maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kerran kesällä

Kesäinen iltapäivä oli pysähtynyt. Aurinko möllötti omalla paikallaan, muutama pilvi makasi liikkumatta taivaankannella, kirkon pihatietä reunustavat kukkaset nuokkuivat tyynessä paisteessa hievahtamatta. Luontokin ikään kuin odotti suurta hetkeä.

Annilla oli yllään vaaleanpunainen rimpsumekko, kiiltävät remmikengät ja pitkät, sivusta napitettavat hansikkaat. Hän oli varmasti yhtä hienona kuin itse morsian. Ylväänä hän sipsutti kirkon käytävää toiseksi etummaiseen riviin asti. Sisällä oli viileää, kosteaa ja kivenhajuista. Väkeä valui paikalle tasaisena virtana, naisten korkokenkien kopina tukahtui karheaan punaiseen mattoon mutta helmojen kahahdukset kimpoilivat seinistä ja jäivät ilmaan leijumaan. Miehet hypistelivät kravattisolmujaan. Niiden täytyisi olla tilaisuuden alkaessa juuri sopivasti, ei liian tiukalla mutta ei löysälläkään.

Matti livahti alttarin takaa esiin, hänellä ei ollut kravattia vaan hieno kullankeltainen huivi, mutta sitäkin piti näköjään säätää vielä viime hetkellä. Matin vieressä seisoi toinen, melkein samannäköinen mies melkein samanlaisissa vaatteissa. Miehet oli kuitenkin helppo erottaa toisistaan, sillä Matilla oli rintamuksessaan isompi kukkanen, ja toinen mies hypisteli kaulahuivinsa sijasta pitkähelmaisen takkinsa taskua. Sitä paitsi Anni tunsi Matin ja tiesi, että hän oli sulhanen. Toista miestä kutsuttiin bestmaniksi, mutta hänen nimeään Anni ei tiennyt, sillä hän oli nähnyt miehen ensimmäistä kertaa vasta edellisenä iltana, kun hääseurue oli saapunut mummolaan tekemään valmisteluja.

Sitten kirkon täytti urkujen soitto, ja Krista lähti lipumaan Asko-enon käsipuolessa karheaa punaista mattoa pitkin. Anni ojensi kätensä ja hipaisi ohi liehahtavan hunnun reunaa. Hän huomasi äitinsä töpöttävän silmäkulmiaan paperinenäliinalla ja mietti, itkivätköhän pihan kukatkin nyt kastehelmiä. Häntä ei itkettänyt, mutta hän painoi varmuuden vuoksi päänsä nyökälleen, ettei kukaan huomaisi hänen kuivia silmiään.

Häävieraat istuutuivat ja pappi alkoi puhua. Anni ei oikein ymmärtänyt, mitä ne kaikki hienot sanat tarkoittivat. Hän vajosi omiin ajatuksiinsa. Hän avasi hansikkaansa, nappi kerrallaan, nyppi sitten ne irti käsistään, sormi kerrallaan, ja asetti siististi edessä olevan penkin selkämykselle. Sitten hän puki ne takaisin käsiinsä. Nyt ympärillä veisattiin virttä. Anni ei osannut sen sanoja. Hän alkoi uudelleen riisua hansikkaitaan. Nappi kerrallaan.

Samalla tavalla Krista oli riisunut ruudullisen kesäpaitansa eilen. Anni oli nähnyt sen salaisesta puumajastaan ison tuomen latvuksesta, sieltä näki suoraan sinne yläkerran kammariin, jossa hänkin joskus mummolassa käydessään nukkui. Nappi kerrallaan Krista oli avannut paitansa, riisunut sen ja asettanut tuolinselkämykselle. Ja sitten myöhemmin pukenut sen takaisin ylleen, nappi kerrallaan. Siinä välissä hän oli painautunut sitä miestä vasten, sitä joka nyt seisoi Matin vieressä alttarilla ja hypisteli taskuaan. Silloin Anni oli sen miehen ensimmäisen kerran nähnytkin. Sitten Krista ja mies olivat käyneet sängylle, ja se sänky oli aivan ikkunan vieressä, joten sitä Anni ei majasta ollut nähnyt, mitä he olivat ilman paitaa tehneet.

Virsi loppui, virsikirjat suljettiin. Hiljentykäämme rukoukseen, sanoi pappi. Kirkkoon tulikin ihan hiljaista, kukaan ei kahistellut hameenhelmaansa tai rapistellut virsikirjan sivuja. Se oli tosi hyvä tilaisuus kysyä äidiltä asiaa, joka oli jäänyt askarruttamaan Annin mieltä. Kirkas, kuuluva lapsenääni levisi kirkkoon, heleänä kuin ikkunoiden lasimaalausten takaa siivilöityvä auringonsäde:

- Äiti kuule, paniko Krista ja toi setä, siis toi batman, mun säästöpossuun paljon rahaa vai? Siis eilen illalla kun ne oli siellä kammarissa. Kun mä kuulin kun Krista avasi sen ikkunan ja sanoi että sepäs oli hyvä pano.

* * *

Aivan liian pitkästä aikaa Pakinaperjantai-pakinaa!

2 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Hyvin hallittu jännite. Lukija odotta kieli pitkällä mitä oikein tulee tapahtumaan. Pienet huomiot kirkosta ja vieraista ovat osuvia, monet aistit ovat käytössä, koko tunnelma pönäkän kirkollinen.

Lopussa lukija saa palkinnon.

Tykkäsin!

Careliana kirjoitti...

Kiitos hienosta, analyyttisestä kommentista H. e.! Ilokseni huomaan, että olet löytänyt tekstistäni juuri niitä elementtejä, joita siihen tietoisesti kirjoitinkin. Ja tietysti on kiva, että koit löytäneesi myös sen palkinnon lopusta. :)