tiistai 14. elokuuta 2012

Killittelyä

Killi oli kirjava kissa. Kissoille tyypilliseen tapaan se tykkäsi katsoa killitellä maailman menoa. Siitä se oli nimensäkin saanut, kun jo lankakerän kokoisena kissanpentuna oli laatikostaan sisarustensa joukosta niin vastustamattoman vetoavasti kiinnittänyt katseensa tulevaan emäntäänsä Mariin.

Varmaan se luuli fiksuna ja tarkkanäköisenä itse valinneensa minut, mutta tosiasiassa minä kyllä heti ensisilmäykseltä tiesin, että meistä tulisi erottamaton kaksikko. Sellaisen sielujen sympatian kyllä tuntee, kun se kohdalle osuu!

Killi ja Mari asustivat ihastuttavassa pienessä talossa, jota ympäröi ihastuttava pieni puutarha. Sisällä talossa Killi viihtyi parhaiten kirjahyllyn päällä, mistä käsin se pystyi hyvin tarkkailemaan koko talon tapahtumia, mutta sen ehdoton lempipaikka oli kuitenkin pihan iso tammipuu. Siinä Killi kiipeili kesät talvet, välillä lintuja ja oravia jahdaten mutta enimmäkseen vain maailmanmenoa seuraten.

Tämä on varmasti maailman mahtavin tammipuu! Lehvät suojaavat jopa enimmältä sateelta, mutta vankkoja oksia pitkin pääsee kyllä hivuttautumaan myös ihanaan auringonpaisteeseen. Ja näköalat ovat vertaansa vailla! Ei niin hyvää viihdykettä olekaan kuin naapuruston ihmiset, jotka kaikessa rauhassa elelevät ja puuhastelevat omiaan. Uskomatonta, mitä kaikkea ihmiset tekevätkään luullessaan, ettei kukaan näe! Eikä kukaan tietenkään osaa aavistaa, että minä tarkkailen heitä täältä tammenlehvien suojista. Tuokin naapurin isäntä jaksaa aina rehvastella omalla erinomaisuudellaan – autohan sillä on iso ja puku mittojen mukaan teetetty, mutta minäpä olen nähnyt sen aamusuihkun jälkeen kelteisillään… Ja tuo toisen naapurin pikkupoika kyllä rikkoi sen kellarin ikkunan jalkapallollaan, vaikka vierittikin kaiken syyn sitten pikkuveljensä niskaan. Tekisi mieli kertoa, mutta enhän minä kantele, minä katselen täältä vain. Jonain päivänä vielä kiipeän ihan latvaan asti, sieltä näkee varmasti koko kaupungin!

Killi ja Mari viihtyivät mainiosti yhdessä, ne olivat parhaita kaveruksia. Joka ilta Killi käpertyi Marin sängyn jalkopäähän lämpimäksi, rauhoittavasti hengittäväksi ja hellästi kehrääväksi keräksi niin, että emännän oli helppo nähdä kauniita unia. Aamuisin Killi puski samettisella poskellaan emännän kaulalta tyynynrypyt pois, ja töihin lähtiessään Mari vielä ulko-ovelta kääntyi aina vielä kerran kyhnyttämään ja suukottamaan kissaansa. Killi oli varmasti maailman paras kissaystävä, mutta aina välillä emäntä kaipasi myös ihmisystävää, isäntää, unikaveriksi ja aamusuukkojen kohteeksi. Ymmärsihän Killi sen, viisas kissa kun oli. Esimerkiksi sen palomies-Markon tavattuaan Mari aina hymyili tavallistakin enemmän…

No sinä päivänä minä sitten kiipesin ihan sen tammen latvaan asti. Ihanat näköalat sieltä avautuikin! Mutta jotenkin siinä vain pääsi käymään niin, että ylös kavutessani latvuston hentoja nuoria oksia katkeili aika lailla – niin paljon, että en enää päässytkään kiipeämään takaisin alas. Valtavan noloa! Alas oli aivan liian pitkä matka hypättäväksi, enkä päässyt enää rungollekaan hivuttautumaan. Ei siinä kertakaikkiaan auttanut muu kuin hälyttää apua, vaikka se sitten auttamatta merkitsikin tarkkailupaikkani paljastumista. Toistan: valtavan noloa!!!

- Hätäkeskus? Juu anteeksi nyt vain, ihan pakko oli soittaa tällaisella aika perinteisellä asialla, että tarvittaisiin palokuntaa avuksi puusta laskeutumiseen… Jotenkin vain tällä kertaa se ei omin avuin onnistukaan, ja pitäisi kyllä ennen pitkää alas päästä, kun alkavat nuo yötkin olla jo kylmiä, ja toki nestehukkakin ennen pitkää alkaa vaivata. Ja jos vointi kovasti heikkenee, niin siinähän voi sitten pudota alas, ja se on kyllä aika vaarallisen korkea pudotus sitten…

No jos asiasta hakemalla hakee hyviä puolia niin ehkä se Marko sattuu juuri olemaan hälytysvuorossa. Kun ei vain luulisi, että tilanne on tahallaan lavastettu. Mitä se ei kyllä ole. Onhan tämä nyt ihan kamalan noloa, ihan varmasti kapuaisin täältä salamana itse alas, jos vain pääsisin. Oi voi… Ehkä olisi sittenkin parempi, ettei se Marko satu olemaan vuorossa. En nyt haluaisi mahdollisesti orastavaa romanssia tällaisella toheloinnilla pilata.

Markohan se hälytykseen vastasi, ajoi paikalle ja hivuttautui hitaasti  niin pitkälle pihalle kuin vain isolla paloautolla pääsi. Nostokori ylettyi mukavasti latvaan asti, joten pelastusoperaatio oli nopeasti suoritettu. Killi kiehnäsi riemukkaana Markon jaloissa ja Mari kiitteli häntä vahvasti punastuneena, hieman änkyttäen. Marko hymyili lempeästi.

- Eipä mitä, työhönhän tämäkin kuuluu. Mutta kuule Mari, mitä jos jättäisit jatkossa tuon puussa kiipeilemisen noille kissoille ja oraville vain…


* * *

Pakinaperjantain viikon haaste.

6 kommenttia:

Hymyilevä eläkeläinen kirjoitti...

Kissa on viisas ja suloinen - melkein kuin ihminen. No, ei sentään.

Careliana kirjoitti...

Vaiko ihminen on arvoituksellinen ja omapäinen - melkein kuin kissa..?

Minä en oikeasti ole yhtään kissaihmisiä, itse asiassa pelkään kissoja melkoisesti. Hyvin kauniita ja sulokkaita eläimiähän ne ovat, mutta vähän turhan arvaamattomia kynsineen ja hampaineen ja kaikkineen.

Deme kirjoitti...

Kissat ovat yllätyksiä täynnä, niinkuin tämä tarinakin =)

Careliana kirjoitti...

Yllätyksiä tulee aina välillä, niin ihmisen kuin kissankin elämässä.

Maria kirjoitti...

Ihana tarina! :) kissasta pidin hirmuisesti, muistuttaa paljon omia kissojani <3 ne eivät ole arvaamattomia kynsineen ja hampaineen, ne ovat kilttejä, myös vieraille :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos Maria! Kyllä minä uskon, että mukavat kissat ovat varmasti mukavia (en vain välitä omakohtaisesti kokeilla, mikä kissa sattuisi olemaan sellainen mukava ;-)