torstai 31. tammikuuta 2013

Sinä.

Sinä olet minun Karvis-kissa
sunnuntai-iltana sohvannurkassa
kehräät saatuasi
vatsan täydeltä lasagnea

Sinä olet minun plussapallo
arkisista asioista
teet  tarpeellisia
ja poksahtelevia

Sinä olet minun kellopeli
se suunnilleen vireinen gee
ja appelsiini
jonka takia helemat paukkuu

Minä tunnustan
väriä
ja sinä olet minun
lempivärini oranssi

* * *

Mutta sinä, jota mahdollisesti kiinnosti tammikuutarinan ratkaisu, joudut odottelemaan vielä hetken: kirjoitan tarinan puhtaaksi ja pläjäytän luettavaksi koko helahoidon, loppulukuineen ja epilogeineen, heti kun vain jaksan viitsin saan aikaiseksi ehdin.

Tämä viimeinen tammikuun teemasanalla otsikoitu juttu menee Runotorstaihin.

(...ja se on muuten tosi. Oranssi on oikeastikin lempivärini, ja sitä väriä tunnustan myös penkkiurheilun maailmassa. Sankaritarinat eivät synny, ne tehdään...;-)


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Alas.

Mitä ilmeisimmin hän tosiaan oli seonnut. Tai jokin ainakin oli pahemman kerran sekaisin. Aivan kuin Harry Hanssonia ei koskaan olisi ollutkaan olemassa.

Miehen työpuhelimeen vastasi aina vain operaattorin nauhoite.

Miehen työsähköpostiin ei vastannut kukaan.

Miehen Skype-tili pysyi offline-tilassa.

Miehen yritys siirtyi työpaikan asiakaslistalla passiivisten satunnaisten tilaajien joukkoon.

Jopa lahjatavarakauppa, jonka omistajalta Helena olisi voinut Harrystä kysellä, pysyi jostain mystisestä syystä suljettuna.

Edes Mirja ei enää jaksanut uskoa, että kaikelle löytyisi looginen selitys. Kai hän kuitenkin uskoi, ettei Helena ollut keksinyt koko miestä omasta päästään. Ehkä, toivottavasti. Onneksi hän ei ollut ehtinyt kertoa tilanteesta kellekään muulle!

Eräänä aamuna bussia odotellessaan Helena huomasi tutun miesmyyjän lahjatavarakaupan ovella. Hän tunsi pakottavaa tarvetta mennä juttelemaan miehelle, vaikka tiesikin todennäköisesti sen seurauksena myöhästyvänsä bussista.

Mies otti lahjatavarakaupan nimikylttiä oven yltä alas.

Helena pysähtyi hänen viereensä osaamatta sittenkään sanoa mitään, edes tervehtiä. Hän vain yskähti vaivautuneesti. Mies kääntyi katsomaan häntä kysyvästi samalla kun laski kyltin maahan. Tietenkään tämä ei muistanut hänen taannoista käyntiään ja särkynyttä sydäntään.

- Lopetattekste tän liikkeen? Helena lopulta kysyi.

- No perkele, pakko on, ei voi mitään, vaikka kaikkemme ollaan yritetty. Sisko joutui sen saatanan huijarin uhriksi, siltä meni kaikki, ei oo auttanu poliisit eikä mitkään.

- Huijarin!?! Helena huudahti kauhistuneena. Hänen mieleensä tulvi lehdissä kirjoitettuja tapauksia nigerialaiskirjeistä ja pyramidijuonista. Aina niihin joku raukka lankesi, kuinka sääli, että niin kävi ihanan lahjatavarakaupankin omistajalle!

- No sen helvetin Harryn, mikälie se nyt olikaan, olihan siitä lehdessäkin pitkät pätkät!

Mies avasi liikkeen oven ja kurottautui noukkimaan lattialta kuluneen iltapäivälehden. Siitä oli esiin käännettynä aukeama, jolla kirkui paksukirjaiminen otsikko: Nykypäivän Auervaara. Jopa kymmeniä uhreja.

Helena tunsi, kuinka hänen vatsaansa valahti jotain kylmää ja tärisevää. Hän tunsi jalkojensa katoavan. Hän vajosi alas, alas...


tiistai 29. tammikuuta 2013

Kasvaa.

