lauantai 28. joulukuuta 2013

Neonjoulu

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset


ja kolmiot, kulmiot, kartiot
jin ja jang
ja kaikki linnunradan merkit

Kas kuusi kynttilää nyt aivan turhaan loistaa
Laitetaan saman tien tuhat ja miljoona
 



Eikä lapsi pohjolan milloinkaan
enää jaksa märehtiä
että talven yö on pimeä
ja pitkä ja synkkä ja ikävä

Otetaan lääkkeeksi tipetipe tip tap
ja hupsis tupsis pimpeli pompeli


ja ennen kaikkea bling bling

Sillä niinhän se on
että joulu on kerran vuodessa vaan


mut timantit on ikuisia


* * *

Runotorstain ja Valokuvatorstain jouluteemaa. Kuvat Pekingistä marraskuun lopulta.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Juhlan aika



Voi ihminen armas. Älä sinä huoli, vaikka muutama luukku joulukalenteria jäikin kirjoittamatta. Äläkä sinä huoli, vaikkei sinulla ole sen paremmin kinkkua kuin leivonnaistakaan - olethan menossa valmiiseen joulupöytään. Tonttu-ukko sinulla on tässä - ja hyvä tonttu-ukko onkin, vaikka itse sanonkin! - ja vaneriakin on onneksi pihassa sopivankokoinen levy, jonka päältä juniori on päässyt lätkää lämimään tämän epätalvenkin vallitessa. Ja ota nyt vielä santsikupillinen sitä glögiä, niin alat ehkä olla sen verran jo juopunut, että se lasketaan.

Noin. Kaikki väliin jääneet sanat kuitattu. Ihan kohta alkaa olla juhlan aika.

Niin, tämä joulu on hieman erilainen. Täällä kotona ei ole edes joulukuusta - koiranpentuteknisistä syistä, mikä lienee oikein viisas ratkaisu. Ettei käy näin: 
Kuva löytynyt Facebookista


Kun ei ole edes kissaa, jota syyttää. Mutta koiranpentu on, kaikessa villeydessään ihana.


Niin, eipä ole luntakaan enää, ei. Sen verran voin ehkä nyt paljastaa, että en ole viitsinyt pukille raportoida ihan kaikkia niitä kirosanoja, jotka olet tämän seikan vuoksi ilmoille päästellyt - niillä litanioilla olisit kyllä kerännyt itsellesi lahjattomia jouluja varastoon moneksi vuodeksi.

Muistapa kuule, että joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta, tai joulukuusi ja punajuurisalaatti ja kotitekoinen lanttulaatikko. Joulumaa se jokaiselta löytyy sydämestä.

Ja villeinkin koiranpentu uuvahtaa joskus.




keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kartanon joulupuu

Minttu-tonttu on henkilökohtaisena joulutonttuna eräässä suuressa kartanossa. Hän viihtyy virassaan erinomaisesti, mitä nyt välillä valittaa, että valtavien tilusten silmälläpitäminen käy melko lailla voimille. Jo pelkästään itse kartanon päärakennuksessa on niin monta huonetta, että niiden kaikkien kiertämiseen menee tontulta puoli päivää. Väkeä kartanossa ei kuitenkaan ole paljon, vain omistajapariskunta ja heidän pieni tyttärensä Auroora, oikein herttaisia ihmisiä kaikki. Varsinkin pikku Auroora on Minttu-tontun silmäterä - kuten vanhempiensakin.

Minttu on kertonut tarinaa eräästä joulusta parin vuoden takaa. Se oli kartanon väelle jännittävä joulu.

Kartanon isäntä kävi perinteisesti aina joulua edeltävällä viikolla hakemassa joulukuusen kartanon omasta metsästä, ja heti kasvettuaan tarpeeksi suureksi Aurora alkoi käydä hänen mukanaan. ne kuusenhakureissut olivat kovin tunnelmallisia ja tärkeitä yhteisiä retkiä niin isälle kuin tyttärellekin.

Kävipä tällä yhdellä kertaa nyt kuitenkin niin, että isännän kännykkä soi matkalla metsään. Hän pysähtyi kaivelemaan sitä taskustaan ja puhumaan siihen - kartanon isännillä on paljon tärkeitä asioita hoidettavanaan. Hän tuli uppoutuneeksi puheluun sen verran pitkäksi aikaa, että Auroora ehti kadota hänen näkyvistään.

Hän huusi tyttöä saamatta vastausta. Hän koitti seurata tytön jälkiä, mutta pahaksi onneksi sattui satamaan niin sankasti lunta, että jäljet katosivat pian. Isä alkoi hätääntyä. Hän soitti apuun naapureita koirineen, ja pian oli kymmenkunta aikuista haravoimassa metsää ja etsimässä pientä tyttöstä. Kotiinkin isäntä tietysti soitti ja pyysi vaimoaan katsomaan, olisiko tyttö palannut sinne. Äiti meni tietysti aivan pois tolaltaan ja kiersi kaikki kartanon nurkat - joita siis tosiaan on hyvin monta! - löytämättä kuitenkaan pikku tyttöstään mistään.

Näytti siltä, että runsaasta lumisateesta huolimatta kartanon joulusta oli tulossa sysimusta.

Illan pimentyessä etsijät alkoivat luopua toivosta. Heidän oli lähdettävä omia kotejaan kohti, jotta hekin eivät olisi eksyneet pimeään lumiseen metsään. Hartiat lysyssä, lumen ja kyyneleiden muodostamaa sohjoa kasvoiltaan pyyhkien, isäkin palasi kartanolle. Äkkiä hän ryhdistäytyi: kuuluiko jostain kikatusta?!?

Isä lähti seuraamaan ääntä - ja löysi kuin löysikin tyttärensä. Auroora oli taapertanut sisään yhteen kartanon lukuisista piharakennuksista, vanhaan piikojen aittaan. Juuri siihen aittaan, jossa vanhemmat piilottelivat joululahjoja... Sielläpä tyttö istui kasvot hehkuen, repi paketteja auki ja hihkui riemusta.

Kartanon väkeä ei harmittanut yhtään, että osa lahjoista tuli avattua etukäteen. Eikä sekään, että kuusi tuli haettua tavallista myöhemmin. Siitä tuli ihana, iloinen joulu.

* * *

Minttu-tonttu ei myönnä eikä kiellä osuuttaan asiaan, mutta hän oli kyllä aikanaan Korvatunturin suunnistus- ja sienestysmestari...

maanantai 16. joulukuuta 2013

Pyykki ja muut ylellisyydet

Meillä Korvatunturilla on niitä suuria patoja joka lähtöön. Lahjapadasta jo kerroinkin, ja puuropadankin mainitsin. Syödään meillä tietysti muutakin kuin pelkkää puuroa, joten niitä ruokapatoja on vaikka millä mitalla.

Sitten on tietysti yksi iso pata pyykinpesuun. Se on saunalla. Sinne on kätevä nakata likaiset vaatteet saunaan mennessä, ja pyykkipäivänä pata täytetään saunassa lämmitetyllä vedellä ja pyykkisuovalla, ja muori niitä sitten valtavalla kauhalla puhtaaksi hämmentelee.

...no ei. Jestas sentään, menikö tuokin teihin todesta?

Mikähän ihme saa ihmiset kuvittelemaan, että Korvatunturilla eleltäisiin jotenkin esihistoriallisissa olosuhteissa? Vaikka työllämme onkin vuosisataiset perinteet, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö seuraisi aikaamme!

Totta kai meillä on pyykkikone, kuten muitakin nykyajan ylellisyyksiä, aina satelliitti-TV:stä espressokettimeen! Mutta ei, nimimerkki Utelias Kempeleestä, navigaattoria meillä ei ole. Tai on kai pukin kännykässä sellainenkin ominaisuus, mutta ei sitä tarvita. Jossain sentään näkyvät ne vuosisataiset perinteet - porot kyllä löytävät ihan kaikkien maailman lasten ja lastenmielisten luo ihan neuvomatta!

Mutta voi kyllä, pikkuneiti Porkkalasta osui ihan oikeaan arvauksessaan: yksiäkään valkoisia alushousuja tai sukkia ei Korvatunturilla ole. Vaaleanpunaisia sitäkin enemmän...

perjantai 13. joulukuuta 2013

Valo

Sinä ihminen heilut kuin heiluri
jotta kaiken saat jouluksi valmiiksi
Hei, jo joulua ennen saa rauhoittua
tällä menolla burnout uhkaa sua!
Tottahan toki tahdot uhkua tarmoa
mut anna nyt itselles hiukkasen armoa
Johan tuohon tohinaan sekoaa nuppi
istu hetkeksi alas, ota glögiä kuppi


















Muista: elämä on kuin piparitalo
se sulaa ja sortuu jos aina palaa valo!


Tämän runon kirjoitti Jonttu,
henkilökohtainen joulutonttu

* * *

...ja inspiraation tähän kirjoitukseen Jonttu sai Runotorstaista. Käykääpä lukemassa muitakin Jontun juttuja tunnisteella Joulukalenteri!

Lahjat ja munakellot

(nyt menee kaksi luukkua yhdellä ranneliikkeellä)




Nehän ne monelle ovat joulussa se tärkein asia, lahjat. Niiden saamiseen ja antamiseen suhtaudutaan lähes yhtälaisella täpinällä.


Joku haalii lahjoja pitkin vuotta, aloittaen jo heti joulun jälkeisistä alennusmyynneistä. Joku taas säntää lahjaostoksille hätäpäissään aivan viime tingassa - kuten eräskin varusmies, joka pääsi lomille vasta sellaiseen aikaan, että ainoa auki oleva kaupallinen toimipiste oli paikallinen liikenneasema. Mutta äiti ja isä toki arvostivat niitä takarivin artistien iskelmälevyjä ja tarjoussuklaarasioita ihan yhtä paljon kuin mitä tahansa lahjaa rakkaalta jälkikasvultaan.

On ihmisiä, joille sopivan lahjan keksiminen on melkoisen Mahdoton Tehtävä - kilpajuoksu Tom Cruisen kanssakin olisi helpommin suoritettava rasti. Ihmisiä, joilla on jo kaikkea, tai äärimmäisen vaativa maku, tai haastava elämäntilanne, tai jotain muuta vastaavaa. Heitä varten ovat markkinamaakarit ja helppoheikit keksineet jos jonkinlaista hätäratkaisua: jalkakylvyt, kipukoukut, selättimet... tai vaikka munakellot, niitäkin on vaikka kuinka mielikuvituksellisia nykyään. Ja kukapa nyt ei munakelloa tarvitsisi, sitähän voi käyttää niin moneen muuhunkin tarkoitukseen kuin munien keittämiseen. Kuten nyt esimerkiksi lasten peliajan tai hiusvärin vaikutusajan mittaamiseen.Siis jos kännykkä sattuu olemaan hukassa.


Sellainen asia olisi hyvä muistaa, että kaikkien lahjojen ei tarvitse muodostaa suurta pakettia. Monelle vaikkapa teatteriliput, hierontalahjakortti tai lehtitilaus on mitä tervetullein lahja. Tai vaikka ihan omasta puolesta annettu siivous-tai kokkauslahjakortti. Ei maksa edes rahaa, vaivaa vain.

Meillä kaikilla nimittäin on niitä lahjoja ihan omastakin takaa. Jokainen on hvyä jossain (jos kohta kukaan ei ole hyvä kaikessa). Joku osaa leipoa, joku on tosi ahkera ja näppärä siivoaja, joku osaa ommella, toinen laulaa, kolmas kirjoittaa...

Ja jokainen osaa olla toiselle läsnä.

Ne arvokkaimmat lahjat eivät ole kuusen alla. Vilpittömästi toiselle annettu aika, lämpimät ajatukset, ystävyys ja rakkaus - ne ovat tärkeintä. Aina ja kaikessa.

***

P.S. Kuvassa (joka on viime joululta) häivähtää taka-alalla eräs, jolla läsnäolon ja rakastamisen lahja oli erityisen vahva: rakas, rakas koiravanhuksemme, joka ei tänä jouluna enää ole läsnä muuten kuin sydämissämme. Mutta siellä sitäkin vahvemmin!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Takka

Hei Jonttu, oi ihana henkilökohtainen joulutonttuni! Minulla olisi pieni ennakkotoive. Tai no, oikeastaan kolme.

