maanantai 29. elokuuta 2011

Tänään kotona


Annikki pysähtyi yllättyneenä pihatielle: miehen auto oli jo paikallaan ovenpielessä. Miksihän puoliso näin aikaisin oli töistä kotiutunut, ei kai hän vain ollut sairastunut?

Annikki loksautti oven auki ja huikkasi kysyvän tervehdyksen. Mies tuli häntä vastaan keittiön suunnasta iso essu vaatteidensa suojana, toisessa kädessä paistinlasta ja kasvoilla leveä hymy. Sulki vaimonsa lämpimään halaukseen ja suukotti poskelle.

"Mä siirsin sen viimeisen palaverin ja peruin punttisalitreffit poikien kanssa, ajattelin tulla kerrankin ajoissa kotiin ja laittaa sulle jotain erikoisen hyvää ruokaa. Koska musta on oikeasti aina niin mahtavaa tulla töistä, kun sä olet ehtinyt jo kokata ja tehdä muitakin kotihommia, niin että mä voin vain rentoutua hetken raskaan päivän päätteeksi. Sä olet kyllä ansainnut nyt vuorostasi vähän hemmottelua!"

He kulkivat peräkanaa keittiöön. Ilmassa leijui herkullinen tuoksu. Pöytä oli katettu, lautasliinat taiteltu kauniisti, mies sytytti kynttilät. Annikin lautasella oli pieni lahjapussi.

"Se nyt on vain tollanen pieni heräteostos, satuin kirjakaupan ikkunassa näkemään sen runoilijan kirjan josta sä olet joskus maininnut. Ajattelin että se voisi ilahduttaa sua."

Annikki istuutui lehteilemään kirjaa. Ovi kävi taas ja perheen teinitytär liittyi seuraan.

"Kaverit pyys ostarille mut en mä nyt lähteny, kun mä aattelin että on tosi kivaa kerrankin syödä ihan koko perheen kesken. Ai niin ja hei, sellanen juttu mulle tuli kans tos mieleen, et en mä ehkä viel tarviikaan sitä uutta kännykkää mitä oon pyydelly. Ku mä kelasin, et varmaan täl vanhal pärjää vielä kesään asti ja sit mä voisin ettii jotain töitä ja ostaa ihan ite sen uuden, saisinpa sit just sellasen ku haluun. Vitsi faija et tuoksuukin hyvälle toi ruoka!"

He istuivat pöytään, mies tarjoili kaikille pihvit ja lisukkeet. Ovelta kuului vielä rapinaa, kun sisään asteli lempeäsilmäinen metsäkaurisemo kahden valloittavan poikasensa kanssa. Bambit istahtivat ruokapöydän viereen, ottivat balalaikkansa esiin ja alkoivat soittaa Uralin pihlajaa kolmiäänisesti. Ikkunasta näkyi, kuinka sateenkaari teki täyden ympyrän Pohjantähden ympäri.

* * *
Pakinaperjantaissa kirjoitetaan tällä kertaa fantasiaa. Tälle Annikillehan on tapahtunut vastaavaa aikaisemminkin...

maanantai 22. elokuuta 2011

Pssst..?


Puff. Pöytälootasta pöllähtää virtuaalitomupilvi. Tyhjänä kumisee.

Kesällä ei jaksanut viitsinyt ehtinyt. Oli reissua jos jonkinlaista, ja pihapuuhaa, ja ihan oikeita töitäkin. Ja hellettä. Runoratsu roikotti päätään silmät puoliummessa niitynnurkan koivun varjossa. Ajatusten Tonava hyytyi pulppuamattomaksi puropahaseksi.

Hitto! Minä tahdon kirjoittaa! Kirjoittaminen on kuin suklaata aivoille! Eikä ulkoisesti nautittu suklaa lainkaan aja samaa asiaa, kokeiltu on, kiitos vain, vähintäänkin riittämiin.

Tökin runoratsua timoteinkorrella. Nakkelen pikkukiviä puroon. Päättäväisenä suunnistan joka viikko Pakinaperjantain sivulle vakaana aikeenani osallistua. Kirjoittaa. Aivot huutavat suklaata. Pöytälootan villakoirat tahtovat uusia leikkikavereita.

Asettelen viikon aiheen hyvään asentoon hautumaan. Jään odottelemaan sitä kuningasajatusta, josta se juttu sitten lähtee kehkeytymään kuin itsestään. Teksti kantaa, vakuutti kansalaisopiston kirjoittajaryhmän ohjaaja aikanaan. Se on yksi parhaita neuvoja, joita olen koskaan saanut – teksti tosiaan kantaa, kun vain ryhtyy sitä kirjoittamaan. Kun jutun tönäisee alkuun, se etenee loppumatkan jo kuin itsestään.

Paitsi silloin kuin ei etene. Ei kanna. Sherpaa huutais. Aivosuklaata. Virtuaalivillakoiranleluja.

