lauantai 28. toukokuuta 2011

Talo

Martta oli levoton. Suuressa, vanhassa talossa oli joskus tukalaa olla yksin. Valoisassa kesäillassa varjot olivat pehmentyneet, mutta ääniä oli kaikkialla. Talo kitisi itsekseen, aivan kuin olisi valittanut vanhuuttaan. Tuuli kiemurteli katon raoissa, ovi lonksui vaimeasti säpissään. Hiljaisempina hetkinä seinien läpi tunkeutuva rapina paljasti, ettei Martta sittenkään ollut täysin yksin: hiiret pitivät omia pitojaan talon rakenteissa.

Martta ei osannut olla paikoillaan. Hän lähti kiertämään taloa. Se oli hänelle niin rakas, rähjäisenä ja repsottavanakin ihanin ja kaunein talo maailmassa. Hänen isänsä oli sen rakentanut, omin käsin, perustuksista katonharjaan asti. Se oli isän rakkaudentunnustus perheelleen – ei karskilla miehellä ollut tapana pitää lapsiaan kädestä, pörröttää tukkaa tai pompottaa polvella, mutta hän rakensi heille talon. Saumasta rispaantuneen pikkukukkaisen tapetin alta pilkotti hirsi, jossa oli isän käden kosketus. Martta hipaisi hirttä, kosketti isää. Tämän vuoksi hän ei halunnut lähteä talosta, vaikka se ei enää ollutkaan se sama koti, jossa hän oli onnellisen lapsuutensa viettänyt.

Portaiden alla pikku komerossa oli paras piilopaikka. Äiti säilytti siellä pöytäliinoja ja lakanoita, niiden alle oli pehmeä käpertyä. Yhtä pehmeä ei kylläkään ollut äidin ääni, kun hän antoi satikutia liinavaatteiden sotkemisesta, mutta hauska leikki oli sen arvoinen. Nyt komeron sarana oli ruostunut ja ovi lenkotti kenollaan, menemättä sen paremmin auki kuin kiinnikään. Ikuisesti puolitiessä, pääsemättömissä, ihan kuin minäkin, Martta ajatteli.

Ykskaks Martta jähmettyi niille sijoilleen. Tuo kolahdus ei ollut tuulen tekemä. Ääntäkin varmempi merkki oli hyvin selvä tunne: talossa oli nyt jotain muutakin kuin hän, muistot ja hiiret. Hetken Martta epäröi, mutta sitten hän kiirehti eteiseen. Jähmettyi jälleen niille sijoilleen ja henkäisi syvään.


Hyytävä kirkaisu piirsi terävän viivan pysähtyneeseen kesäiltaan.


Minä en ole tullut hulluksi, Kirsi sanoi itselleen, minä en kuvittele olemattomia. Hän otti tukea kuhmuraisesta ovenkahvasta ja nosti päänsä pystyyn. Minä en kuvittele olemattomia, joten tämän on pakko olla totta. Minä tunsin sen henkäyksen, eikä se tullut ovesta eikä ikkunasta. Se tuli tuosta naisesta. Minä tunsin sen henkäyksen ja minä näen tuon naisen. Mutta minä en ole tullut hulluksi…
- Kuka sinä olet? nainen kysyi. Hän näytti yhtä typertyneeltä kuin Kirsikin.
- Nimeni on Kirsi Kaikkonen. Olen tämän talon uusi omistaja. Kukas sinä sitten olet?
- Minä olen Martta Koivula ja tämä on minun taloni.
- Iltaa, Kirsi sanoi, kun ei muutakaan sanottavaa keksinyt. Martta Koivula, talon alkuperäisen rakentajan toiseksi nuorin tytär, se jonka perikunnalta hän oli talon ostanut. Talo oli koskettanut jotain hänessä niin vahvasti, että hän oli tehnyt ostopäätöksen saman tien, vaikka monet asiantuntevammat olivat sitä kauhistelleetkin. Talo oli pahemman kerran rapistunut – olihan se ollut tyhjillään Martan kuolemasta asti, yli kymmenen vuotta. Se kaipasi eristeitä, tiivisteitä, putkia, liittimiä, maalia… mutta ennen kaikkea se kaipasi rakkautta, Kirsi oli ajatellut ja päättänyt herättää vanhan kaunottaren uudelleen elämään.
- Talosi on valtavan kaunis, Kirsi sanoi varovasti. Sitten hän rohkaistui ja alkoi suorastaan pulputa puhetta. Hän kertoili Martalle, kuinka pohjattomasti hän oli taloon ihastunut ja millaisia suunnitelmia hänellä sen varalle oli. Kuin huomaamattaan he lähtivät kiertelemään huoneita, ja jokaisessa Kirsi selitti vuolaasti, millaista sisustusta hän niihin suunnitteli.
- Tästä minä ajattelin ottaa tämän tapetin pois kokonaan ja jättää nuo hirret näkyviin, ne ovat niin mahtavan kauniit! Kirsi sanoi silmät loisten ja nykäisi hellävaraisesti pikkukukkatapetin repeytynyttä reunaa. – Vaikka tämä tapettikin on kyllä tosi nättiä, ajattelin etsiä jotain mahdollisimman samanlaista tuonne toiselle seinälle. Ja lattiat hion ja maalaan, nämä lankut ovat paljon hienommat kuin kalleinkaan parketti! Ja räsymattoja, eikä mitään pörröä tai nukkaa…

Martta kuunteli remonttisuunnitelmia, ja vähitellen hän uskalsi hymyillä. Hän hipaisi isänsä kättä hirressä ja tiesi, että isäkin hymyili siellä jossain, missä hän nyt olikin.

Martta tunsi lämpimän tunteen kietoutuvan ympärilleen. Hän kääntyi vielä kerran Kirsiä kohti ja kuiskasi:
- Kiitos.

Hän oli vihdoin valmis muuttamaan takaisin isänsä luo.


* * *
Pakinaperjantaissa kerrotaan tällä viikolla kummitusjuttuja.

6 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tarinan alku oli loistava! Kaikki muistot ja hiiren juoksut ja isän käden kosketus. Koko juttu olisi voinut loppua siihen kirkaisuun. Tuo loppu on sellaista selittelyä. Ainakin siitä voisi ottaa puolet pois, tiivitää yhtä jouhevatksi kuin tuo alku.

Careliana kirjoitti...

Kiitos palautteesta, H. eläkeläinen! Jännää, minä kun ajattelin, että jos jossain niin juuri siinä alkuosassa olisi "löysää" turhaa jaarittelua...

isopeikko kirjoitti...

Miälenkiintoinen fokalisaation muutos keskellä tarinaa :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos peikko! Olisi ollut kiva korostaa sitä muutosta typografisestikin, jakamalla tarina kahdelle palstalle tai jopa sivulle, mutta se olisi vaatinut enemmän taitoa ja vaivannäköä kuin minusta irtoaa.

MARJAISA kirjoitti...

Oikeastaan varsin lämmin tarina aiheesta! Luin mieluusti.

Careliana kirjoitti...

Kiva että kelpasi lukea, Marjaisa!