Kun tämä pahuksen flunssa on nyt päässyt iskemään ja oloni on tosi kurja. Palelee ja joka paikkaa kolottaa - tuntuu kuin olisi jäänyt pillastuneen porolauman jalkoihin! Niin joskos kolme pientä asiaa saisi tähän lääkkeeksi:
- lämmintä glögiä
- lämpimän kainalon, johon käpertyä
- lämmitetyn takan.

Kyllä tämä tästä vielä joulumieleksi muuttuu!

Talkki

Monessa tänne Korvatunturille saapuvassa kirjeessä kysytään, kuinka ihmeessä se joulupukki ehtii ennen joulua niin kovin moneen kauppakeskukseen ja kuusijuhlaan koikkelehtimaan. Ovatpa monet lapset tästä vetäneet sellaisiakin päätelmiä, ettei joulupukkia välttämättä olisi olemassakaan vaan kyseessä olisi vain suuri huijaus. Ja tämän oletuksensa testaamiseksi ovat muuten monet lapset vetäneet jotain muutakin, nimittäin sitä joulupukin partaa. Ja onhan se aina välillä lähtenytkin irti.

No sehän auttamatta todistaa, että kyseinen pukki on tosiaan ollut huijari. Vieläpä huono sellainen. Mutta eihän se suinkaan sitä todista, etteikö se aitokin pukki olisi olemassa. Päin vastoin - ketä ne kaikki huijarit sitten muka matkisivat, jos ei mitään esikuvaa muka olisi, häh?

Tosin ihan näin meidän kesken voin nyt paljastaa pienen salaisuuden, mutta älä kerro tätä ainakaan kovin monelle lapselle, jooko.

Nimittäin kerran me Korvatunturillakin jouduimme turvautumaan huijaukseen. Joulupukki oli lupautunut Kärsämäen Kaunoluistelijoiden joulujuhlaan, mutta juuri juhlapäivän aamuna hän liukastui pihassa pahemman kerran ja nuljautti nilkkansa hyvin ikävästi.

Ai miten hän nyt sillä lailla omassa kotipihassaan? No kun tässä nyt salaisuuksien vauhtiin on päästy niin voin minä kuiskata vielä senkin, mutta tämä ei nyt sitten saa levitä yhtään laajemmalle tästä: poronkikkareläjäänhän se pukki virsunsa tökkäsi sillä lailla, että oikein komeassa kaaressa pyrstölleen lensi. Oli siinä naurussa pidättelemistä, täytyy myöntää!

Mutta siis sellainen oli silloin tilanne, ettei pukki millään päässyt sovittua tapaamistaan hoitamaan. Emme kuitenkaan halunneet tuottaa pettymystä pienille kirkassilmäisille luistelijanaluille, joten mietimme päämme puhki, kuinka selviäisimme tilanteesta. Silloin joku sai aivan pähkähullun idean: lähetetään paikalle pukin veli!

Nii-in, on pukilla velikin, oikein mukava velikulta onkin. Moni ei hänestä tiedä, koska hän ei niin piittaa julkisuudesta, mutta yhtä lempeä ja herttainen hän on kuin veljensäkin. Velipoika hoitaa Korvatunturin hallinnollisia asioita, suomeksi sanottuna niitä tappavan tylsiä paperitöitä, joita kukaan meistä tontuista ei kuollakseenkaan huolisi ristikseen. Se on kyllä rankkaa työtä, kädetkin hänellä siitä jatkuvasta paperinpyörittelystä tuppaavat kuivumaan ja halkeilemaan, mutta hän yrittää parhaansa mukaan hoitaa niitä rasvalla ja talkilla.

Jaa että miksikö se oli pähkähullu idea lähettää pukin veli joulujuhlaan esiintymään? No siksi, että nämä kaksi veljestä eivät varsinaisesti ole identtiset. Veli on lyhyt ja hoikkavartinen, mutta nämä seikat nyt olivat helposti korjattavissa topatuilla vaatteilla ja piilokorkokengillä sekä valitsemalla "pukin" seuraksi pajan lyhimmät tontut. Mutta se parta! On velipukillakin parta kyllä - mutta kiiltävän musta!

Mitään kemiallisia kosmetiikka-aineita me emme Korvatunturilla harrasta, joten parran blondaus ei siihen hätään tuntunut onnistuvan sitten millään. Mutta juuri kun olimme luopumaisillamme koko ideasta, kipitti pikkuinen Santtu-tonttu Korvatunturin kansliasta riemukkaasti hihkuen. Kädessään hänellä oli se pukin veljen talkkisammio! Ja toden totta: kun koko sammiollisen pölläytimme velipojan parralle ja huolellisesti hieroimme jauheen jouhiin, oli lopputulos täydellinen.

Ja niin Kärsämäen Kaunoluistelijat saivat oikein iloisen ja lämminhenkisen joulujuhlan.

Mutta älkää jooko kiltit pikku lapset vedelkö niitä pukinpartoja enää...

Kontrasti

Lumi on yksi kauneimmista asioista, mitä tiedän! Ja talven valo, se on jotain sellaista, jota ei kokematta osaa kuvitella. Se on kelmeä ja hento, melkein kuin epävalo, mutta kuitenkin uskomattoman valoisa siihen nähden, kuinka kaukana aurinko on ja kuinka pikaisesti se vain käy horisontin yllä kääntymässä.

En tiedä, rakastaisinko talvea ja lunta yhtä syvästi, jos ne laskeutuisivat maan ylle kesken ruskan. Todennäköisesti lumi tuntuu niin uskomattoman puhtaalta ja puhdistavalta osittain juuri siksi, että se muodostaa niin valtaisan kontrastin sitä edeltävään ajanjaksoon nähden. Siinä sysimustassa, hyytävässä, märässä, luihin ja ytimiin asti tunkeutuvassa tunkkaisessa pimeydessä ja juoksuhiekan lailla tukahduttavassa ravassa ihmissielu käpertyy sydämen perimmäiseen nurkkaan kuin rusina ja ymmärtää aivan täysin niitä eläimiä, jotka siinä tilanteessa vaipuvat horrokseen (todennäköisesti toivoen, etteivät enää heräisi, ainakaan siihen kurjuuteen).

Mutta sitten sen kaiken ylle laskeutuu valkeus, kimallus ja pehmeys. Ja ihmissielu työntää kielensä pitkälle ulos sieltä sopukastaan ja pyydystää täydellisesti muotoutuneen hiutaleen. Ja jaksaa taas hymyillä ja laulaa.



Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, sillä hangen hohteessa vain joulurauhan tunnen rinnassain

lauantai 7. joulukuuta 2013

Kaksi kynttilää



* * *

Careliana ylpeänä esittää: todennäköisesti ainoat siniset esineet, jotka omistan! Nämä lahjaksi saadut tuikkulyhdyt pääsevät aina itsenäisyyspäivän aikoihin pariksi päiväksi esille, mutta sitten joutavat jo kiireesti takaisin laatikon perukoille.

Varmaan kovinkaan moni ihminen ei tunne yhtä vahvaa väri-antipatiaa kuin minä sinistä väriä kohtaan...

No tällä kertaa niistä oli kuitenkin moninkertaisesti hyötyä: soveltuvat sekä joulukalenteriin että Valokuvatorstaihin!

Itsenäisyys

Joskus me olemme aikamme kuluksi visioineet sellaista, että entäpä jos Korvatunturi julistautuisikin itsenäiseksi valtioksi! Samaan tapaan kuin vaikkapa Vatikaani. Ehkä sitten tulisi kaikille lopultakin selväksi, missä se joulupukin paja oikeasti sijaitsee, kun olisi oikein rajat piirrettynä kaikkiin maailmankarttoihin, etteivät edes amerikkalaiset enää höpisisi siitä pohjoisnavastaan.

Ilman sen suurempia myllerryksiä se itsenäistyminen varmasti onnistuisi. Meillähän on jo kaikki valmiina:

Valtiomuoto olisi pukkikunta. Ylintä päätäntävaltaa käyttäisi joulupukki (no todellisuudessa kyllä joulumuori, mutta ei puhuta siitä sen enempää), eikä muita hallinnon yksiköitä sitten tarvittaisikaan, kuten ei myöskään mitään vaaleja tai valtuustokokouksia. Emme me tontut millään sellaisella jaksaisi päätämme vaivata, ja porot nyt kuitenkin painaisivat aina sitä äänestysnappulaa, jonka kohdalla on eniten jäkälää.

Lipussa olisi tietenkin punainen tonttuhattu lumenvalkealla pohjalla. Sen osaavat kaikki maailman lapset piirtää. (Olen usein tuumaillut, kuinka paljon aikaa ja hermoja esimerkiksi srilankalaislapselta menee oman lipun piirtämiseen.)

Kansallislaulusta voisi joutua keskustelemaan, ehkä jopa järjestämään jonkinlaisen kansanäänestyksen. Ainakin Joulupukin maa ja Joulumaa olisivat varmasti kärkisijoilla.

Valuutastahan juuri kertoilinkin, sitä me emme liiemmin harrasta. Mutta koska itsenäisellä valtiolla ilmeisesti kuuluu olla oma valuutta, voisimme varmaan liittyä vaikka euroon. Lämpimiä ajatuksia kun ei mikään maailmanpankki noteeraa eikä muihin valuutoihin vaihda. Ja hyvä niin.

Maanpuolustuskin kuulemma pitäisi olla itsenäisellä valtiolla jotenkin mietittynä. No meillähän on se juttu, että aina jostain saada voimme suuren puurokauhan, jolla antaa tahtoisimme maailmalle rauhan.

Olympialaisiin tuskin omalla joukkueella lähtisimme, vaikka kieltämättä Kaaleppi-tonttu painelee suksillaan metsässä kuin hirvi, ja Elmeri tulee tunturin rinnettä alas niin ettei lumikaan meinaa ehtiä perässä pöllyämään.

Niinpä, kyllä meistä kelpo valtio tulisi. Mutta sitten taas toisaalta, mitä sitä sellaisia asioita turhaan pohtimaan. Vallan hyvin sujuu elo ja olo näinkin. Kattilat täynnä puuroo ja parrat vilkkaa.

torstai 5. joulukuuta 2013

Himmeli

Vai että himmeli?!? Jooei kuulkaas, jos niistä oljista jotain ruvetaan askartelemaan niin askarrellaan sitten ihan tunteella. Suurella sydämellä ja perinteitä vaalien, vai miten se joka toisen tuotteen mainoslause nyt menikään.

Kuten Gävlessä. (Ruotsalaiset, våi fan sentään, ne tämänkin ovat paremmin oivaltaneet.)

Kuva: Aamulehti

...ja perinteet, nehän ne joulun aikaan ovat aivan erityisen suuressa arvossa.

Kuva: Turun Sanomat
Hauskaa joulua olkipukki!

Raha

Raha on meille tontuille aika vieras aihe, me emme juurikaan ole sen kanssa tekemisissä. Meille tutumpia valuuttoja ovat ne kuuluisat lämpimät ajatukset ja hyvä mieli.

Joku on joskus saattanut sitä ihmetelläkin, että miten se joulupukki oikein pystyy hankkimaan kaikki ne valtavat lahjamäärät, isoimmat ja hienoimmatkin jutut. Ja vielä ruokkimaan koko sen valtaisan tottujoukkonsa. Niin ja porot myös, tietenkin, hyvä lisäys sieltä Hämeenkyrön puolesta. Ne nimittäin tarvitsevat melko lailla apetta selviytyäkseen siitä aaton urakasta!

Nämä ovat niitä Joulun Suuria Salaisuuksia. Mutta kun nyt niin kauniisti kerran kysyt, niin ehkä minä voin vähän sitä asiaa valottaa.

Nimittäin nythän on niin, että aina kun joku ihminen jossain päin maailmaa ajattelee kauniin ja lämpöisen ajatuksen toisesta ihmisestä tai elämästä ylipäätään, se ajatus synnyttää ihmissilmin näkymättömän säteen. No ei, ei sitä havaita edes lämpökameralla, kiitos vain kysymästä nuori herra Kankaanpäästä. Se on täysin aineeton säde, ja se nousee aina suoraan ilmaan, aina Maan ilmakehään asti, ja kulkeutuu siellä aurinkotuulten mukana Korvatunturin päälle. Täällä pukin pajan kohdalla se säde vihdoin aineellistuu ja leijailee pienenpieninä kultahippusina savupiipusta pukin erityiseen puuropataan. Sitä pataa pukki sitten hämmentää, ja jonkin ajan kuluttua me tontut voimme käydä sieltä hakemassa ne toivelahjat paketoitaviksi.