Mirja soitti Helenalle heti seuraavana aamuna ja kysyi innoissaan, oliko Harry löytynyt.

- No ei oo, Helena huokaisi ja yritti kuulostaa huolettomammalta kuin oli. Hän ei halunnut myöntää edes rakkaalle ystävättärelleen, millainen möykky hänen sisuksissaan oli alkanut kasvaa.

Hän oli kytännyt Skypeä koko illan, mutta Harry ei ollut ilmaantunut linjoille. Hän oli laittanut viestin miehen työsähköpostiin, mutta sitä Harry tuskin hetkeen avaisi, kun kerran oli lomalla. Siksihän he olivat nyt voineet tapaamisenkin sopia, kun Harry pääsi irtaantumaan yrityksensä kotipesästä.

Mutta miksei Harry soittanut hänelle päin? Olisiko kohtalo voinut tosiaan tehdä niin julman pilan, että myös toinen oli hukannut hänen puhelinnumeronsa?

Entä miksi lahjatavarakaupan omistaja oli kieltänyt koskaan kuulleensakaan Harrysta, kun kuitenkin hänellä oli Harryn nimi ja puhelinnumero omin käsin kirjoitettuna vaaleanpunaisella lapulla? Kuka muukaan niitä siihen olisi kirjoittanut, jos se tuuraamassa ollut velipoika ei kerran tiennyt asiasta mitään?

Helena kaiveli mukiostoksistaan saamansa kuitin. Siinä oli liikkeen puhelinnumero. Hän mietti pitkään, uskaltaisiko soittaa ja kysyä asiasta, mutta lopulta hän päätti kuitenkin ensin odottaa jonkin aikaa, josko Harry ilmaantuisi esiin. Mutta lahjatavarakaupan puhelinnumeron hän tallensi varmuuden vuoksi sekä matkapuhelimeensa että tietokoneelleen.

Iltapäivällä Helenan oli pakko käydä toimistolla, etsiä Harryn työpuhelimen numero ja soittaa siihen. Vastassa oli kuitenkin vain operaattorin nauhoite, joka kertoi, ettei valittu numero ollut käytössä. Harry oli mykistänyt työpuhelimen lomansa ajaksi täysin, jotta sinnikkäimmätkin asiakkaat ymmärtäisivät antaa hänen lomailla rauhassa.

Ja sinnikkäimmätkin naistuttavat?

Helena ei ollut aikaisemmin tiennytkään, kuinka valtavan suureksi levottomuus ja ahdistus voivat kasvaa. Aivan kuin mies olisi kaikonnut maan päältä. Mies, jota hän ei ollut koskaan tavannutkaan. Mies, jota hän kaikesta huolimatta kaipasi niin, että oli haljeta. Oliko hän tosiaan lentänyt aivan totaalisesti lankaan? Langennut, haksahtanut, seonnut?

maanantai 28. tammikuuta 2013

Läpi.

- Noni, käydäänpäs nyt läpi koko juttu. Että joku Harry? Ja sokkotreffit? Netissäkö sä siihen tutustuit vai missä?

He istuivat Helenan keittiön pöydän ääressä ja joivat kamomillateetä uusista kupeista, jotka Mirja oli ystävällisesti pesaissut sillä välin, kun teevesi kiehui. Mirja oli ihastunut kissamukiinsa ikihyviksi, ja Helenakin totesi teen maistuvan uudesta sydänmukista ihan yhtä hyvälle kuin alkuperäisestäkin. Hän pyöritteli teetä kupissa ja ajatuksia päässään, ennen kuin alkoi hissuksiin purkaa vyyhtiä.

- No ei mitään nettijuttuja!

Olisiko ollutkin helpompi ymmärtää tapahtunut, jos kyseessä olisi ollut joku deittipalvelun tärppi tai muu nettituttavuus? Olisiko ollut helpompi kuitata asia vain toteamalla, että netissä sitä nyt liikkui kaikenlaista vipeltäjää... Tiedä häntä, olisiko kuitenkaan.

