lauantai 28. toukokuuta 2011

Talo

Martta oli levoton. Suuressa, vanhassa talossa oli joskus tukalaa olla yksin. Valoisassa kesäillassa varjot olivat pehmentyneet, mutta ääniä oli kaikkialla. Talo kitisi itsekseen, aivan kuin olisi valittanut vanhuuttaan. Tuuli kiemurteli katon raoissa, ovi lonksui vaimeasti säpissään. Hiljaisempina hetkinä seinien läpi tunkeutuva rapina paljasti, ettei Martta sittenkään ollut täysin yksin: hiiret pitivät omia pitojaan talon rakenteissa.

Martta ei osannut olla paikoillaan. Hän lähti kiertämään taloa. Se oli hänelle niin rakas, rähjäisenä ja repsottavanakin ihanin ja kaunein talo maailmassa. Hänen isänsä oli sen rakentanut, omin käsin, perustuksista katonharjaan asti. Se oli isän rakkaudentunnustus perheelleen – ei karskilla miehellä ollut tapana pitää lapsiaan kädestä, pörröttää tukkaa tai pompottaa polvella, mutta hän rakensi heille talon. Saumasta rispaantuneen pikkukukkaisen tapetin alta pilkotti hirsi, jossa oli isän käden kosketus. Martta hipaisi hirttä, kosketti isää. Tämän vuoksi hän ei halunnut lähteä talosta, vaikka se ei enää ollutkaan se sama koti, jossa hän oli onnellisen lapsuutensa viettänyt.

Portaiden alla pikku komerossa oli paras piilopaikka. Äiti säilytti siellä pöytäliinoja ja lakanoita, niiden alle oli pehmeä käpertyä. Yhtä pehmeä ei kylläkään ollut äidin ääni, kun hän antoi satikutia liinavaatteiden sotkemisesta, mutta hauska leikki oli sen arvoinen. Nyt komeron sarana oli ruostunut ja ovi lenkotti kenollaan, menemättä sen paremmin auki kuin kiinnikään. Ikuisesti puolitiessä, pääsemättömissä, ihan kuin minäkin, Martta ajatteli.

Ykskaks Martta jähmettyi niille sijoilleen. Tuo kolahdus ei ollut tuulen tekemä. Ääntäkin varmempi merkki oli hyvin selvä tunne: talossa oli nyt jotain muutakin kuin hän, muistot ja hiiret. Hetken Martta epäröi, mutta sitten hän kiirehti eteiseen. Jähmettyi jälleen niille sijoilleen ja henkäisi syvään.


Hyytävä kirkaisu piirsi terävän viivan pysähtyneeseen kesäiltaan.


Minä en ole tullut hulluksi, Kirsi sanoi itselleen, minä en kuvittele olemattomia. Hän otti tukea kuhmuraisesta ovenkahvasta ja nosti päänsä pystyyn. Minä en kuvittele olemattomia, joten tämän on pakko olla totta. Minä tunsin sen henkäyksen, eikä se tullut ovesta eikä ikkunasta. Se tuli tuosta naisesta. Minä tunsin sen henkäyksen ja minä näen tuon naisen. Mutta minä en ole tullut hulluksi…
- Kuka sinä olet? nainen kysyi. Hän näytti yhtä typertyneeltä kuin Kirsikin.
- Nimeni on Kirsi Kaikkonen. Olen tämän talon uusi omistaja. Kukas sinä sitten olet?
- Minä olen Martta Koivula ja tämä on minun taloni.
- Iltaa, Kirsi sanoi, kun ei muutakaan sanottavaa keksinyt. Martta Koivula, talon alkuperäisen rakentajan toiseksi nuorin tytär, se jonka perikunnalta hän oli talon ostanut. Talo oli koskettanut jotain hänessä niin vahvasti, että hän oli tehnyt ostopäätöksen saman tien, vaikka monet asiantuntevammat olivat sitä kauhistelleetkin. Talo oli pahemman kerran rapistunut – olihan se ollut tyhjillään Martan kuolemasta asti, yli kymmenen vuotta. Se kaipasi eristeitä, tiivisteitä, putkia, liittimiä, maalia… mutta ennen kaikkea se kaipasi rakkautta, Kirsi oli ajatellut ja päättänyt herättää vanhan kaunottaren uudelleen elämään.
- Talosi on valtavan kaunis, Kirsi sanoi varovasti. Sitten hän rohkaistui ja alkoi suorastaan pulputa puhetta. Hän kertoili Martalle, kuinka pohjattomasti hän oli taloon ihastunut ja millaisia suunnitelmia hänellä sen varalle oli. Kuin huomaamattaan he lähtivät kiertelemään huoneita, ja jokaisessa Kirsi selitti vuolaasti, millaista sisustusta hän niihin suunnitteli.
- Tästä minä ajattelin ottaa tämän tapetin pois kokonaan ja jättää nuo hirret näkyviin, ne ovat niin mahtavan kauniit! Kirsi sanoi silmät loisten ja nykäisi hellävaraisesti pikkukukkatapetin repeytynyttä reunaa. – Vaikka tämä tapettikin on kyllä tosi nättiä, ajattelin etsiä jotain mahdollisimman samanlaista tuonne toiselle seinälle. Ja lattiat hion ja maalaan, nämä lankut ovat paljon hienommat kuin kalleinkaan parketti! Ja räsymattoja, eikä mitään pörröä tai nukkaa…