 Niin se käy. Joulun taikaa!

P. S. Tietenkin joulupukin muorilla on ihan erikseen se oikea puuropata, ei syytä huoleen pikku neitokainen Pihtiputaalta, emme me kenenkään lahjoja syö, emme vahingossakaan!


tiistai 3. joulukuuta 2013

Halpa

Usein kuulen ihmisten sopivan, että ostetaan tänä jouluna toisillemme lahjaksi vain jotain pientä ja halpaa. Minusta se on ihan kummallinen asia sopia.

Ikään kuin olisi jotenkin oletusarvoista, että joululahjojen täytyy olla isoja, hienoja ja kalliita. Että vain vähän maksanut lahja olisi paha asia, jonka voi hyväksyä vain, jos siitä on sovittu etukäteen.


Minusta "halpa" on ruma sana. Sana, joka ei viittaa niinkään hintaan kuin laatuun.

Tärkeintä on ajatus. Ei se ole tyhjä klishee. Tai ainakaan ei saisi olla.

Lahja, jonka hankkimiseen ei ole käytetty suuria summia rahaa mutta joka on kuitenkin valittu tai jopa itse tehty juuri saajaansa lämpimästi ajatellen, tuottaa varmasti suurta iloa. Ne lämpimät ajatukset välittyvät ja lämmittävät saajan mieltä. Se on arvokas asia. Ne ovat arvokkaita lahjoja.

Halpoja ovat lahjat, jotka on hankittu ohimennen, nimettöminä, velvollisuudentunnosta tai pakosta. Jättipakkaukset suklaarasioita tai jouluviinejä, joita summanmutikassa jaellaan tuttaville ja sukulaisille. Hieno design-huivi miniälle, jota ei oikeasti tunne sen vertaa, että tietäisi, mistä väreistä hän pitää. Ylikalliit lelut kummi-, lapsen- tai peräti omille lapsille hyvitykseksi siitä, ettei taaskaan ole ehditty viettää heidän kanssaan aikaa, olla aidosti läsnä.

Vaan kukin tavallaan, lahjokaa ketä haluatte, millä haluatte, kyllä me tontut pakataan. Mutta yksi asia on varmaa: aitoa joulumieltä ei voi hinnoitella!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Luksus

Monet toivovat joululahjaksi luksusta. Ja kaikenlaista ylellistä me paketteihin käärimmekin: timantteja, turkiksia, matkalahjakortteja... autoista sentään yleensä paketoidaan vain avain, mutta aina välillä sitä pääsee vääntämään jättimäistä rusettia Porschen konepellillekin.

Mutta tiedätkö, mikä on luksusta tontulle (ainakin tälle tontulle)? Se, kun joskus pitkän paketointipäivän päätteeksi myöhästyy vähän yhteissaunasta ja ehtii lauteille vasta, kun toiset ovat jo lähdössä. Eipä siellä pesässä välttämättä enää tuli rätise, kun kukaan ei ole viitsinyt enää toviin lisäillä puita - voin nimittäin paljastaa, että me tontut kyllä puurramme pajalla aina yhtä tarmokkaasti, mutta työpäivän päätyttyä ollaan kuin ellun kanat, laiskempaa porukkaa saa kuule hakea! - mutta riittäähän sitä lämpöä vielä ihan yllin kyllin, niin että se leviää vanhoihin luihin ja ytimiin asti. Kuinka autuasta onkaan, kun kerrankin mahtuu ihan pitkäkseen lauteelle eikä tarvitse varoa astumasta tai istumasta kenenkään kippuravarpaille!

Ja kun sitten saunan jälkeen astuu ulos terassille, kirpakkaan talvi-iltaan, voi oikein nähdä, kuinka viimeisetkin rasitukset, huolet ja murheet haihtuvat höyrynä ilmaan. Puhdas lumi ja pakkanen tuoksuvat raikkaammilta ja ylellisemmiltä kuin kalleimmatkaan hajuvedet. Tähtitaivas on kauniimpi kuin hienoinkaan kristallikruunu, ja hangella kiiltää enemmän timantteja kuin suurimmassa kaulakorussa. Ja se hiljaisuus, se on niin vahva, että sen tuntee sielussa asti!

Siinä sitä voisi seisoa ja nautiskella siitä kaikesta ylellisyydestä ihan loputtomiin. Mutta aika pian pitää mennä sisään, ettei parta jäädy.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukalenteri






Moikka moi, kiva nähdä taas! Kiitos kun kaivoit minut varaston uumenista (saanko muuten mainita, että se ruohonleikkuri haisee aika inhalta - voisin vinkata vaikka joulupukille, että toisi teille vihdoin ensi kesäksi sen erillisen ulkovaraston, nimittäin minulla sattuu olemaan vähän niinku sisäpiirisuhteita siihen suuntaan...) ja laitoit valotkin saman tien päälle!

Tiedän - no niin niin, tietysti tiedän, olenhan tonttu eli tiedän kaiken - että sinulla on ollut aika raskas syksy etkä ole ehtinyt uhrata ajatustakaan koko joululle. Mutta nyt kun se hankalin vaihe on takanapäin, voimme taas yhdessä aloittaa virittäytymisen tuohon ihanaan rauhoittumisen ja yhdessäolon juhlaan, vai mitä! Minulla on kuule idea: mitäs jos taas parin vuoden tauon jälkeen kirjoittaisimme yhdessä joulukalenteria! Aakkostarinoiden Neo on antanut aiheetkin valmiiksi joka päivälle:


Ei oteta mitään  paineita kuitenkaan, eihän joulun alla kannata turhia stressata - siinäpä sinulle muuten tärkeä asia muistettavaksi! Kirjoittaminen on kuitenkin mukavaa ja rentouttavaa puuhaa, juuri sopivaa joulunalusajanvietettä (huomaatko, me tontutkin olemme käyneet kielioppitunneilla ja osaamme yhdyssanoja, jotka ovat yhtä pitkiä kuin partamme!).

Joo, kivaa! Kivaa nähdä taas ja kivaa odottaa ja viettää joulua yhdessä! Oikein hyvää ja rentouttavaa adventtiaikaa sinulle, ja kaikille lukijoillesi ja ystävillesi myös!

Partaisin terveisin
henkilökohtainen joulutonttusi Jonttu

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Hailakat heinät

Pohjoistuulen pyörteissä
harmaa sade
ja minä
seison ja katson
talven suuntaan

Hailakat heinät
sateesta laonneet

Vielä minä heitän varjon
vielä on sen verran
henkeä ja lihaa

Vielä minä olen ja menen
talven suuntaan
ja sen yli

* * *

Runotorstaissa on tällä viikolla inspiraation lähteenä katkelma Shakespearen sonetista.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Isot laivat kääntyvät hitaasti

Isot laivat kääntyvät hitaasti
suolavedessä ruostuneet
peräsimet valittavat
laidat natisevat
köli inttää virtaa vastaan




Jos se olis Leonardo
ja tää olis Kate
jos se laulu tulis levyltä
ja nää vois kelluu siinä
ja se jäävuori ehtis sulaa
 
 


Isot laivat kääntyvät hitaasti
liian syvissä suolavesissä uineet


* * *

Runotorstain aiheena Kääntöpiste.




sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Pimennys



Sisäinen sotatila
Pimennys päällä
Luukut kiinni
Urku auki
Vain kipinöintiä kipupisteissä

Oi järkeni valo
älä pimene nyt
Heitä edes pieni kiila
sitten kun on aika
että näen sen valkoisen lipun





Runotorstaissa ja Valokuvatorstaissa tällä kertaa aiheena valo. (P. S. Kuva ei sitten kestä isommaksi klikkaamista... tykkään kuitenkin sen tunnelmasta niin kovin, että halusin sen säästää ja jopa Valokuvatorstaihin ilmoittaa, vaikka se ei tosiaan teknisesti ole ollenkaan onnistunut.)

lauantai 12. lokakuuta 2013

Tämän pienen hetken

Tämän pienen hetken
on vain hämärää, lämmintä ja pehmeää

Olen vapaa tekojeni painosta
piilossa ajatusteni varjoilta
irti rutiinien urista
kukaan ei tarvitse minua

Tämän pienen hetken
on vain täydellinen rentous
ote eilisestä on hervonnut
eikä huominen kurkota kohti

Tämän pienen hetken
olen vapaa ja täydellinen
Älä herätä vielä

*  *  *

Runotorstaissa häilytään unen ja valveen rajalla. Se on ihana paikka.

...ja ihanista asioista puheen ollen, lisätään vielä aiheeseen liittyvä kuvakin. Eipä mahda ainakaan minun maailmassani kovin monta ihanampaa asiaa löytyä kuin nukkuva koiranpentu! (Kuva taitaa olla miäheni ottama, joten olkoon tässä vain katselijoiden ilona ilman Valokuvatorstai-kytköstä tällä kertaa.)


perjantai 27. syyskuuta 2013

Jos sataisi


Jos taivaalta sataisi mannaa
kissanpentuja
ruusun terälehtiä 
ja vaahtokarkkeja

Jos jokainen pisara tekisi uuden sateenkaaren

osaisinko minä silloin paremmin
olla onnellinen?





* * *

Runotorstaissa ja Valokuvatorstaissa on tämän viikon haasteen aiheena iki-ihana hitti It's Raining Men. Se innosti minut kamera kaulassa pienoiselle tutkimusretkelle sadepäivän ajankuluksi, ja huomasin, että sangen erilaisia tunnelmia ja näkökulmia sitä löytääkin - yllä olevat kaksi kuvaa on otettu samaan aikaan lähestulkoonkin samasta paikasta!



torstai 19. syyskuuta 2013

Usva

Se ei ole tullut mistään
mutta kuitenkin se on
Kuin syysaamun usva
se kietoutuu ympärille
ei anna ottaa kiinni
ei anna pyyhkäistä pois
Se hyytää ja lämmittää
Se on karheaa ja pehmeää
kaunista ja rumaa

Minä olen kaipaus,
se kuiskaa
ja minä suojelen sinua
unohtamiselta





* * *

Usvassa on minusta jotain kovin haikeaa... Näin sumuisissa tunnelmissa osallistun sekä Runotorstaihin että Valokuvatorstaihin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Syysillan taikaa




Pimeässä syysillassa, pienen hetken, mietteistä raskas mieli levähtää, sydän on kevyt ja lasi puoliksi täynnä.


* * *
Tällä maagisella tuokiolla osallistunkin harvinaisesti Valokuvatorstaihin. Mainittakoon vielä, että ensimmäisen kuvan heilahdus (joka itse asiassa toimii juurikin aika maagisena efektinä, ikään kuin lasi olisi lähtenyt tanssimaan illan hehkussa) johtuu silkasta kokemattomuudesta kameran kanssa, ei suinkaan siitä, että lasi on sinänsä myös puoliksi tyhjä...

torstai 12. syyskuuta 2013

Syyskuu

Pientareella oli kuollut orava
Se näytti levolliselta ja ehjältä


Minä en jaksaisi pedata sänkyä
ja laittaa ripsiväriä

Älä tule kova talvi, tule hyvä talvi!


* * *
Todella pitkästä aikaa runotunnelmissa! Runotorstain 294. haasteen aihe on loitsu.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Paras hetki

Kanttori Mäkinen istui urkujensa äärellä ja seurasi vihkitoimitusta. Kaavahan oli aina suunnilleen sama, mutta jokainen vihkiminen oli kuitenkin aivan ainutlaatuinen, ei pelkästään vihkiparille vaan myös muille toimitukseen osallistuville.

Kanttorin mielestä paras hetki - ei pelkästään vihkitoimituksissa vaan oikeastaan koko hänen työssään - oli se, kun uunituore aviopari oli suudellut ja kääntynyt kirkkosalia kohti valmiina astelemaan käytävää pitkin, ottamaan ensimmäiset yhteiset askeleensa virallisesti miehenä ja vaimona. Alun jännitys oli poissa, siinä hetkessä oli niin vahva lataus silkkaa, puhdasta onnea ja riemua.

