perjantai 28. lokakuuta 2011

Sisin on tärkein

Naiset sisustavat.

Tämä nyt vain on luonnonlaki, kiistaton elämän tosiasia, samaa sarjaa kuin se, että kaikki mikä menee ylös, tulee joskus myös alas, ja se että teini-ikäiset lapset häpeävät vanhempiaan. Turha on muuta väittää tai vastaan pyristellä. Naiset sisustavat.

Kun naisen elämään astuu mies, nainen hyväksyy hänet tietenkin juuri sellaisena kuin hän on. Tosirakkaus kohdistuu paljon pintaa syvemmälle, eihän se muuten tosirakkautta olisikaan. Nainen rakastaa miestä ihan missä vaatteissa tahansa - mutta miksi suotta katsella flanellipaitaista lökäpöksyä, jos voi ihan yhtä hyvin ostaa sille miehelle nätin svetarin ja istuvat farkut? Mieshän on osa naisen elinympäristöä, osa naisen elämän sisustusta.

Kun nainen ja mies ryhtyvät asuttamaan samaa kotia, se on tietenkin tasan yhtä paljon heidän molempien koti. Kummallakin on siinä oma tilansa, oma sijansa, ja kummankin näkemyksellä on yhtä suuri painoarvo. Kukapa nyt haluaisi asua kodissa, joka ei tunnu mukavalta? Monille miehille tosin mukavuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on pehmeä sohva ja tarpeeksi tilaa elokuva- ja sarjakuvalehtikokoelmille, kun taas naiset usein kokevat mukavuuden paljon kokonaisvaltaisemmin. Siihen kuuluu myös se, että värit sointuvat yhteen ja katseelle löytyy paljon iloa tuottavia kohteita. Ketäpä sellainen voisi haitatakaan?

Jos mies runttaa ne mummonmökistä opiskelukämppään haalitut kauhtuneet kukkaverhot makuuhuoneen ikkunaan, hän todennäköisesti tekee sen ihan vanhasta tottumuksesta eikä suinkaan siksi, että verhoilla olisi tunnearvoa. Miehet harvemmin kiintyvät kodintekstiileihin, joten he eivät myöskään yleensä pahastu - tai edes huomaa - jos nainen ihan kuin ohimennen vain vaihtaa ne muuhun sisustukseen paremmin istuviksi. Mitättömät pikkuseikat kuten esimerkiksi se, kumminka päin vessapaperirulla on telineessään, ovat tietenkin täysin yhdentekeviä.

Ja mies, hän se on naiselle aina vain yhtä rakas ja arvokas, nimenomaan sielultaan. Vaikkakin nainen ihan hyvää hyvyyttään, pikkuhiljaa, täydellä kunnioituksella tietenkin, kernaasti hieman sisustaisi sitä miehen sieluakin. Hienovaraisesti vain kylväisi ajatuksen siemenen, että voisikohan niitä hikisukkia joskus nakata ihan pyykkikoriin asti, tai onko ruokapöydässä sittenkään ihan välttämätöntä röyhtäillä ääneen. Koulut... ehh, siis sisustuksen edettyä jo pidemmälle voidaan sitten paneutua sellaisiin sinänsä toki ihan merkityksettömiin mutta kuitenkin ehkä omalla tavallaan ihan huomionarvoisiin seikkoihin kuin että onkohan se kalastus- ja kaljoittelureissu sittenkään yhtä kiva juttu kuin parisuhdepelin pelaaminen kotona kynttilänvalossa, tai että eikös se kodintekstiiliosasto nyt kuitenkin ole huomattavasti kiinnostavampi paikka kuin elektroniikkasektori... Tai että eikö sitä hemmetin vessapaperirullaa ihan oikeasti ikinä edes vahingossa pysty laittamaan niin päin kuin sen kuuluu olla?!?

No okei, tämä on liioitteleva, provosoiva ja seksistinen kirjoitus. Onhan niitä sisustuksesta kiinnostuneita miehiäkin, katsokaa nyt vaikka telkkarin tilainnojee-ohjelmia. Eivätkä kaikki naiset ole kiinnostuneita tekstiileistä tai muusta estetiikasta. Paitsi sen sielun.

Ja sitä paitsi ainahan voi tehdä kompromissejä. Kuten meillä:

Miäs sai suuren ja kömpelön ja mustan hifistelykeskikaiuttimensa - ja minä sain alustan koriste-esineilleni, joilla on paitsi tunnearvoa myös erittäin tärkeä tehtävä liittää vastapäisellä seinällä oleva taulu värillisesti olohuoneen kokonaisuuteen. Kaikki ovat tyytyväisiä!

...ja minä olen erityisen tyytyväinen siihenkin, että vihdoinkin sain taas aikaiseksi tekstiä Pakinaperjantaihin!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kaksi yksi nolla

Kymmenen pientä neekeripoikaa
ja minä
olen olemassa ehkä
vielä huomenna muistan miltä niskasi tuoksuu
viitsin käyttää hammaslankaa


Silivati seilaa
taas yksi pois
tai lentää ikkunaan
heijastuu pala kuuta
haluan ulvoa

Lasken
verhot ja pimeyden päälle
yölamppu palaa
loppuun piirretään
sydämen muotoinen piste

* * *

Runotorstaissa on tällä viikolla tekstihaaste:


"Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan.  Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä."
Risto Oikarinen: Puupuhaltaja, Otava 2005 s. 31

Tykkään tuosta haastetekstistä valtavasti! Absurdia on ihan lempityylilajini, mutta se on vaativa taitolaji. Kysyy todella paljon osaamista kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole mitään järkeä ja joka on silti nerokasta. Haluaisin hallita tämän taidon, mutta auliisti myönnän olevani ihan noviisi sillä saralla. Lisäksi pelkään pahoin olevani tähän lajiin liian rationaalinen ihminen - hitto vieköön, minun tajunnanvirrassanikin on pilkut ja pisteet kohdillaan, en mahda sille mitään! - mutta jatkan harjoittelua, vaikken koskaan mestariksi tulisikaan, kivaa se silti on.

torstai 6. lokakuuta 2011

Synti

Ylpeys on pahasta
enkä koskaan myönnä
että itken ilosta kun tulet
huokaan helpotuksesta kun lähdet

Sinä et ole minun
enkä minä sinua halua
me kuulumme toisillemme kuin vain ne
jotka on aikojen alusta yhteen tarkoitettu

Minun ei ole kylmä ilman sinua
enkä huku jos kortesi katkeaa
mutta sinussa palaa minun tuleni
ja ryöppyää kuohuva virtani

Se mikä sinussa on kaikkeni
ei ole minulle mitään
Lieneekö suurin syntini
etten voi päästää sinusta irti
vai se etten halua

* * *
Runotorstaissa tällä viikolla aiheena kuolemansynnit.