Martta kuunteli remonttisuunnitelmia, ja vähitellen hän uskalsi hymyillä. Hän hipaisi isänsä kättä hirressä ja tiesi, että isäkin hymyili siellä jossain, missä hän nyt olikin.

Martta tunsi lämpimän tunteen kietoutuvan ympärilleen. Hän kääntyi vielä kerran Kirsiä kohti ja kuiskasi:
- Kiitos.

Hän oli vihdoin valmis muuttamaan takaisin isänsä luo.


* * *
Pakinaperjantaissa kerrotaan tällä viikolla kummitusjuttuja.

torstai 26. toukokuuta 2011

Vannomatta paras

Ikinä en lankea loveen
siinähän voi nyrjähtää nilkka
tai pahimmillaan koko sydän

Mistä sitä ikinä tietää
onko se aarre sittenkään etsimisen arvoinen
varsinkaan kun ei edes oikein tiedä mitä etsii

Sitähän voi tapahtua vaikka mitä
tulee liian tylsää tai liian jännää
tai virta vain vie eri suuntiin

Mitä jos menee tosi pitkään ennen kuin tajuaa
ettei siihen hiillokseen jaksakaan enää puhaltaa
ja se kaikki meneekin sitten hukkaan

Ei, ikinä en lankea loveen
ja se on vahva ehkä
Mutta mentäiskö silti lauantaina leffaan?

* * *
Runotorstaissa tällä kertaa aiheena kuopankaivuu.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Suuren urheilujuhlan tuntua

Vedenalaisen korinpunonnan MM-kisat käytiin tänä vuonna Peräpöykiöllä (refererades bara i flerljud av Mats Gustafsson). Tämän mukaansatempaavan lajin huimasti kasvavasta suosiosta huolimatta sponsorimyynti takkuili, joten järjestäjät päätyivät innovatiiviseen ratkaisuun: kisapaikalle pystytettiin kolmimetrinen liimasalko, johon kaikki halukkaat saivat kiinnittää mainoksensa ja jättää vapaaehtoisen maksun salon juurella olevaan kolehtirasiaan.

Kisat avasi ministeri Pakarinen, ja tapahtumien aikana katsomossa nähtiin lukuisia julkisuuden henkilöitä, kuten nyt Alapöykiön oma kultakurkku Amanda, joka vilahti Idols-alkukarsinnan jonosta otetussa yleiskuvassa, sekä Pesosen Iita, joka kerran pääsi soittamaan suoraan Voittopotti-lähetykseen.

Kutkuttavan, suorastaan hiuksianostattavan jännittävien vaiheiden jälkeen maailmanmestariksi selvisi… Mats, vem i helvete (kastar sten på min flaska brännvin)? No siis, paras mies kuitenkin voitti. Vai oliko se nainen? Vai oliko niillä eri sarjat..?