Vihkipari kääntyi, häävieraat nousivat seisomaan. Kaikkien kasvot säteilivät, joillakuilla kimalsi silmäkulmassa onnen kyynel. Mäkinen nosti kätensä Kuulan häämarssin alkusoinnun paikoille. Pienen hetken, kuin hengenvedon ajan, kirkko oli täysin hiljainen.

Sitten ilmoille kajahti turaus. Sellainen tiukka, soinnikas, määrätietoinen, sangen pitkäkestoinen. Pieru parhaimmillaan.

Mäkinen lehahti tulipunaiseksi, vaikka sitähän ei kukaan urkujen läpi nähnyt. Ensireaktio oli kajauttaa kaasun perään totisesti kirkkoon sopimaton sana, mutta kokeneena kanttorina Mäkinen sai purtua hampaansa tiukasti yhteen.

Luojalle kiitos absoluuttisesta sävelkorvasta, Mäkinen ajatteli, ja iski salamannopeasti pierun kanssa samassa sävellajissa olevan soinnun, sen jälkeen vielä toisenkin, ja jatkoi siitä sitten Kuulan häämarssilla.

Hääpari lipui onnellisena kohti avioelämään johdattavia ovia, vieraat seurasivat iloista hääjuhlaa odotellen. Kukaan ei huomannut, että Kuula soi eri sävellajista kuin harjoituksissa.

* * *

Eilisen sana, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.

perjantai 16. elokuuta 2013

Paluu

Hän istui taksin takapenkin perimmäisessä nurkassa. Ilmastointi painoi hänen kasvoilleen tuulahduksen raikkaasta kesäillasta. Oli jo hieman hämärää, vain hieman. Taivas näytti siniharmaalta ja kevyeltä, oikeastaan kaikki näytti siniharmaalta ja kevyeltä ja niin luonnolliselta, kun yksikään valopilkku ei kohonnut maisemasta esiin.

Täällä pimeys ei ole koskaan niin pimeää, se ei kietoudu ympärille kuin pehmeä, kostea viitta. Tällainen yö ei anna suojaa salaisuuksille. Hyville eikä pahoille. Tällaisessa yössä ei kukaan pääse hiipimään takaovelle huomaamatta, hiljaa kuin kulkukissa, jättämään nukkuvaa vauvaa rappusille ja katoamaan.

Hän katseli maisemaa kuin arkaillen. Hän muisti ne talot, ne ihmiset joita niissä oli silloin asunut. Hän muisti ulkoa tien mutkat, tunnisti vanhat puut. Tuo oli hänen nimikkopuunsa, tuo pienempi, isomman oli veli vanhemman oikeudella julistanut omakseen. Niissä he olivat koulun jälkeen kiipeilleet, kaiket iltapäivät. Eloisa, vilkas isoveli ja mietteliäs, harkitsevainen pikkusisko.

Varmaan aivan kaikkialla maailmassa lapset kiipeilevät puissa. Ja putoavat välillä puusta ja satuttavat itsensä. Se kuuluu asiaan. Onnellinen on lapsi, joka saa kiivetä puussa. Saa olla lapsi. Saa elää paikassa, jossa on puita kiipeiltäväksi.

Kerran isoveli kiipesi korkeammalle kuin koskaan ennen. Ja putosi pahemmin kuin koskaan ennen. Joku naapuri soitti ensin ambulanssin ja sitten äidille töihin. Ne hetket ensiavun odotushuoneessa, yksin, ennen kuin äiti ehti paikalle, tuntuivat vuosien mittaisilta. Pikkusiskolle ei kukaan kertonut mitään. Äidille lopulta kertoivat: toinen jalka murtunut ja olkapää sijoiltaan, aikansa kestää mutta poika toipuu kyllä ennalleen.

Varmaan silloin hän oivalsi, mitä hän haluaisi isona tehdä. Hän halusi paikata puusta pudonneita maailman lapsia, saada heidät toipumaan taas vilkkaiksi ja eloisiksi.

Kaikkia ei vain voikaan paikata. Kaikki eivät toivu. Sen ensimmäisen vauvan halusin pitää itse, adoptoida, tuoda kotiin, suojella kaikelta maailman pahuudelta. Voi kuinka itkin, kun jätin sen vauvan orpokotiin, luulin, että sydämeni repeää. Mutta vähänpä silloin vielä tiesin. Tuli muitakin. Silloin sydämeni vasta repesi, kun hautasin ensimmäisen sinne kylän laidalle, yön pimeydessä, salaa.


Mietteliäästä, harkitsevaisesta tytöstä kasvoi mietteliäs, harkitsevainen nuori nainen, hyvillä arvosanoilla palkittu, työtovereiden keskuudessa arvostettu lääkäri. Hän halusi kokea muutakin kuin desinfioidulta ei-miltään tuoksuvat käytävät, steriilinvihreät verhot, terveyssandaalien narinan laattalattioilla. Hän halusi seikkailla ja auttaa, nähdä maailmaa, kohdata haasteita, löytää ratkaisuja.

Kun ensimmäinen uskalsi pyytää, epäröin. Tulkki sanoi, että en saa suostua, joudun kamaliin vaikeuksiin jos sen teen, joudumme kamaliin vaikeuksiin kaikki. 

Mutta minä en halunnut haudata enää ikinä yhtään vauvaa.

Opin lukemaan ilmeitä. Opin sanomaan "umpisuoli" tai "sappikivi" ennen kuin totuus ehti tulla ilmi tulkillekaan. Opin, että joskus, joillakin ihmisillä, ei ole oikeaa vaihtoehtoa valittavissa. Halusin auttaa valitsemaan sen ehkä vähiten väärän.

Suuntamerkki naksutti pehmeästi, taksi kääntyi, melkein kotikadulle jo. Hän painautui syvemmälle penkkiin, kaivoi avaimen laukustaan ja puristi sen nyrkkiinsä. Tuttu tie, tutut talot, tutut puut. Kaikki muu oli tuttua paitsi se tunne vatsanpohjassa, jossain sydämen takana. Ei kotiinpaluun pitänyt tältä tuntua. Hänen piti palata kotiin onnellisena, tyytyväisenä, ohikulkumatkalla kohti uusia määränpäitä.

Ei tällaisena. Vajavaisena. Ihmisenä, fyysisenä olentona, hän oli ehkä melkein kokonainen, lääkärinäkin vielä teoreetikon, tutkijan, opettajan ura edessä, mutta sisimmässään, henkisesti, hän tunsi olevansa korkeintaan puolikas. Niin monta vauvaa, joita hän ei voinut enää pelastaa. Ei edes orpokotiin, saati sitten adoptoida itselleen. Niin monta vauvaa, josta ei koskaan tulisi eloisaa, puussa kiipeilevää lasta.

Mistä lie se oli käynytkään ilmi, tulkkiko sittenkin oli aavistanut ja peloissaan ilmiantanut? Vai oliko joku mies, isä tai veli hakannut sen tiedon naisestaan? Hän ei edes tiennyt, kuka se oli. Mutta joku oli saanut tietää. Joku oli tullut yön pimeydessä, ei takaovelle hiljaa kuin kulkukissa vaan etuoven läpi väkisin sisään kuin pillastunut norsu. Veitsen terän välkähdys leikkasi pimeyden, leikkasi ihon, lihan, luun.

Lääkäri, paranna itsesi! Tai kuole pois, puoskari, mutta lähde täältä äläkä puutu enää ikinä meidän asioihimme!

Äiti kiiruhti pihalle vastaan, nosti laukkua takakontista, olisi maksanut taksin, ellei hän olisi kieltänyt. Halasi lämpimästi, pyyhki kyyneleitä poskeltaan.

- Voi kuinka me ollaan sua odotettu! Tule, tule sisään nyt vain, ei anna mä kannan sen laukun, kyllä mä nyt sen verran vielä jaksan, ei sun tartte tolla kädelläs... onko sulla nälkä? Isä on lämmittänyt saunankin... vai mites, voiko ton proteesin kanssa saunoa?

* * *

Ei meinaa tulla mitään tästä kirjoittamishommasta, hrmph, intoa ja inspistäkin olisi kyllä, mutta työ ja kaikki muu arkinen ahmii armotta kaiken ajan ja tarmon. Mutta tähänpä pitäisi taas olla upotettuna elokuun sanoja kymmenestä kuuteentoista.

perjantai 9. elokuuta 2013

Kierrätys on kova sana

Elokuun tämän päivän sana on "Reklamaatio". Siitä tuli oitis mieleeni yksi juttu, jonka olen julkaissut ihan tämän blogin alkutaipaleella; se on itse asiassa yksi omia suosikkitekeleitäni. Joten mitäpä sitä moneen kertaan samaa pyörää keksimään - lukekaa tästä.

torstai 8. elokuuta 2013

Katve

Maisa tarpoi tuskastuneena tietä pitkin.

Kaksi päivää sitten hänen kännykkänsä oli lakannut toimimasta hänen kotonaan. Ei yhteyttä verkkoon, haluatko käyttää toimintoja yhteydettömässä tilassa? kyseli vehje vain sinnikkäästi. No en halua kun minä haluan soittaa tällä, tämä kun on sattumoisin puhelin, yhteydenpitoväline!

Maisa tuumi, että jossain läheisellä rakennustyömaalla oli varmaankin rouhaistu jokin kaapeli poikki, vahingossa tai tahallaan, ja ongelma korjaantuisi ajastaan. Hän yritti etsiä netistä tietoa mahdollisista vaurioilmoituksista, mutta myöskään nettiyhteys ei toiminut. Saman kaapelin päässä ehkä sekin.

Pari päivää Maisa jaksoi odotella yhteyksien palautumista, mutta sitten hän hermostui ja lähti tarpomaan kännykkä koholla keskustaajaman suuntaan. Kun näyttöön vihdoinkin ilmaantui operaattorin tunnus ja pari palkkia antennikuvakkeen viereen, hän valitsi oitis operaattorin asiakaspalvelun numeron. Jonotusmusiikkia kuunnellessaan hän ehti edetä taajamaan asti ja istahtaa kioskin seinustan penkille, ennen kuin pääsi selittämään tilanteensa kovin nuorelta kuulostavalle pojanklopille.

- Jaa-a, rouva, kyllä nyt näyttää siltä, että te olette yksinkertaisesti katvealueella, jonne ei vain toistaiseksi saada toimivaa yhteyttä.

- No minkä katveeseen se alue nyt muka justiinsa on mennyt, kun on vuosikaudet toiminut ihan ongelmitta teidänkin liittymänne siellä juuri samassa paikassa!

- Ei kuulkaa, kun katson täältä meidän koneelta teidän tietoja, niin koko teidän osoitettanne ei näy meidän kartallamme, eli valitettavasti nyt vain on niin, ettemme pysty takaamaan teille toimivaa puhelinyhteyttä...

- No mitäs te sitten voitte tälle asialle tehdä? En minä nyt välittäisi lankapuhelimeenkaan palata!

- Tämä taitaa nyt olla sellainen sangen harvinaislaatuinen tilanne, etten oikein muuta voi kuin suositella teille palveluntarjoajan vaihtoa. Ehkä jonkun toisen verkko yltäisi sinne teille paremmin.

- Vai niin, no eipä tässä kai sitten muu auta. Entäs sitten se nettiyhteys, sekin on teidän firmasta, onko sekin jossain katveessa nyt sitten?

- Valitettavasti tämä puhelu ohjautui nyt puhelinliittymien puolelle, enkä minä pysty noista nettiasioista sanomaan mitään. Nistä ongelmista teidän tulee täyttää se virheilmoituslomake meidän nettisivulla.

Maisa ei viitsinyt ryhtyä keskustelemaan asiakaspalvelijan kanssa siitä, miten hän nettilomakkeen ilman nettiyhteyttä täyttäisi. Hän kiitti vaisusti "avusta" ja lopetti puhelun. Ei kai siinä sitten muu auttanut kuin liittymän vaihto - eipä rahoille saatu vastine ainakaan huonommaksi enää oikein voinut mennä! Maisa päätti poiketa seuraavana päivänä kirjastoon ja tutkia erinäisiä vaihtoehtoja yleisökoneelta käsin. Ties vaikka jaksaisi sen virheilmoituksenkin kuitenkin naputella siinä samalla. Nyt ei kuitenkaan ollut oikein muuta tehtävissä kuin niellä harmistuksensa, palata kotiin ja keittää iltateet.