Pahus. Minä tarvitsisin kuiskaajan! Runoratsulle hevoskuiskaajan, sellaisen yleispätevän ongelmanratkaisijan kuin Robert Redford siinä leffassa. (Paitsi mielellään ei punatukkaista, jos valita saisi.) Sellaisen oikeasti olemattoman olalla istujan, joka sopottaisi korvaani jutun juurta. Ei sellaista mitä teattereissa on – helppohan niiden on olla yleispäteviä ongelmanratkaisijoita, kun saavat koko ajan kässäristä lukea, missä mennään – vaan sellaisen nyhjää tyhjästä -ohjaajan. Joo, sellaisen minä tahtoisin! Yleispätevän olemattoman tyhjästänyhjääjän olalle huutelemaan. Mistähän sellaisia löytäisi..?

* * *

lauantai 6. elokuuta 2011

Koulunpenkissä

"Eikö se kynä nyt pysy siellä oikeassa kädessä?!?" tiukattiin isältäni koulussa aikanaan, ja sanomaa tehostettiin vielä karttakepin läimäyksellä. Vaan eipä auttanut, vasenkätinen on isipappa edelleen. Tuskinpa tuo ainoa syy oli siihen, miksei hän koskaan oikein koulunpenkissä viihtynyt, mutta ei se varmaan ainakaan oppimisen iloa mitenkään lisännyt, että ensinnäkin joutui tekemään asiat hankalasti ja sitten vielä sai haukut päälle.

Minulle koulunkäynti kyllä maistui. Ainoastaan ala-asteen käsityötunneilla leukani silloin tällöin vähän väpätti, esimerkiksi opettajan taivastellessa, että eipä hän ole koskaan nähnyt kenenkään saavan suoralla ompeleella aikaiseksi tällaista siksakkia. Edelleenkään en neulaan ja lankaan vapaaehtoisesti kajoa - jos vaikka paidastani irtoaa nappi, ostan uuden paidan! - mutta turha sitä ala-asteen kässänopea on siitä syyttää, että minä nyt vain yksinkertaisesti olen ihan toivoton poropeukalo.

Minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että minun sukupolvelleni koulunkäynti oli neutraali, itsestäänselvä asia, josta kukaan ei tehnyt sen suurempaa numeroa puoleen tai toiseen. Paitsi se yksi romanityttö, joka ensimmäisenä koulupäivänä kannettiin luokkaan potkivana ja huutavana; toisena päivänä hän tuli kyllä omin jaloin mutta ilman reppua poltettuaan kaikki koulukirjansa - ja kolmatta kertaa emme häntä sitten enää nähneetkään. Käsittääkseni hänkin kyllä sittemmin peruskoulun oppimäärän suoritti, hänellä vain taisi kestää hieman muita kauemmin saavuttaa se nykyisin niin paljon puhuttu koulukypsyys.

Yksi selkeimmistä ja ehdottomasti rakkaimmista koulumuistoistani on itse asiassa juurikin siitä ihka ensimmäisestä koulupäivästä. Järjestäydyimme parijonoon siirtyäksemme pihasta luokkiimme. Minä en tuntenut ennestään kuin yhden tytön, joka oli ollut samassa esikouluryhmässä, ja toivoin pääseväni hänen viereensä. Mutta viereeni parkkeerasikin toinen tyttö, jonka muistin nähneeni pari kertaa ohimennen, hän asui viereisellä kadulla. Tällä hetkellä tämä tyttö asuu naapurikunnassa, soittelemme maratonpuheluita lähes viikoittain ja tapaamme aina kun aikataulumme antavat myöten – olemme olleet sydänystäviä tuosta ihka ensimmäisestä koulupäivästä lähtien!

Nämä asiat ovat palanneet erityisen elävinä mieleeni nyt, kun oma poikani on aloittamaisillaan oman opintaipaleensa. Minulle koulu oli jo aivan erilainen paikka kuin isälleni – millainenhan se tulee olemaan pojalleni? Paljon puhutaan lyhentyneestä lapsuudesta, kasvavista vaatimuksista, koventuneista sosiaalisista paineista, ja toisaalta myös kasvaneista oppilasmääristä, lisääntyneistä järjestyshäiriöistä, opettajien voimattomuuden tunteista… Loppujen lopuksi äidille ei taida kuitenkaan paljon muita vaihtoehtoja jäädä kuin luottaa. Luottaa siihen, että järjestelmä toimii ja lapsi sopeutuu. Kyä viksup pärjää – ja minun lapseni toki on kovin fiksu, mitä muutakaan näillä geeneillä nyt voisi olla…


* * *

Kesätauon jälkeen syntyi vihdoinkin edes jonkinlaista jutuntynkää Pakinaperjantain aiheesta. Josko se ajatusten Tonava tästä taas pikkuhiljaa, syyssateiden voimasta, lähtisi solisemaan...