Erittäin onnistuneen kisatapahtuman jälkeen järjestäjät tekivät tilinpäätöstä. Katsojamäärät pysyttelivät edellisten kisojen tasolla, tosin ottaen huomioon Suomen väestöpohjalliset ja sijainnilliset edut Grönlantiin verrattuna tätä voidaan ehkä pitää hienoisena pettymyksenä. Sponsorituloiksi kirjattiin kolehtirasian sisältö: kaksi yhden sentin kolikkoa, kolme lottokuponkia (ei voittoja), viisi tyhjää karkkipussia, yksi huolellisesti litistetty oluttölkki, mahdollisesti 6–10 purukumia (yhteentakertumisen vuoksi tarkkaa lukumäärää on mahdotonta selvittää) sekä tussikynällä tuohenpalalle kirjoitettu rakkauskirje Ahtosen Veikolta Saarisen Impille.

Liimasalosta löydettiin n. 300 grammaa kuolleita kärpäsiä, neljän eri lintulajin sulkia, viisi Kasvihuonetomaattien Vapautusrintaman pamflettia, kolmen erimerkkisen olutpullon etiketit, yksi tuoreen lehmänlannan myynti-ilmoitus, sydäntäriipaiseva vetoomus korinpunonnan kieltämisestä maailman pajukoiden säästämiseksi, yksi lähes valkoinen tennissukka, ministeri Pakarisen tupee sekä suurehko tuppo ilmeisesti ihmisperäistä karvoitusta, jonka lähteen Peräpöykiön CSI on DNA-testein pystynyt 99-prosenttisen varmasti määrittämään mutta jota ei kuitenkaan asianosaisten suojelemiseksi paljasteta, koska minkäänlaista rikosta ei katsota tapahtuneen.

Mestaruusjuhlat Peräpöykiön torilla jatkuivat tiettävästi melkein iltalypsyaikaan asti.


* * *
Pakinaperjantai heitti haasteeksi sen verran haasteellisen sanan, että ei siitä järin intellektuellia tekstiä osannut kirvoitella...

torstai 19. toukokuuta 2011

Minussa asuu aurinko ja kuu














Minussa asuu aurinko ja kuu
hän sanoi
kun väsynyt päivä valoi napalmia horisonttiin

Minussa asuu hehku ja kalpeus
ja nousu ja lasku
ja minä saan veden liikkumaan

Ja kuu oli raskas
enkä minä tiennyt
saako silloin olla onnellinen

Minussa asuu aurinko ja kuu
hän sanoi
enkä minä mene koskaan kokonaan pois

* * *
Runotorstaissa aiheena katkelma Merja Otavan kirjasta Priska:
"Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen." Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)

lauantai 14. toukokuuta 2011

O sole mio

Ihoni
paljastettuna, arkana
kutsuu sinua
Lämmin kosketuksesi
imeytyy läpi
syvälle
Juuri sinua
juuri tätä
sieluni kaipasikin



Sama aihe on myös valokuvatorstaissa. Tässä kuvassa säteissä paistattelee pihakoivumme äitienpäivänä - siis vain pari päivää sitten, mutta nythän se on jo ihan lehdessä. Voimasäteitä!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Maavalas ja taivasmato

Satavuotiaan saarnen juurella lepäsi maavalas. Siinä se makasi päivästä toiseen, koska ei jaksanut enää mitään muuta edes yrittää.

Eräänä päivänä paikalle lensi taivasmato. "Saako tähän tulla?" se kysyi.
"Vapaa maa", maavalas murahti.

Sama toistui monena päivänä. Maavalas makasi toisella puolella saarnea, suurena ja mustanpuhuvana, ja toisella puolella lepäsi taivasmato siipiensä suojaan kerälle käpertyneenä. Kumpikaan ei puhunut mitään.

Lopulta eräänä päivänä maavalas huokaisi: "No kysy nyt pois vain, kun mielesi tekee kuitenkin."

Taivasmato pujotti päänsä esiin häntänsä alta ja katsoi maavalasta. Se ei ehtinyt sanoa mitään, kun maavalas jo vastasi omaan kysymättömään kysymykseensä:

"Että miksikö olen maalla enkä meressä? No koska satun olemaan maavalas. Miksei kukaan kysy merivalailta, miksi ne ovat meressä eivätkä maalla?"