* * * 

Samaan aikaan käytiin toinenkin yhtä tuskastunut keskustelu.

- Hei nyt minä sen vihdoin keksin! Täältä oli tämä yksi ruuvi löystynyt, katso nyt, täältä tuolinjalan alta! Siksi en heti sitä löytänyt, vaikka luulin käyneeni ne ihan kaikki läpi. Nyt vasta huomasin sen, kun vaivauduit vihdoin nostamaan tuon ison oranssin ahterisi siitä tuolista!

- Älä kuule rupee mulle isottelemaan mistään ahterin koosta, ei ole omasikaan kovin särmikäs kolmio ollut enää vuosiin! Väännä nyt jo se ruuvi kireälle niin päästään vihdoin jatkamaan matkaa! Pitikin hitto vie juuttua johonkin linnunradan takahikiän päälle leijumaan ties miten pitkäksi aikaa...

* * *

Jos Maisa olisi juuri silloin kohottanut katseensa, hän olisi nähnyt viitenä suorana viivana hehkuvat perävalot, jotka vilahtivat ajatusta nopeammin horisontin taakse. Mutta Maisan katse oli kiintynyt tietokoneen näyttöön, jossa ykskaks yllättäen olikin alkanut taas näkyä kavereiden tuoreimpia kuulumisia Facebookin uutisvirrassa.


keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tunnustus

 

Tällaisen antoi Rouva B, joka uskollisesti on jaksanut uskoa ja toivoa, että tännekin uusia tekstejä vielä ilmaantuu. Eikä suinkaan ole ollut tarkoitus pöytälootaa kaatiskuormaan nakata, se on vain jotenkin jumittunut kiinni viime aikoina. Mutta tämä ihana tunnustus kannusti ja innosti minua vihdoinkin ottamaan virtuaalikynän kauniiseen käteen - tulin uhonneeksi, että lähden taas elokuuksi mukaan tarina päivässä -puuhaan.

Elokuun sanat, jotka ystävällisesti tarjoaa Aakkostarinoiden Neo, ovat:

 

Niin, juuh, ei tarvitse ihmetellä, onko minulta kalenterikin jäänyt sinne kiinni juuttuneeseen pöytälaatikkoon; tiedostan kyllä, että elokuun ensimmäinen viikko on jo mennä sujahtanut ohi sellaista vauhtia, etten ehtinyt kyytiin ennen kuin nyt. Mutta tässä sitä nyt tulisi, tarinata, voimalla seitsemän ensimmäisen sanan!

* * *
Arvon ja Lempin häitä oli tanssittu juuri juhannuksen alla. Lempi halusi aina välttämättä ilmaista asian juuri noilla sanoilla, että oli tanssittu niitä häitä, vaikka Arvo ei niistä humppahommista perustanutkaan. Sen verran oli antanut nuorikolleen periksi - romantillisena heikkona hetkenä kai - että serkkupoika oli hanurillaan vetäissyt sen Metsäkukkia, jonka ajan he olivat lattialla kaksisteen liikehtineet. Aika vähään se loppujen lopuksi tyytyi, hyvin tunsi miehensä jo, kelpo vaimohan se.

Arvo vilkaisi vaimoaan lehtensä reunan yli. Lempi siivoili pöytää iltapalan jäljiltä, kupsutteli murut toiseen käteensä ja silitti sitten pöytäliinan toisella tiukaksi ja tasaiseksi.

- Kuule Arvo, oletko ajatellut, että meillekin varmaan tulee jossain vaiheessa lapsia? Mitä mieltä sinä siitä asiasta oikeastaan olet?

Arvo puristi lehden takana silmänsä hetkeksi umpeen. Lempi oli kyllä kelpo vaimo, mutta auttamattoman suulas. Hänellä oli tapana puhua pälpätellä, viritellä keskustelua milloin mistäkin aiheesta, useimmiten sellaisissa tilanteissa, joissa Arvo olisi halunnut olla hiljaa omiin ajatuksiinsa vajonneena. Toki rehellisyyden nimissä oli todettava, että lähes kaikki tilanteet olivat Arvon mielestä sellaisia. Ja sitä paitsi juuri siihen hersyvään, helkkyvään puheen palpatukseen Arvo oli oikeastaan alun perin tainnut ihastuakin. Lempistä pulppusi ääntä ja elämää kuin Lapin kirkkaasta tunturipurosta. Ja se, tunturipuron loputtomana soliseva tarina, oli kaunein iltasatu, jonka Arvo tiesi!

- No mitäpä sitä turhia märehtimään, antaa lehmän märehtiä kun sillä on sitä varten ne kaikki eri mahansa. Tuleehan niitä jos on tullakseen, Arvo vastasi ykskantaan mutta lempeään sävyyn. Lempi henkäisi ilahtuneena.

- Niin, ajattele, se sellainen vauvan tuoksu! Mieti nyt, että meilläkin täällä voisi sellaista joskus olla!

Seuraavana iltana Lempi saattoi Arvon asemalle. Mies oli sonnustautunut lempiastusteeseensa, vihreisiin kumisaappaisiin, vaikka Lempi oli yrittänyt ylipuhua häntä pukemaan matkan ajaksi kevyemmät kengät. Mutta ei suostunut mies tunturissa ylimääräisiä kenkiä kanniskelemaan. 

- Riisuthan sitten heti nuo saappaat kun sinne hyttiisi menet! Lempi huolehti miehen noustessa jo vaunusillan rappusia. Kun selkärepun hihnat katosivat vaunun seinän taakse, Lempiä jo harmitti, että ne jäivät hänen viimeiseksi toivotuksekseen toisen lähtiessä pitkälle retkelleen. Hän hypähteli levottomasti pitkin asemalaituria ja yritti paikantaa miehensä hytin, jotta olisi voinut edes lentosuukon heittää, mutta tutut kasvot eivät ilmaantuneet ikkunaan. No ehkä se on kumartunut kiskomaan niitä saappaitaan, Lempi tuumi, kun juna ponnisti liikkeelle ja hän suuntasi takaisin kotia kohti.

Hytissään Arvo tosiaan riisui saappaansa ja nosti jalkansakin vuoteelleen. Samalta asemalta ei ollut tullut muita matkustajia hänen hyttiinsä. Hän päätti syödä eväsleipänsä saman tien, siltä varalta, että kanssamatkustajaksi sattuisi joku nälkäinen, joka sitten tuijottelisi hänen ateriointiaan häiritsevästi.

Syötyään Arvo tapansa mukaan laskosti leipien kääreenä olleen voipaperin siististi laittaakseen sen reppuunsa. Sitä voisi tarvittaessa käyttää vaikka sytykkeenä. Tämän operaation hän teki melkeinpä automaattisesti, käsiinsä katsomatta, mutta onneksi hän tuli sen verran vilkaisseeksi, että näki, mitä paperiin oli kirjoitettu, vahvalla lyijykynällä, Lempin käsialalla:

Oon raskaana. Meille tulee se vauva.

Arvo seurasi junan ikkunasta, kuinka kaupungin kiviseinät vähitellen vaihtuivat peltoihin ja sitten metsiin. Kun hän sulki silmänsä, rytmikkään raiteiden kolinan ohi kuului jo tunturipuron solina. Ihan pienenpienen purosen pienenpieni lirinä, kuin pieni tiuku.





perjantai 3. toukokuuta 2013

Hetken aikaa ymmärsin

Eilen ehkä ensimmäistä kertaa
hetken aikaa
hyväksyin ajan ja elämän rajallisuuden

Ei tarvita suurtakaan mielikuvitusta
sen näkemiseen
miltä tämä maisema näyttää
ilman minua

* * *
Runotorstain 285. haaste

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Terveisin Herra Tossavainen


Maanantai,
te sanotte,
ei saa roikkua kattolampussa
Tiistai keskiviikko torstai,
pitää istua suorassa
eikä saa heitellä mitään.
Viikonloppuna
saa ehkä vähän pitää jalkoja pöydällä
mutta silloinkaan ei saa ottaa hevosta taloon.

No hauskaa maanantaita teille vaan
Minulla on joka päivä juhannus
ja vappu kerran viikossa


(Kuva Thaimaan Krabilta)


* * *

Runotorstaissa on tällä viikolla veikeä aihe.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Riittää jo

Huhtikuu
Sielu ei siedä enää lumisadetta

Talvikenkiä väsyttää
Pipo kiristelee silmukoitaan
Toppatakki kaipaa jo komeroa


Räystäitä ryydyttää
Lapio on lamaantunut
Potkukelkka tyrkyttää viestikapulaa polkupyörälle

Ensiaskel tennareissa on aina niin kevyt
Hameenhelma haluaa liehua leudossa tuulessa
Milloin alkaa keppiregatta purossa?

Sielu ei siedä enää lumisadetta
Huhtikuussa

Hitto vieköön!

* * *

Runotorstaissa aiheena tällä kertaa Deep Purplen kappale April. Jos saa henkilökohtaisen mielipiteen sanoa, niin siinäpä on biisi justiinsa kuin tämä "kevät": raskassoutuinen eikä oikein ala ikinä mutta ei sitten kyllä ihan äkkiä lopukaan...


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Aurinko nousee

Aurinko nousee pilvienkin takana
vaikket näe, vaikket tunne
voit uskoa
koska tiedät

Sulje silmät, älä sydäntä
näe mitä tunnet
uskalla uskoa
vaikket tiedä

* * *
Runotorstaissa on haasteena kirjoittaa avainsana rivien väliin.

Tekisi mieleni selitellä vähän, mutta en kuitenkaan rupea. Runo on juuri niin kuin lukija sen lukee.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Mittarinlukija

Teija ja Martti olivat olleet naimisissa jo kolmisenkymmentä vuotta. Yhteiselo sujui mukavasti ja mutkattomasti, arki rullasi eikä suurempia riidanaiheitakaan noussut esiin. Terveyttä ja virkeyttä riitti, ja lapsetkin pärjäsivät hyvin jo omillaan.

Vällyjen välissä meininki oli vain käynyt ajan mittaan sangen raukeaksi ja rutinoituneeksi. Teija oli monista naistenlehdistä ja nettipalstoilta lukenut, että niin kävi useimmille ja se oli vääjäämätöntä, ellei sitä itse estänyt. Itse piti tarttua toimeen ja järjestää lisämaustetta makuukammariin.

Niinpä eräänä iltana, kun he taas tuttuun tapaansa makoilivat sängyllä, mies urheilulehteä ja vaimo TV-kanavia selaillen, Teija otti asian puheeksi.

- Kuule kun mä oon vähän lueskellu... Että niinku tota seksielämää, sitä vois yrittää jotenkin piristää, vai mitä tykkäät?

Martti ynähti yksimielisyyden merkiksi ja käänsi lehden sivua. Teijan poskille hiipi hento punastus, kun hän uskaltautui kertomaan ehdotuksensa:

- Niin no mä just luin että yks tapa vois olla sellanen niinku roolileikki, tiedätsä? Että mä olisin vaikka niinku yksinäinen ja halukas kotirouva ja sä olisit mittarinlukija, joka tulee taloon...

Martti laski lehden käsistään ja loi vaimoonsa pitkän katseen.

- Onkohan sulta nyt hei toi todellisuudentaju karannut ihan tyystin? Eihän nykyään ole mitään mittarinlukijoita, kaikki mittarithan luetaan etänä!

* * *

Pakinaperjantai #328.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kotkot

Ai mistäkö tulee pikkuinen tipu?
No kanassa, katsos, on salainen vipu
Siitä kun painaa niin kuin tilattuna
putkahtaa kanasta maailmaan muna

Sitten sen kanan täytyy sen munan päällä istua
Siinä voi mennä aikaa, ei kannata lannistua
Ennen pitkää rasahtaa rikki munan kuori
ja sieltä esiin putkahtaa kananpoika nuori

Mut herkkumunaa suklaista
on ihan turha hautoa
Ei sieltä mitään kuoriudu
Siis kääreistä eroon suoriudu
ja nappaa suuhun herkkupalat
nyt kun jo tiedät tipujen salat!