- Työn kautta me tutustuttiin. Harryllä on sellainen autonvaraosien maahantuontiyritys. Harry on alun perin ruotsinsuomalaisia, muuttanut vasta takaisin Suomeen, Vaasaan tarkalleen ottaen, mutta pyrkii sille firmalleen saamaan näkyvyyttä kautta maan. Niin, se siis tilasi meiltä matskua, lehtisiä ja pari banneria, sillä lailla me ruvettiin olemaan yhteydessä. Työsähköpostia ihan.

- Ahaaa, että kuormasta syöntiä niinku! Mirja naurahti.

Niin kai, siksihän sellaista taidettiin yleisesti nimittää. Paitsi ettei siinä sitten lopulta syötykään yhtikäs mitään, ei kuormasta eikä kinuskiwieneristä... eikä mistään muualtakaan muuten koko päivänä. Helena nousi keräämään jääkaapista voileipätarvikkeita pöydälle samalla kun jatkoi.

- No niinno, joka tapauksessa, sit niihin meileihin rupes liittymään kaikkee pientä ylimäärästä huulenheittoo. Meillä osuu niin yksiin huumorintajut tiäksä! Monet päiväkahvit meinas kuule lentää näppikselle kun niitä sen juttuja luki. No joo ja sitte jotenki me ruvettiin kirjotteleen kaikista muistakin asioista, ihan omistamme, ilman et mitään työjuttuja olis liittyny mihinkään. Ja sitten me alettiin jutella iltasin Skypessä. Niin siis että kyl mä tiedän miltä se näyttääki, oikeesti, enkä minkään tekaistun kuvan perusteella tai mitään!

Mirja nyökytteli innokkaan tietäväisenä.

- Joo toi on hei paha toi nauru. Mä oon omalla kohdallaniki huomannu nimenomaan, et jos joku tyyppi saa mut nauramaan ni tosi helposti se saa sitte muutenki pauloihinsa...

Ystävättärellä olisi selvästikin ollut kuin apteekin hyllyltä kerrottavana ties kuinka monta tarinaa ihanista naurattajista, mutta hän ei tarttunut niihin vaan kehotti Helenaa jatkamaan:

- Kuulostaa tosi hyvältä tyypiltä kaiken kaikkiaan! Mikä siinä sitte oikein tuli et se tekiki sulle oharit?

- No sanopa se. Tai siis kyllähän tänään kaikki mahdollinen on mennyt ihan päin seiniä, myöhästyin yhdestä bussista ja seuraava hajos ja sit multa hajos se kenkä ja vaik mitä kaikkee siinä välillä, loppujen lopuks mä olin puol tuntia myöhässä eikä sitä tyyppiä näkyny enää missään. Tai siis mistä mä tiedän oliko se siellä koskaan ollukkaan...

Helena kävi läpi vaiherikkaan päivän tapahtumia samalla kun kokosi itselleen juustovoileipää. Mirjan silmät suurenivat vaihe vaiheelta, ja kun Helena lopulta pääsi siihen pisteeseen, mistä ystävätär oli hänet puistonpenkiltä löytänyt, Mirjakin oli ehtinyt mutustaa monta siivua juustoa.

- No johan on seikkailu, voi että sentään! Mut hei, kaikelle on varmaan ihan looginen selitys! Otat Skypellä kiinni sen kaverin illalla ja selität, tai laitat sille työsähköpostia tai soitat työnumeroon sit kun se taas on auki. Ja mistä sitä tietää vaik se soittaiski sulle jo sitä ennen. Mullon kuule aika hyvä kutina tästä...

Mirja ja Mirjan hyvät kutinat. Useimmat hänen kutinoistaan oli vuosien saatossa kyllä sangen äkkiä sileiksi rasvattu tai verille raavittu, mutta tällä kertaa Helena halusi uskoa hänen vaistoonsa. Olihan Mirja itsekin nyt vihdoin ihan tosissaan naimisiin menossa - ja huomattavan tosissaan olikin! - joten ehkä hänen kutinatutkansa oli vanhemmiten tarkentunut.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Aurinko.

Mirja viipyi lahjatavarakaupassa kamalan kauan. Helena tuijotteli kuvaansa pikkuisesta peilistä ja yritti pyyhkiä ripsiväriraitoja Mirjan antamaan nenäliinaan. Nessu ehti muuttua mustankirjavaksi möllöksi, ennen kuin kuljettajan puolen ovi vihdoin aukesi.

