torstai 2. helmikuuta 2012

Läpi ajan ja avaruuden



Me vilahdamme läpi ajan ja avaruuden.
Se mikä meille on kaikki
- nousu ja lasku ja kohokohta -
on yksi pieni pilkahdus
pimeään katoava kipinä
silmänisku
jonka aikana valon katkeamista ei edes huomaa

Me tahdomme jättää jälkemme.
Tarvitaan tukeva jalusta
ja pitkä valotusaika
vauhtiviirujen ikuistamiseen valtatiellä
ja niiden viirujen kauneus on siinä
ettei niistä erotu pisteitä

Me vilahdamme läpi ajan ja avaruuden
mutta meillä on aikaa
kuulla kipinöiden laulua
juopua viivojen tanssista
tuntea elämän huojuvan jalkojemme alla

* * *

Tällaista tuli mieleeni sekä Runotorstain että Valokuvatorstain aiheena olevasta Kai Niemisen tekstistä. Kuva on kylläkin keskeltä kesää - mutta onpa sekin yksi esimerkki siitä, miten kaikki on toisaalta katoavaista ja toisaalta taas toistuvaa; aika samanlaisen otoksen saisi varmasti näinä kuulaan kirpeinä pilvettöminä talvipäivinäkin!

8 kommenttia:

pappilan mummo kirjoitti...

lentokoneen jäljet taivaalla - ehkä? läpi avaruuden...

arleena kirjoitti...

Vain jäljet jää, elämän viivat.
Pidin runostasi.

runojuonia kirjoitti...

mehän jätämme jälkiä, aika paljon, ellei jokin tuhoa nettimaailman virtuaalista elämää ja kaikki ajatukset katoavat. Ellei ole kiveen hakattu. Säilyykö sittenkään. Hyvin lyhyt on ihmisen muisto,vain lähimmät muistetaan, unhoituksen aika on pitkä. tavoitit runollasi jotain ainutlaatuista. jotain jolla on jalusta, tai ainakin piti olla

Careliana kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

Siinä onkin pohdittavaa, millaisia jälkiä meistä lopultakin jää... miten sen nyt tahtookaan nähdä. Nettijälkiä tosiaan sanotaan pysyviksi, mutta eiköhän joku ihmeen elektromagneettinen pulssi nekin pyyhkäise aika tehokkaasti jäljettömiin. Ja kivipaasiin sun muihin monumentteihinkin puree aika, hitaasti mutta varmasti. Jne.

Eräs viisas ihminen sanoi äitini kuoltua, että "niin kauan kuin yksikin meistä elää ja muistaa, hän elää, meidän sydämissämme". Itse olen ajatellut ottaa sen tavoitteeksi, mitä haluan elämässäni saavuttaa: että sitten, kun minua ei enää ole, jäisi edes joku joka muistaisi. Edes jonkin aikaa.

Ja kuvassa tosiaan on suihkarivanoja, minusta niissä on jotain kiehtovaa. Luotisuorat, vähitellen pois hapertuvat viivat vain merkkinä siitä, että taas on joukko ihmisiä mennyt paikasta toiseen, ketähän kaikkia, minnehän ja miksi...

Deme kirjoitti...

Aikaa riittävästi, aikaa kuulla kipinöiden laulua ja juopua viivojen tanssista. Upea runo, jota kuva hienosti täydentää.

Careliana kirjoitti...

Voi kiitos Deme! Tottahan se on, tai siis niin täytyy olla, että aikaa on tarpeeksi; sitä on sen verran kuin on ja sen täytyy riittää.

Lastu kirjoitti...

Hieno runo ja kuva!

Elämän rajallisuus on samalla aikaa ilo ja suru. Ehkä päiviin tulee syvyyttä juuri siitä, että tajuaa kuinka tilapäistä kaikki on. Raja tulee jokaisella vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Jättämämme jälki on tärkeä. Kirjoitukset elävät myös sitten, kun kirjoittaja on poissa.

Kiitos runosta, kuvasta.

Careliana kirjoitti...

Kiitos myös Lastulle ihanasta, syvällisestä kommentista!