* * *

Runotorstaissa loruillaan tällä viikolla lapsenmielisesti tipuista.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Merimies

Minä olen kuin valas. Vaikka hengitän ilmaa, en pysty olemaan maalla.

Ensiavun ovet lensivät kolahtaen auki. Sisään työntyivät pyöräpaarit, joilla makasi vanha mies ja hänen päällään kykki nelinkontin ensihoitaja. Miehen tahdoton ruumis nytkähteli rytmikkäästi sydänhieronnan tahdissa. Hänen likainen, ryppyinen paitansa oli revitty rinnasta auki.

Paarien perässä sisään asteli hämmentynyt nainen. Hän ei tiedostanut askeleitaan, hänen katseensa kohdistui tyhjään. Kädessään hän puristi vanhan miehen nuhjaantunutta takkia.

Horisontti on aina olemassa. Se on kaikkialla. Kaikki muu voi olla harhaa, mutta horisontti on aina totta.

Paikalle juoksi lääkäreitä. Ensihoitajat latelivat heille miehen elintoimintoja samalla, kun paareja juoksutettiin toimenpidehuoneeseen. Yksi vastaanoton sairaanhoitajista huomasi naisen ja ohjasi hänet lempeästi seinän viereen istumaan. Hän rutisti miehen takin pieneksi mytyksi syliinsä.

Ihmiset juonittelevat ja kantavat kaunaa. Meren raivo on ehdoton, mutta myrskyllä on aina alku ja loppu. 

Poliklinikka eli elämäänsä. Hoitajat liikuskelivat ympäriinsä terveyssandaalit kivilattiaa vasten naristen. Puhelin soi silloin tällöin. Ensihoitajat pakkautuivat takaisin ambulanssiinsa. Nainen käänsi silmänsä kohti toimenpidehuoneen ovea, joka huojahteli hieman ilmavirrassa.

Minä en koskaan oppinut ymmärtämään ihmisiä. Ihmisten sääntöjä ja käskyjä ja pakkoja. Ja pelejä. Kaikki on aina peliä, ja kaikilla peleillä on omat sääntönsä, ja niitä minä en koskaan opi.

Toimenpidehuoneen ovi heilautti ulos narisevasandaalisen hoitajan ja otsaansa pyyhkivän lääkärin. He suuntasivat ensin vastaanottotiskille, lehteilivät kirjoitusalustaan ankkuroituja papereita, puhuivat ponnettomalla äänellä.

Lääkäri pyöräytti päällimmäisen paperin ankkurin yli takaisin paikalleen. Hoitaja suuntasi kohti seinänvieren tuoliriviä. Nainen alkoi oikoa takkimyttyä, silitti vuosien saatossa syntyneitä painaumia polviaan vasten käsillään auki.

- Olemme todella pahoillamme. Teimme kaikkemme, mutta valitettavasti elvytys ei tehonnut. Isänne menehtyi. Osanottomme.

Nainen kohdisti katseensa hoitajaan, ensimmäistä kertaa ensiapuun tulonsa jälkeen hän todella kohdisti katseensa johonkin.

- Ei hän ole isäni. En minä tunne häntä. Hän oli lyhistynyt puiston penkille, menin siihen ja soitin ambulanssin, ehdimme hetken jutella ennen kuin hän menetti tajuntansa. En minä tiedä edes hänen nimeään.

Sairaanhoitaja vinkkasi lääkärin paikalle ja näytti hämmentyneeltä, hieman nololtakin. Kukaan ei ollut kysellyt saattajan henkilöllisyyttä, kukaan ei ollut varmistunut hänen oikeudestaan saada potilaaseen - vainajaan - liittyvää tietoa. Kaikki olivat keskittyneet pelastamaan vanhaa miestä.

Hoitaja ja lääkäri pahoittelivat tilannetta, nostivat naisen sylistä lattialle pudonneen takin ja kääntyivät kohti vastaanottotiskiä kopeloiden takin taskuja löytääkseen rahapussin tai muita todisteita vanhan miehen henkilöllisyydestä. Nainen nousi, hän tunsi jalkansa jälleen. Hänen täytyi puhua hoitajan ja lääkärin valkoisten työtakkien selkämyksille.

- Hän sanoi, ettei hänellä ole perhettä. Hän on vanha merimies, hän pyysi että hänen tuhkansa laskettaisiin mereen.

* * *

Pakinaperjantain haaste 327.


torstai 14. maaliskuuta 2013

Metsä on ketun vessa

Unessa uin saukkojen kanssa
kärpänen heräsi lesken lehdeltä
ja tuija oli kartio
eikä design á la rusakko

Moni muu eläin on sutta todellisempi uhka ihmiselle
metsä on ketun vessa
oletko sinä mies
vai marjanpoimija?


* * *

Runotorstain 278. haaste.

Ahtaaja

Jesse työnsi jalkansa opon pöydän alle ja tuijotti uhmakkaasti huoneen nurkassa nököttävää sateenvarjotelinettä. Samapa tuo kai, missä sitä aikaansa tuhlasi.

- Niin kun sulla on näitä poissaoloja taas kertynyt aika lailla... opo huokaisi. Varmaan ajatteli ihan samaa siitä ajan tuhlaamisesta.
- No kun ei kiinnosta niin ei vittu kiinnosta, Jesse murahti. Puolen vuoden päästä hän täyttäisi 16 vuotta, ja sen jälkeen ei opon tarvitsisi enää vaivata sen paremmin häntä kuin itseäänkään typerällä oppivelvollisuuspaskallaan.
- Tiedätkös, kun nykyään on sellainen juttu kuin nuorisotakuu? Niinku että taataan, että kaikki nuoret saavat edes jonkinlaisen opiskelu- tai harjoittelu- tai työpaikan ennen pitkää... Syrjäytymistä ehkäistään sillä lailla, katsos.

Ei jumalauta! Kun oppivelvollisuudesta päästään niin sitten ängetään jonkin helvetin takuun kanssa taas häiriköimään? Jesse pyöräytti silmiään, sateenvarjoteline heitti pienen voltin. Volttia saisivat heittää nekin kaiken maailman sossut sun muut tantat, jotka väen vängällä yrittivät potkia persuuksille. Oliko se nyt niin mahdotonta tajuta, että kaikilla ei vain ollut pienintäkään halua tai edes kykyä herätä joka helvetin aamu kukonpieremän aikaan notkumaan jossain pulpetissa ja pänttäämään jotain tappavan tylsiä opuksia, tai vastaavasti leimaamaan kellokorttia ja puskemaan niska limassa jotain paskaduunia paskapalkalla... Antaisivat olla ja syrjäytyä rauhassa, ketä se muka häiritsi jos yksi jantteri vietti loppuelämänsä tekemättä mitään. Tuskin siitä loppuelämästä sitä paitsi edes järin pitää tulisi.

Opo huokaisi taas ja käänsi tietokoneen näyttöä Jesseen päin.
- No mä ajattelin, että jos tehtäis sun kanssa tällanen ammatinvalintatesti kuitenkin. Jos siitä vaikka jotain osviittaa löytyis sulle jatkoa ajatellen...

Ammatinvalinta, voi elämä. Jesse laskeskeli, että nopeimmin hän pääsisi liukenemaan tilanteesta, jos leikkisi mukana ja vastaisi niihin testin kysymyksiin. Näkisipä opokin vihdoin viimein, ettei hänen taipumuksiaan, toiveitaan ja luonteenlaatuaan vastaavaa työtä vain ollut olemassakaan.

Ehdottomasti paljon ulkona oloa, ei missään tapauksessa pitkää koulutusta, ajoneuvoilla ajelua mielellään, ei asiakaspalvelua...

Kone käsitteli Jessen vastauksia hetken aikaa. Menipä varmaan mykäksi koko hieno systeemi näiden speksien edessä, Jesse ajatteli vahingoniloisena. Mutta sitten ruutuun läjähti tulos:

Ahtaaja, sopivuus 91 %.

Opokin näytti hieman hämmästyneeltä ylivoimaisen voittajan löytymisestä. Jesse kohotti kulmiaan ja nosti toista suupieltään hämmentyneenä.

- Ahtaaja?!? No siinäpä lause, jota ei vittu varmana oo kukaan ikinä suustaan päästäny: Mun unelma-ammattini on ahtaaja! Mitä tollanen ahtaaja edes tekee?
- Ahtaajat lastaavat ja purkavat laivoja satamissa, sehän on tosi tärkeää työtä ihan koko yhteiskunnan rattaiden pyörimistä ajatellen, opo selitti. - Tässä on linkki, mistä voit lukea lisää, mä laitan sen sulle sähköpostiin...

Jesse pyöräytti vielä kerran silmiään, nousi tuoli kolisten ja paineli matkoihinsa. Tulipahan taas käytyä, ihan koulussa sisällä asti.

Ostarille kävellessään Jesse huomasi askeltensa hidastuvan ja aivojensa työstävän ruudulla nököttänyttä sanaa. Ahtaaja... Ei hän todellakaan ollut mitään herätystä kokenut, eivät ne tulevaisuudensuunnitelmat ja -näkymät juurikaan kirkkaammiksi olleet moisesta muuttuneet. Ei hän välttämättä katsoisi sitä opon lähettämää linkkiä edes. Eikä hän välttämättä huomennakaan menisi kouluun, ainakaan ruokalaa syvemmälle.

Mutta jossain takaraivossa tuikahti pienenpieni väläyksenpoikanen. Että oikeasti maailmassa oli sellaisiakin duuneja, jotka - edes paperilla - soveltuivat hänen kaltaisilleen? Että kun systeemiin syötti tympeimmät mahdolliset reunaehdot, mitä kuvitella saattoi, saikin tulokseksi ihan järjelliseltä kuulostavaa hommaa? Ahtaaja-rahtaaja-mahtaaja, olisiko maailmassa tosiaan jotain, mitä hänkin viitsisi ja voisi tehdä?

Loppujen lopuksi se ostarilla notkuminen tai nettivideoiden tuijottaminen päivästä toiseen oli kyllä pidemmän päälle aika tympeää touhua sekin.

* * *
Pakinaperjantaissa on kohta jo uusi haaste käsillä, mutta nyt vasta sain aikaiseksi kirjata ylös tämän turinan, joka mieleeni tuli haasteesta nro 326.

torstai 7. maaliskuuta 2013

BFF

Sinä toukokuisena päivänä
- kuinka en muista mikä viikonpäivä se oli? -
kohtasimme rautatieaseman hälinässä
Tärisimme kai kumpikin
toinen kauhusta, toinen innosta

Siitä päivästä on kohta kolmetoista vuotta
- mihin aika oikein menee? -
aika monta aamulenkkiä ja ylimääräistä lattianpesua
Jossain siinä matkalla
minusta tuli keski-ikäinen ja sinusta vanhus

Ja aina vain joka ikinen päivä
- silloinkin kun en jaksaisi uskoa -
nuo mantelisilmät, silkkikorvat ja lakunenä
todistavat ja muistuttavat:
Ikuista ystävyyttä on olemassa!





* * *
Klisheiseksi meni, mutta nyt ei kyllä muuta voinut, kun Runotorstaissa on aiheena ihmisen paras ystävä!

maanantai 18. helmikuuta 2013

Yleisessä saunassa

Rehevät rouvat Manta ja Amalia loikoilivat yleisen saunan lauteilla. Keskipäivän aikaan eläkeläisnaiset saivat saunoa aivan kaksisteen ja rupatella rauhassa.

- Vaan on se kuule kumma tämä nykyajan nuorten naisten ulkonäköihanne! Eletään salaatilla ja pullovedellä, ja kaiken maailman jumpissa, pumpissa ja tsumpissa juostaan, että varmasti kaikki lihat luitten päältä lähtee. Ja sitten sitä mennään ja haetaan joltain ihme klinikalta ne muodot, silikonista vai  mistä lie ne nykyään niitä tekotissejä tekeekään, Manta ihmetteli.

- Niin justiinsa! Amalia myötäili. - Vähän niin kuin ennen vanhaan sanottiin, että moottoripyöräilijät voi jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat kaatuneet, ja niihin, jotka eivät vielä ole kaatuneet. Niin nykyään voi joissain porukoissa tyttölapset melkein jakaa samalla lailla niihin, joilla on silikonit, ja niihin, joilla ei vielä ole.