Taivasmato havisteli siipiään parempaan asentoon ja kallisti hieman päätään. Se näki maavalaasta vain toisen silmän ja silmän alla uurteisen posken, joka roikkui raskaana mutta kiristyi hieman, kun maavalas jatkoi puhettaan.

"Ja että enkö voisi oppia merivalaaksi, jos ihan kamalan uutterasti yrittäisin? No arvaa vain, haluaisinko! Luuleeko joku, että olen jotenkin itse valinnut tämän osani, vapaaehtoisesti syntynyt maavalaaksi maailmaan, jossa maaeläimet kirmaavat, loikkivat tai lentävät ja merieläimet lipuvat sulavasti aaltojen alla? Minä olen neliönmuotoinen palikka maailmassa, jossa on vain pyöreitä koloja. Miksi en yrittäisi hyödyntää omalaatuisuuttani, kysyvät, miksi en menisi vaikka eläintarhan tai sirkuksen vetonaulaksi? Minun pitäisi nauttia tuijotuksesta, osoittelusta, kauhistelustakin, minun pitäsi haluta sitä kaikkea osakseni, vain siksi että olen erilainen. Hyväähän ne monet varmaan tarkoittavat, kun yrittävät ehdottaa minulle kaikenlaisia eri tapoja elää elämääni. Mutta loppujen lopuksi nekin ovat vain hyvillään, kun kohtaamisemme on ohi, ne menevät takaisin omiin pyöreisiin koloihinsa ja miettivät, että onpa sentään onni, ettei ole tarvinnut syntyä maavalaaksi."

Saarnen juureen lorahti kirkas, suolainen kyynel.

Taivasmato kohottautui hieman.

"Luuletko etten tiedä miltä se tuntuu? Olla erilainen, ei, vääränlainen! Lentää ilmassa vaikka pitäisi möyriä mullassa. Vaan kun nämä siivet eivät maan uumeniin mahdu. Sanovat että olen leuhka, ylentänyt itseni muiden yläpuolelle, ihan kirjaimellisesti vieläpä – koska niinhän sitä sanotaan, että täytyy uskoa itseensä tosi lujasti voidakseen lentää. En minä ole koskaan ajatellut koko asiaa. Minä lennän koska olen taivasmato. En kelpaa madoksi, mutta eivätpä linnutkaan minua huoli edes ruoakseen, olen liian kummallinen niiden makuun. Olen liian ruma perhoseksi, liian paksu sudenkorennoksi, liian pitkä kärpäseksi… olen mitä olen mutta se ei ole mitään. Paitsi väärää."

Maavalaan silmä siristyi kireäksi, teräväksi viiruksi.

"Ahaa, siitäkö tässä onkin kyse? Että minun pitäisi nyt pitää sinusta, koska olemme molemmat liian erilaisia kelvataksemme muille? Hylkiö tyytyköön hylkiöiden seuraan, niinkö?"

Taivasmato säpsähti. Sen siivet painuivat luimuun ja keskiruumis notkahti. Huokaisten se painoi päänsä.

"Ei, vaan minä ajattelin että sinä voisit ehkä pitää minusta ihan siksi millainen minä olen. Minuna itsenäni."

Taivasmato räpäytti sameuden pois silmistään ja avasi siipensä lähteäkseen. Maavalas oli kääntänyt sille selkänsä. Juuri ennen kuin taivasmato ehti nousta saarnen lehvistön sekaan, kuului hiljainen kysymys:

"Tuletko huomennakin?"


* * *
Pakinaperjantain viikon aihe.

torstai 5. toukokuuta 2011

Piste

Olen ryöminyt kontannut kävellyt juossut
itkenyt nauranut huutanut kuiskannut
ajatellut ihmetellyt kysynyt vastannut

Olen tiennyt luullut tietäväni arvannut
inttänyt vaikka olen ollut väärässä
pyytänyt anteeksi vaikka olen ollut oikeassa

Onneksi aina voi luottaa punaiseen pisteeseen
se tietää varmasti:
olet tässä

* * *

Runotorstain viikon aihe.