lauantai 6. elokuuta 2011

Koulunpenkissä

"Eikö se kynä nyt pysy siellä oikeassa kädessä?!?" tiukattiin isältäni koulussa aikanaan, ja sanomaa tehostettiin vielä karttakepin läimäyksellä. Vaan eipä auttanut, vasenkätinen on isipappa edelleen. Tuskinpa tuo ainoa syy oli siihen, miksei hän koskaan oikein koulunpenkissä viihtynyt, mutta ei se varmaan ainakaan oppimisen iloa mitenkään lisännyt, että ensinnäkin joutui tekemään asiat hankalasti ja sitten vielä sai haukut päälle.

Minulle koulunkäynti kyllä maistui. Ainoastaan ala-asteen käsityötunneilla leukani silloin tällöin vähän väpätti, esimerkiksi opettajan taivastellessa, että eipä hän ole koskaan nähnyt kenenkään saavan suoralla ompeleella aikaiseksi tällaista siksakkia. Edelleenkään en neulaan ja lankaan vapaaehtoisesti kajoa - jos vaikka paidastani irtoaa nappi, ostan uuden paidan! - mutta turha sitä ala-asteen kässänopea on siitä syyttää, että minä nyt vain yksinkertaisesti olen ihan toivoton poropeukalo.

Minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että minun sukupolvelleni koulunkäynti oli neutraali, itsestäänselvä asia, josta kukaan ei tehnyt sen suurempaa numeroa puoleen tai toiseen. Paitsi se yksi romanityttö, joka ensimmäisenä koulupäivänä kannettiin luokkaan potkivana ja huutavana; toisena päivänä hän tuli kyllä omin jaloin mutta ilman reppua poltettuaan kaikki koulukirjansa - ja kolmatta kertaa emme häntä sitten enää nähneetkään. Käsittääkseni hänkin kyllä sittemmin peruskoulun oppimäärän suoritti, hänellä vain taisi kestää hieman muita kauemmin saavuttaa se nykyisin niin paljon puhuttu koulukypsyys.

Yksi selkeimmistä ja ehdottomasti rakkaimmista koulumuistoistani on itse asiassa juurikin siitä ihka ensimmäisestä koulupäivästä. Järjestäydyimme parijonoon siirtyäksemme pihasta luokkiimme. Minä en tuntenut ennestään kuin yhden tytön, joka oli ollut samassa esikouluryhmässä, ja toivoin pääseväni hänen viereensä. Mutta viereeni parkkeerasikin toinen tyttö, jonka muistin nähneeni pari kertaa ohimennen, hän asui viereisellä kadulla. Tällä hetkellä tämä tyttö asuu naapurikunnassa, soittelemme maratonpuheluita lähes viikoittain ja tapaamme aina kun aikataulumme antavat myöten – olemme olleet sydänystäviä tuosta ihka ensimmäisestä koulupäivästä lähtien!

Nämä asiat ovat palanneet erityisen elävinä mieleeni nyt, kun oma poikani on aloittamaisillaan oman opintaipaleensa. Minulle koulu oli jo aivan erilainen paikka kuin isälleni – millainenhan se tulee olemaan pojalleni? Paljon puhutaan lyhentyneestä lapsuudesta, kasvavista vaatimuksista, koventuneista sosiaalisista paineista, ja toisaalta myös kasvaneista oppilasmääristä, lisääntyneistä järjestyshäiriöistä, opettajien voimattomuuden tunteista… Loppujen lopuksi äidille ei taida kuitenkaan paljon muita vaihtoehtoja jäädä kuin luottaa. Luottaa siihen, että järjestelmä toimii ja lapsi sopeutuu. Kyä viksup pärjää – ja minun lapseni toki on kovin fiksu, mitä muutakaan näillä geeneillä nyt voisi olla…


* * *

Kesätauon jälkeen syntyi vihdoinkin edes jonkinlaista jutuntynkää Pakinaperjantain aiheesta. Josko se ajatusten Tonava tästä taas pikkuhiljaa, syyssateiden voimasta, lähtisi solisemaan...

5 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Kyllä koulu koko ajan muuttuu, ja onneksi muuttuu ja yrittää pysyä ajassa kiinni. Mutta aina se koulun aloittaminen on kova paikka, erityisesti äidille.
Nykykoulussa kyllä pärjää, jos vain muistaa sinne mennä. Että hauskoja koulupäiviä!

Anja kirjoitti...

Minäkin muistan ensimmäisen koulupäiväni. Itkin kunnes isosisko tuli luokseni. Myös tyttäreni itki kunnes poistuin luokasta ja jätin hänet rauhaan. Onnellisia koulupäiviä pojallesi.

Marleena kirjoitti...

Äitini oli myös vasuri, mutta oppi kirjoittamaan oikealla kädellä ja niin kauniilla käsialalla, ettei monella oikeakätiselläkään sellaista taitoa ole. Äitini teki kuitenkin kaiken muun pääasiassa vasemmalla kädellä ja oli ilmeisesti kaksikätinen!

Pojallesi iloisia koulupäiviä!

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Nyt se iso pieni mies on sitten opintielle saateltu, ei tullut itkua sen enempää pojalta kuin äidiltäkään (viimeksimainittu oli kyllä huomattavasti lähempänä), klassinen "hei hei mee ny jo" livautettiin huulten raosta, kun äiti yritti vielä viime töikseen vähän tukkaa pörröttää. Oi sentään!

isopeikko kirjoitti...

Hyvinhän se juttu luisti :) Koulu muuttuu niinkuin muukin tässä maailmassa. Jokainen päivä on aina uusi ja uudenlainen.