- Joo, ja ne joilla ei vielä ole, sanovat sitten olevansa ihan luomuja. Paitsi mitä nyt hiuslisäkkeet, värilliset piilolinssit, ripsenpidennykset, rakennekynnet, suihkurusketus...

- On se vaan vaikeeta tuo nykynuorten elämä, naurahti Amalia ja heitti löylyä. Lämpö ja kosteus imeytyivät ihanasti aina luihin ja ytimiin asti. Elämä maistui raukealta ja hyvältä.

* * *

Pakinaperjantaissa on taas ihastuttava kuva-aihe.








keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Epilogi

Helena sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tänään, hän ajatteli, on suuri päivä. Tänään on minun päiväni.

Joka päivä on tärkeä päivä. Tyhjiä päiviä ei olekaan. Jokainen päivä on uusi askel elämän polulla, halusi sen ottaa tai ei.

Hän veti verhot sivuun, avasi silmänsä mahdollisimman suuriksi ja hengitti. Hän halusi painaa jokaisen aistinsa muistiin, miltä taivas näytti juuri tänä päivänä.

Puhelin soi. Soittaja oli Mirja.

- Hei arvaa mitä, mä oon tässä ihan sun kämpän nurkilla, aattelin poiketa aamuteellä, mut arvaa mitä mä just huomasin! Tää ihana lahjatavarakauppa avataan tänään uudestaan! Muistaksä, tää mikä on tässä bussipysäkin takana, missä oli niitä ihania aurinkoserviettejä, mitä mä aattelin sinne häihin. Mä ehdin jo huolestua, etten mä saakaan niitä sinne, mut toivottavasti niitä olis täällä vielä. Voi että, toivottavasti tää on yhtä ihana paikka kuin ennenkin, oli se kyllä aika hurja juttu mitä sille omistajalle tapahtu, kukahan tän on nyt ostanu...

Mirjan puhetulva katkesi, kun kaupan ovi avautui. Siinä he seisoivat toisiaan tuijottaen, toinen tyrmistyksestä suu auki loksahtaneena ja toinen riemullisesti virnistäen.

- SINÄ?!?

- Jep, minä. Tuu sisään, saat kunnian olla mun eka asiakas. Ja tietenki mulla on sulle niitä lautasliinoja, enkä mä niistä mitään maksua huoli, saat häälahjaks jo näin ennakkoon!

Oli kulunut melkein vuosi siitä käsittämättömien sattumien täyttämästä päivästä, jona Helena oli suunnitellut järjestävänsä Mirjalle hieman toisenlaisen yllätyksen, esittelevänsä miesystävänsä. Nyt, kun häät olivatkin jo melkein käsillä, hän pystyi yllättämään ystävänsä vielä monin verroin tehokkaammin.

Koko se Harry-episodi, silmitön ihastuminen, pohjaton pettyminen, suunnaton järkytys ihastuksen paljastuttua huijariksi ja lopulta typerryttävä helpotus oman täpärän pelastumisen johdosta, oli vaikuttanut häneen erittäin voimakkaasti. Hän oli ottanut ylimääräistä vapaata töistä ja lähestulkoon erakoitunut joksikin aikaa pyörittelemään asioita mielessään. Niinä viikkoina se ajatus oli kypsynyt ja muuttunut lopulta ratkaisuksi. Paljon työtä, selvittelyä ja valmistelua oli tarvittu, ennen kuin suunnitelmista oli edetty todelliseen toteutukseen, mutta lopulta tähän oli päästy.

Hän oli tuntenut olevansa melkein kuin velkaa omasta onnekkaasta selviytymisestään, ei pelkästään kaikkensa menettäneelle pikkupuodin omistajalle vaan kaikille muillekin naisille, joita se kusipääsika oli huijannut.

Hän oli myös jo jonkin aikaa ollut jossain määrin turhautunut monotoniseen työhönsä.

Niinpä hän oli lopulta astellut pankkineuvojan pakeille, lunastanut isän perinnöksi jättämän osakerahaston (sekö lie Harryä hänessä oli kiinnostanutkin, suhteellisen vaatimaton säästösalkku?), neuvotellut loppusummalle lainan, irtisanoutunut työpaikastaan ja ostaa pamauttanut sen ihanan lahjatavarapuodin jäljellä olevine varastoineen.

Tämän kaiken hän kertoi Mirjalle, joka kierteli myymälää silmät loistaen, vähän kaikkia esineitä hypistellen. Tarina keskeytyi, kun ovi kävi uudelleen. Mirja hätkähti huomatessaan, että sisään tuli mies omilla avaimillaan. Hän katsoi Helenaa kulmakarvat koholla sen näköisenä, että jos seuraavaksi tulisi kihlausilmoitus, hän saattaisi pudottaa jonkin posliiniesineen lattialle.

- No moi Arto, tervetuloa töihin! Helena huikkasi miehelle iloisesti ja kääntyi sitten selittämään Mirjalle:
- Tää on Arto, mun vanha luokkakaveri lukiosta. Me tavattiin sattumalta bussissa ja mä kuulin, et Arto oli väliaikaisesti töitä vailla...

Niin, allekirjoitettuaan kauppakirjat ja tasattuaan parin päivän ajan hengitystään Helena oli noussut bussiin, ajanut Ruutulippubaariin ja istahtanut Arton pöytään kahden oluttuopin kanssa. Muutamaa tuoppia myöhemmin Arto oli kertonut hänelle todellisen tilanteensa, sen kuinka alati kiihtyvässä ja kiristyvässä oravanpyörässä juokseminen oli käynyt hänelle liian ahdistavaksi ja kuinka hän lopulta oli vain pudonnut kertarysäyksellä pois, saanut lopputilin kouraansa satojen muiden tuotannollisesti ja taloudellisesti tarpeettomien mukana ja jäänytkin sitten maahan makaamaan jaksamatta etsiä enää uutta pyörää jossa ravata. Arto oli myös paljastanut haaveilevansa jostain aivan toisenlaisesta elämäntavasta, käsillä tekemisestä ja pienistä elämänkuvioista.

- ...niin sitten mä muistin, miten jännän vaikutelman se teki muhun itseeni, kun tällaisessa paikassa olikin miesmyyjä. Joten mä kysyin Artoa tähän mukaan. Arto on muuten itse tehnyt noi naulakot tossa, ja noi pannunaluset.

Mirja halasi ystäväänsä lujasti. Sanoi voi sua, sillä lailla lempeästi ja ylpeästi, ei tainnut muutakaan keksiä.


* * *  * * *  * * *

Lupailin aikaisemmissa kommenteissani postata tämän koko tammikuutarinan puhtaaksikirjoitettuna. Nyt kun se on valmis - annoin sille muuten nimeksi Sattumankauppa -, huomaan, että turhista löysistä aineksista putsattunakin tekstiä on yli 20 sivua. Enpä usko, että kukaan niin pitkää tekstiä jaksaisi näytöstä lukea.

Tämä on pisin kirjoittamani novelli. Olen vilpittömän yllättynyt siitä, kuinka runsaasti tekstiä lopulta kertyikin ja kuinka helppoa "massan" kerryttäminen päivittäisten sanojen ympärille oli! Ja lopputulokseenkin olen yllättävän tyytyväinen. Itse kyllä maistan tässä vähän turhasti Anni Polvaa ja Tuija Lehtistä, jotka toki ovatkin ehkä suurimpia kirjailijaesikuviani nimenomaan sujuvan tekstinkuljetuksensa ansiosta - mutta ensimmäiseksi tämän kokoluokan tarinaksi tämä ei ehkä sittenkään ole pöllömpi. Ties vaikka näitä vielä joskus syntyisi lisääkin!

Kiitokset siis vielä kerran Neolle ja kaikille muille tarina päivässä -kirjoittajille inspiraatiosta, tämä on ollut huisin antoisa kokemus! Tällä haavaa jään vain seurailemaan muiden tarinoita ja palaan omissa kirjoitelmissani vanhaan tuttuun erittäin satunnaiseen tahtiin, mutta kukapa tietää, vaikka vielä jossain kuussa ottaisin uusiksi.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Se tarina

Nykypäivän Auervaara
Jopa kymmeniä uhreja

Poliisin tietoon on tullut laaja petosvyyhti, jonka lonkerot ulottuvat ympäri Suomea. Poliisi etsii nyt tehostetusti huijaria, jonka tehtailema rikossarja on kuin modernisoitu versio klassisesta Auervaara-ilmiöstä.

Miespuolinen huijari on onnistunut petkuttamaan useita naisia eri puolilla maata. Perinteisistä rakkaussuhdehuijareista poiketen hän on luonut useimpiin uhreihinsa suhteen ensin työn välityksellä. Uhrien joukossa on sekä yrittäjiä että eri asemissa toimivia palkansaajia.

- Toimintatapa on edellyttänyt erittäin perusteellista pohjatyötä. Mies on perustanut joitakin pöytälaatikkofirmoja ja myös tilannut tuotteita ja palveluja niiden nimiin saadakseen toimintansa vaikuttamaan aidolta, kertoo tapausta tutkiva komisario Kerkko Härkönen Uudenmaan poliisista.

- Sitä emme ole vielä täysin selvittäneet, millä perusteella hän on uhrinsa valikoinut, mutta ilmeisesti hän on tehnyt myös tämän asian suhteen paljon etukäteisvalmisteluja ja perehtynyt naisten taustoihin. Satunnaisesti eivät huijatut naiset ole hänen kohdalleen osuneet, Härkönen jatkaa.

Vaikka kohteet olivatkin hyvin erilaisissa asemissa työmarkkinoilla, huijarin toimintatapa pysyi aina suunnilleen samana: Hän otti naiseen yhteyttä työn merkeissä, ja yhteydenpidon edetessä suhde kehittyi koko ajan läheisemmäksi muuttuen lopulta tapailuksi ja seurustelusuhteeksi. Saavutettuaan naisen luottamuksen huijari houkutteli hänet mukaan liiketoimintaansa, mutta heti kun naisen sijoittamat rahat siirtyivät miehen tilille, tämä katosi tavoittamattomiin.

Osa uhreista menetti vain vähäisiä summia, mutta osalta mies huijasi käytännössä koko omaisuuden. Vyyhdin laajuus alkoi selvitä poliisille, kun useat naiset tekivät lyhyen ajan sisällä rikosilmoituksen hyvin samantapaisista tapauksista. Ehkä hieman yllättäen mies on käyttänyt useiden eri naisten kanssa jopa samaa nimeä.

- Useissa rikosilmoituksissa huijari esiintyy nimellä Harry Hansson. Joissain tapauksissa hyvin todennäköisesti sama mies on käyttänyt nimeä Alpo Jokinen. Kumpikaan näistä nimistä ei kuitenkaan ole hänen omansa, komisario Härkönen kertoo.

Poliisi toivoo kaikkia miehestä jotain tietäviä ottamaan yhteyttä. Tietoja voi kertoa sähköpostitse tai puhelimitse...


Helena puristi lehteä kaksin käsin. Teksti sumeni hänen silmissään. Kuinka hänelle voi tapahtua jotain tällaista? Ja niin kuin hän oli jo ehtinyt lämmitellä lemmen liekin hehkussa, nähdä heidät pariskuntana - ehkä jopa salaa jossain mielensä sopukassa miettinyt jo jotain sinistä häihin...

Ei hän aikonut poliisiin ottaa yhteyttä. Eihän hän tiennyt miehestä mitään. Ei sitten niin yhtikäs mitään. Ja se oli ilmeisesti sittenkin hänen onnensa! Mikä lie hänet olikin pelastanut - hajonnut kahvimuki, bussin moottoririkko vai katkennut kengänkanta, vai oliko se lahjatavarakaupan omistaja ehkä juuri aiheuttanut miehelle niin tukalan tilanteen, että tämä oli joutunut tekemään katoamistemppunsa jo ennen kuin edes pääsi kunnolla alkuunkaan Helenan pehmittämisessä?

