijunassa, mutta tärkeintähän ei ole haasteeseen vastaaminen vaan kirjoittaminen. Ja kevätauringosta ja kauniista luonnosta nauttiminen!

6 kommenttia:

Lastu kirjoitti...

Uskon, että hän joka metsän lähellä syntyy ja luonnon keskellä kasvaa, ei kokemastaan irti ikinä pääse. Kaipuu milloin kytee, milloin roihuaa. Onneksi, tekee mieleni sanoa, sillä ymmärrän Arvoa - ja kotimetsää ja Lapin kairaa - enemmän kuin hyvin. On olemassa maisemia ja sielunmaisemia.

Onkohan ihmisen geenimaisemaan kirjattu myös äänitaajuus? Luonnonääneet rauhoittavat ja hoitavat mieltä, kaupungin äänet nostattavat stressipisteitä.

Onnea Lempille ja Arvolle ja lemmelle! Lapin kaira kutsuu lempiväisiä.

SusuPetal kirjoitti...

Aikaahan haasteen vastaamiseen on viikko, joten olet hyvissä ajoin liikkeellä!

Olen itse syntynyt kaupungissa, enkä voisi kuvitella asuvani muualla kuin meren lähettyvillä. Järvi ei käy, ei edes suuri, joten ymmärrän Arvoa.
Juuret ovat syvällä.

Demetrius kirjoitti...

Onnellinen on hän joka sielunmaisemansa löytää vaikka kaupungin puistosta. En tiedä onnistuisiko se minulta.

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista, mukavaa että olette löytäneet tarinan!

Totta, sielunmaisema on sellainen, johon ihminen työntää juurensa tosi lujasti ja syvään. Itsekin olen kaupunkilainen ja koen urbaanit ympäristöt enemmän omikseni kuin maaseudun rauhan - itse asiassa koko Arvon hahmo syntyi aikanaan kirjoittajakurssilla, kun halusin kokeilla sellaisen ihmisen näkökulmaa, joka olisi mahdollisimman kaukana omastani!

Nyt olemme reilun vuoden asuneet pienessä kunnassa, ei-kaupunkimaisella mutta ei missään nimessä maaseutumaisellakaan alueella, ja tänne olen kotiutunut todella vahvasti. Tuosta suhteellisen läheltä (mutta ei liian läheltä) menee iso moottoritie, ja sieltä kantautuva tasainen hurina, joka kuuluu lähinnä iltaisin kun on muuten jo aika hiljaista, on muodostunut minulle sellaiseksi tutuksi ja turvalliseksi Kodin Ääneksi. Kyllä minä siis uskon, Lastu, että myös äänitaajuus voi hyvinkin kirjautua ihmisen sielunmaisemaan!

isopeikko kirjoitti...

Että ihan kosi :) Puistoissa on taikaa. Vai onkohan se puissa?

Careliana kirjoitti...

Niin tai niissä linnuissa - tähän aikaan vuodestahan monenlaisilla luontokappaleilla on pesimisaika (mites peikoilla?).