sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Totuuden hetki

Hän oli tiennyt sen jo pitkään. Hän oli itse sen päättänyt ja itse sen tiennyt, mutta kun hän vihdoin antoi itsensä tajuta sen, päästi sen tietoisuuteensa, se lamautti. Tuntui kuin joku olisi sen ulkoa, ylhäältä, hänelle julistanut. Ilmoittanut, määrännyt, vaatinut. Ja samalla pyyhkäissyt kaikki muut vaihtoehdot pois.

Mitään muuta ei ollut tehtävissä.

Lopullisuus löi palleaan. Sen jälkeen ei enää ole paluuta entiseen. Sen jälkeen ei entistä enää ole. Tärinä alkoi jaloista, vatsan kohdalla se muuttui kipeäksi kouraisuksi, rinta-alassa salpasi hengityksen. Hän valui seinää pitkin lattiaan, ensin istualleen, sitten makuulle, kouristui pienen pieneksi mykkyräksi, jonka ulkopuolelle jäi kaikki. Se kaikki jäi, se ei koskaan saanut palata, sitä ei enää saanut olla. Sen mykkyrän sisäpuolella oli nyt kaikki.

Sellaisena hetkenä sitä katsoo puhelintaan, selaa nimiluetteloa läpi ja ajattelee, että kelle tahansa niistä voisi soittaa ja kertoa kaiken. Kun kellekään ei voi enää soittaa. Kellekään ei voi kertoa. On vain itse mykkyrässä lattialla, ja siinä on kaikki.

Hitaasti hän ojentautui. Makasi selällään lattialla ja tuijotti kattoon. Hengitti. Hän tiesi.

Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

* * *
Pakinaperjantaissa paljastellaan tällä viikolla katkelmia vielä kirjoittamattomista kirjoista. Tässä ovat nyt sitten ensimmäiset sanat (ei kuitenkaan alkusanat) kirjasta, joka on jo pitkään muhinut mieleni päällä. Se on se minun ikuinen isi- ja sitku-projektini, se jonka kirjoittaisin kyllä, jos vain ehtisin, se jonka kyllä kirjoitankin sitku on sen aika. Voi kunpa joskus olisikin...

9 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Tuntuu kovin tuskaiselta. Takana on varmasti jotain itse koettua, siis totta ja todellista tuskaa niin koskettavata tuo katkelma tuntuu.

En tiedä onko seuraava vinkki ollenkaan hyvä mutta silti: olisiko viisasta kirjoittaa ensin se kaikki tuska ikään kuin ulos eli antaa mennä. Pitää sitten pitkäkin tauko ja sitten katsoa tekstiä ja vähitellen alkaa työstäää sitä, oikein tietoisesta alkaa rakentaa siihen jotain kokonaisuutta, katsella asioita ikään kuin etäältä ja lukijan silmin.

Jotain tuon tapaista. - Tai sitten jotenkin aivan muuten... kuitenkin se lataus joka tuntuu sinulla olevan sisässäsi vaatii ulostuloa, että siitä vaan tektiä tuottamaan, kirjoittamaan ilman kahleita ilman kauheaa kontrollia.

Totuuden hetki on nyt jos koskaan, anna itsellesi vapaus lentää... järjen ja työstämisen vuoro tulee sitten aikanaan.

(jos sinulla on jo toisenlainen tapa työskennellä, niin älä lotkauta korvaasikaan tuolle mitä viisastelin. Mutta sormet näppäimille hop-hop!)

Careliana kirjoitti...

Kiitos H. E.

Mielenkiintoista... Ei ole ensimmäinen kerta, kun minulle sanotaan, että tekstistäni huomaa selvästi omakohtaisen kokemuksen syvän rintaäänen - jota ei todellisuudessa ollenkaan ole!

Minä vain tykkään kuvailevan tekstin tuottamisesta. Jollain tapaa toki aina tulen lietsoneeksi itseni siihen kulloinkin käsillä olevaan mielentilaan/tilanteeseen, vaikka en todellisuudessa olekaan ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ja se latauskin siinä sitten purkautuu saman tien kun näytölle pääsee.

Se, mikä tuota mainitsemaani kirjaprojektia pidättelee, on ihan rehellinen ajanpuute. Suunnittelemani aihe - joka kyllä ihan pikkuisen liippaa omakohtaisiakin kokemuksiani - vaatisi melko lailla ihan asiatietoon perehtymistä, ja siihen minulla ei juuri tällä hetkellä ole mahdollisuutta. Mutta kuten sanottu, kuka ties josko vaikka sit joskus olisi...

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Uskon, että on oikeastaan hyväksi, että et ole kokenut juuri tuota kauhua, mistä kirjoitit ja jäänyt siihen kokemukseen kiinnni. Nimittäin ei sellaisesta hevin pääse eroon, parempi on pystyä kuvittelemaan jotain vastaavaa, pienistäkin kokemuksista voi kehitellä vaikka mitä.

Eli nyt näyttää vielä paremmalta: pystyt luovasti elämään jonkin tilanteen. Tosin ainahan itse on koettava jollain tavoin kaikki, mistä kirjoittaa, ei ihmisen päässä ole valmiina mitään, pienistä tilanteista on osattava kehitellä - ja siis sinulla on se taito. Aikaa kyllä joskus tulee tai otat sen väkisin.

Tällaisia pieniä harjoituksiakin on mukava tehdä, pysyy ikään kuin vireessä!

Kirjoitellaan!

Deme kirjoitti...

Tuskasta huolimatta näen tässä helpotuksen, vapauttavan tiedon siitä että matka on alkanut.

Careliana kirjoitti...

Aivan, Deme, kuten mainitsinkin kommentissani sinun kirjoitukseesi, tässä on sitä samaa tunnelmaa: on tieto siitä, mihin suuntaan matka jatkuu, ja se helpottaa, vaikka se suunta tuntuisikin pelottavalta. Epätietoisuus on aina pahinta.

isopeikko kirjoitti...

Odotuksia luova pätkä. Ja niin tuttuja tunteita ihmisille ja muillekin otuksille. Yksi suurista kertomuksen aiheista :)

jip kirjoitti...

Proosaa parhaimmillaan.

arleena kirjoitti...

Kouraiseva alku tai ote tulevasta kirjasta.
Onnea ja aikaa jatkolle.

Careliana kirjoitti...

Oi miten kannustavaa palautetta, kiitos kaikille!