* * *

Helmikuussa en kyllä enää kykene tarinaa päivässä tehtailemaan (pukkaa tässä vähän lomaakin loppukuusta), mutta koska tammikuutarina ei tammikuun nimissä ihan lopulliseen loppuunsa ehtinyt, niin naputtelenpa sitä nyt vielä helmikuun sanojen varassa. Tarkkasilmäisimmät löytänevät tästä pätkästä kaikki helmikuun alkupäivien teemasanat. ;)

torstai 31. tammikuuta 2013

Sinä.

Sinä olet minun Karvis-kissa
sunnuntai-iltana sohvannurkassa
kehräät saatuasi
vatsan täydeltä lasagnea

Sinä olet minun plussapallo
arkisista asioista
teet  tarpeellisia
ja poksahtelevia

Sinä olet minun kellopeli
se suunnilleen vireinen gee
ja appelsiini
jonka takia helemat paukkuu

Minä tunnustan
väriä
ja sinä olet minun
lempivärini oranssi

* * *

Mutta sinä, jota mahdollisesti kiinnosti tammikuutarinan ratkaisu, joudut odottelemaan vielä hetken: kirjoitan tarinan puhtaaksi ja pläjäytän luettavaksi koko helahoidon, loppulukuineen ja epilogeineen, heti kun vain jaksan viitsin saan aikaiseksi ehdin.

Tämä viimeinen tammikuun teemasanalla otsikoitu juttu menee Runotorstaihin.

(...ja se on muuten tosi. Oranssi on oikeastikin lempivärini, ja sitä väriä tunnustan myös penkkiurheilun maailmassa. Sankaritarinat eivät synny, ne tehdään...;-)


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Alas.

Mitä ilmeisimmin hän tosiaan oli seonnut. Tai jokin ainakin oli pahemman kerran sekaisin. Aivan kuin Harry Hanssonia ei koskaan olisi ollutkaan olemassa.

Miehen työpuhelimeen vastasi aina vain operaattorin nauhoite.

Miehen työsähköpostiin ei vastannut kukaan.

Miehen Skype-tili pysyi offline-tilassa.

Miehen yritys siirtyi työpaikan asiakaslistalla passiivisten satunnaisten tilaajien joukkoon.

Jopa lahjatavarakauppa, jonka omistajalta Helena olisi voinut Harrystä kysellä, pysyi jostain mystisestä syystä suljettuna.

Edes Mirja ei enää jaksanut uskoa, että kaikelle löytyisi looginen selitys. Kai hän kuitenkin uskoi, ettei Helena ollut keksinyt koko miestä omasta päästään. Ehkä, toivottavasti. Onneksi hän ei ollut ehtinyt kertoa tilanteesta kellekään muulle!

Eräänä aamuna bussia odotellessaan Helena huomasi tutun miesmyyjän lahjatavarakaupan ovella. Hän tunsi pakottavaa tarvetta mennä juttelemaan miehelle, vaikka tiesikin todennäköisesti sen seurauksena myöhästyvänsä bussista.

Mies otti lahjatavarakaupan nimikylttiä oven yltä alas.

Helena pysähtyi hänen viereensä osaamatta sittenkään sanoa mitään, edes tervehtiä. Hän vain yskähti vaivautuneesti. Mies kääntyi katsomaan häntä kysyvästi samalla kun laski kyltin maahan. Tietenkään tämä ei muistanut hänen taannoista käyntiään ja särkynyttä sydäntään.

- Lopetattekste tän liikkeen? Helena lopulta kysyi.

- No perkele, pakko on, ei voi mitään, vaikka kaikkemme ollaan yritetty. Sisko joutui sen saatanan huijarin uhriksi, siltä meni kaikki, ei oo auttanu poliisit eikä mitkään.

- Huijarin!?! Helena huudahti kauhistuneena. Hänen mieleensä tulvi lehdissä kirjoitettuja tapauksia nigerialaiskirjeistä ja pyramidijuonista. Aina niihin joku raukka lankesi, kuinka sääli, että niin kävi ihanan lahjatavarakaupankin omistajalle!

- No sen helvetin Harryn, mikälie se nyt olikaan, olihan siitä lehdessäkin pitkät pätkät!

Mies avasi liikkeen oven ja kurottautui noukkimaan lattialta kuluneen iltapäivälehden. Siitä oli esiin käännettynä aukeama, jolla kirkui paksukirjaiminen otsikko: Nykypäivän Auervaara. Jopa kymmeniä uhreja.

Helena tunsi, kuinka hänen vatsaansa valahti jotain kylmää ja tärisevää. Hän tunsi jalkojensa katoavan. Hän vajosi alas, alas...


tiistai 29. tammikuuta 2013

Kasvaa.

Mirja soitti Helenalle heti seuraavana aamuna ja kysyi innoissaan, oliko Harry löytynyt.

- No ei oo, Helena huokaisi ja yritti kuulostaa huolettomammalta kuin oli. Hän ei halunnut myöntää edes rakkaalle ystävättärelleen, millainen möykky hänen sisuksissaan oli alkanut kasvaa.

Hän oli kytännyt Skypeä koko illan, mutta Harry ei ollut ilmaantunut linjoille. Hän oli laittanut viestin miehen työsähköpostiin, mutta sitä Harry tuskin hetkeen avaisi, kun kerran oli lomalla. Siksihän he olivat nyt voineet tapaamisenkin sopia, kun Harry pääsi irtaantumaan yrityksensä kotipesästä.

Mutta miksei Harry soittanut hänelle päin? Olisiko kohtalo voinut tosiaan tehdä niin julman pilan, että myös toinen oli hukannut hänen puhelinnumeronsa?

Entä miksi lahjatavarakaupan omistaja oli kieltänyt koskaan kuulleensakaan Harrysta, kun kuitenkin hänellä oli Harryn nimi ja puhelinnumero omin käsin kirjoitettuna vaaleanpunaisella lapulla? Kuka muukaan niitä siihen olisi kirjoittanut, jos se tuuraamassa ollut velipoika ei kerran tiennyt asiasta mitään?

Helena kaiveli mukiostoksistaan saamansa kuitin. Siinä oli liikkeen puhelinnumero. Hän mietti pitkään, uskaltaisiko soittaa ja kysyä asiasta, mutta lopulta hän päätti kuitenkin ensin odottaa jonkin aikaa, josko Harry ilmaantuisi esiin. Mutta lahjatavarakaupan puhelinnumeron hän tallensi varmuuden vuoksi sekä matkapuhelimeensa että tietokoneelleen.

Iltapäivällä Helenan oli pakko käydä toimistolla, etsiä Harryn työpuhelimen numero ja soittaa siihen. Vastassa oli kuitenkin vain operaattorin nauhoite, joka kertoi, ettei valittu numero ollut käytössä. Harry oli mykistänyt työpuhelimen lomansa ajaksi täysin, jotta sinnikkäimmätkin asiakkaat ymmärtäisivät antaa hänen lomailla rauhassa.

Ja sinnikkäimmätkin naistuttavat?

Helena ei ollut aikaisemmin tiennytkään, kuinka valtavan suureksi levottomuus ja ahdistus voivat kasvaa. Aivan kuin mies olisi kaikonnut maan päältä. Mies, jota hän ei ollut koskaan tavannutkaan. Mies, jota hän kaikesta huolimatta kaipasi niin, että oli haljeta. Oliko hän tosiaan lentänyt aivan totaalisesti lankaan? Langennut, haksahtanut, seonnut?

maanantai 28. tammikuuta 2013

Läpi.

- Noni, käydäänpäs nyt läpi koko juttu. Että joku Harry? Ja sokkotreffit? Netissäkö sä siihen tutustuit vai missä?

He istuivat Helenan keittiön pöydän ääressä ja joivat kamomillateetä uusista kupeista, jotka Mirja oli ystävällisesti pesaissut sillä välin, kun teevesi kiehui. Mirja oli ihastunut kissamukiinsa ikihyviksi, ja Helenakin totesi teen maistuvan uudesta sydänmukista ihan yhtä hyvälle kuin alkuperäisestäkin. Hän pyöritteli teetä kupissa ja ajatuksia päässään, ennen kuin alkoi hissuksiin purkaa vyyhtiä.

- No ei mitään nettijuttuja!

Olisiko ollutkin helpompi ymmärtää tapahtunut, jos kyseessä olisi ollut joku deittipalvelun tärppi tai muu nettituttavuus? Olisiko ollut helpompi kuitata asia vain toteamalla, että netissä sitä nyt liikkui kaikenlaista vipeltäjää... Tiedä häntä, olisiko kuitenkaan.

- Työn kautta me tutustuttiin. Harryllä on sellainen autonvaraosien maahantuontiyritys. Harry on alun perin ruotsinsuomalaisia, muuttanut vasta takaisin Suomeen, Vaasaan tarkalleen ottaen, mutta pyrkii sille firmalleen saamaan näkyvyyttä kautta maan. Niin, se siis tilasi meiltä matskua, lehtisiä ja pari banneria, sillä lailla me ruvettiin olemaan yhteydessä. Työsähköpostia ihan.

- Ahaaa, että kuormasta syöntiä niinku! Mirja naurahti.

Niin kai, siksihän sellaista taidettiin yleisesti nimittää. Paitsi ettei siinä sitten lopulta syötykään yhtikäs mitään, ei kuormasta eikä kinuskiwieneristä... eikä mistään muualtakaan muuten koko päivänä. Helena nousi keräämään jääkaapista voileipätarvikkeita pöydälle samalla kun jatkoi.

- No niinno, joka tapauksessa, sit niihin meileihin rupes liittymään kaikkee pientä ylimäärästä huulenheittoo. Meillä osuu niin yksiin huumorintajut tiäksä! Monet päiväkahvit meinas kuule lentää näppikselle kun niitä sen juttuja luki. No joo ja sitte jotenki me ruvettiin kirjotteleen kaikista muistakin asioista, ihan omistamme, ilman et mitään työjuttuja olis liittyny mihinkään. Ja sitten me alettiin jutella iltasin Skypessä. Niin siis että kyl mä tiedän miltä se näyttääki, oikeesti, enkä minkään tekaistun kuvan perusteella tai mitään!

Mirja nyökytteli innokkaan tietäväisenä.

- Joo toi on hei paha toi nauru. Mä oon omalla kohdallaniki huomannu nimenomaan, et jos joku tyyppi saa mut nauramaan ni tosi helposti se saa sitte muutenki pauloihinsa...

Ystävättärellä olisi selvästikin ollut kuin apteekin hyllyltä kerrottavana ties kuinka monta tarinaa ihanista naurattajista, mutta hän ei tarttunut niihin vaan kehotti Helenaa jatkamaan:

- Kuulostaa tosi hyvältä tyypiltä kaiken kaikkiaan! Mikä siinä sitte oikein tuli et se tekiki sulle oharit?

- No sanopa se. Tai siis kyllähän tänään kaikki mahdollinen on mennyt ihan päin seiniä, myöhästyin yhdestä bussista ja seuraava hajos ja sit multa hajos se kenkä ja vaik mitä kaikkee siinä välillä, loppujen lopuks mä olin puol tuntia myöhässä eikä sitä tyyppiä näkyny enää missään. Tai siis mistä mä tiedän oliko se siellä koskaan ollukkaan...

Helena kävi läpi vaiherikkaan päivän tapahtumia samalla kun kokosi itselleen juustovoileipää. Mirjan silmät suurenivat vaihe vaiheelta, ja kun Helena lopulta pääsi siihen pisteeseen, mistä ystävätär oli hänet puistonpenkiltä löytänyt, Mirjakin oli ehtinyt mutustaa monta siivua juustoa.

- No johan on seikkailu, voi että sentään! Mut hei, kaikelle on varmaan ihan looginen selitys! Otat Skypellä kiinni sen kaverin illalla ja selität, tai laitat sille työsähköpostia tai soitat työnumeroon sit kun se taas on auki. Ja mistä sitä tietää vaik se soittaiski sulle jo sitä ennen. Mullon kuule aika hyvä kutina tästä...

Mirja ja Mirjan hyvät kutinat. Useimmat hänen kutinoistaan oli vuosien saatossa kyllä sangen äkkiä sileiksi rasvattu tai verille raavittu, mutta tällä kertaa Helena halusi uskoa hänen vaistoonsa. Olihan Mirja itsekin nyt vihdoin ihan tosissaan naimisiin menossa - ja huomattavan tosissaan olikin! - joten ehkä hänen kutinatutkansa oli vanhemmiten tarkentunut.