- Voi vitsi miten ihana kauppa, mä en ollu ennen käynykkään siellä! Kato mä löysin tällasia ihan mahtavia lautasliinoja...

Kasvot loistaen Mirja avasi pienen valkoisen kassinsa ja esitteli löytöään: haaleansinisellä pohjalla kirkas vaaleankeltainen aurinko.

- Mulle tuli ihan ykskaks mieleen, et nää vois sopii sinne hääjuhlaan! Sen jääveistoksen kanssa, mieti, niinku vastakohdat! Se vois olla niinku koko häiden teema, vastakohdathan täydentää toisiaan!

Helenan oli pakko hymyillä. Häähulluus oli selvästikin sangen vaikeasti hallittavissa oleva oireyhtymä. Ja kieltämättä aurinkoiset lautasliinat olivat hyvin kauniita, levittivät ympärilleen aurinkoista, lämmintä tunnelmaa. Tai sitten se oli rakas häähupsu hössöttäjä, josta se hilpeä tunnelma väkisinkin levisi koko autoon. Hyvin pian Helenan mieleen kuitenkin palasi se alkuperäinen syy, miksi toinen oli lautasliinojen ääreen ylipäätään päätynyt.

- Ihania on, totta. Mutta hei, entäs se puhelinnumero..?
- Ai niin se! Mirja pudotti lautasliinapaketin takaisin kassiin ja ikään kuin niiden mukana hänen olotilansa valahti hössötyksestä hämmennykseksi.
- Ei se myyjä ollut koskaan kuullutkaan mistään Harry Hanssonista eikä sillä siis ollut mitään hajua sen puhelinnumerosta.
- Äh, niin joo, se kundi nyt on aika ilosesti pihalla kaikesta, on kuulemma vaan tuuraamassa siskoaan siellä. Kyllä mä sille mainitsin sen nimen silloin, kun näin sen puhelinnumeronkin, mutta ei se sitten varmaan kiinnittäny siihen mitään huomiota. Miehet... Mut siinä se oli, vaaleenpunasella lapulla ihan kassakoneen vieressä se numero, etkö sä nähny sitä lappua kun maksoit noita liinojas?
- Ei siellä mikään kundi ollu vaan sellanen suunnilleen meidän ikänen nainen. Sano olevansa juurikin sen paikan omistaja. Ja mä varmistin kyllä moneen kertaan sen nimen ja kaikkee, mut se ei tosiaan tienny koko jutusta tai siitä koko tyypistä yhtään mitään.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Yhdessä.

Vähitellen kyynelmyrsky laantui, Helena pystyi taas hengittämään suunnilleen tasaisesti ja suuntaamaan katseensa muuallekin kuin auton sivuikkunaan.

- Jaksaisitkos jo kertoa mulle vähän tarkemmin, mitä nyt oikeestaan on tapahtunut? Onkse jotain sellasta, mikä voitais selvittää yhdessä? Mahtaako siihen liittyä joku mies?

Helena kuuli hyväntahtoisen innostuksen ystävänsä äänessä. Mirja oli aina valmis tekemään elämästä saippuasarjaa. No tällä kertaa toive taitaisi toteutua.

- Joo, Helena sanoi vaimeasti, - mennään meille, mä keitän ison pannun teetä ja tilitän sitte koko jutun. Hei mullon sulle muuten lahjakin, teekuppi!

Teekuppi. Lahja. Lahjakauppa. Harryn puhelinnumero kassakoneen vieressä!

- Eiku hei! Pysähdyttäiskö ensin siinä ihan mun kämpän kulmilla, siinä lahjatavarakaupassa! Mun pitää käydä kysymässä sieltä yhtä juttua.

Mirja pysäköi lahjatavarakaupan eteen ja Helena oli hypätä jo vauhdissa kyydistä. Oli ilmeisesti jäänyt hoppuvaihde päälle. Mirja kurottautui hänen ylitseen ja veti oven takaisin kiinni.

- Hei tota, ku sullon edelleen toi seepra-look ja paljaat jalat..? Mitä sun piti tuolta kysyä, olisko se jotain sellasta, että mä voisin käydä sun puolesta?

Helena mietti hetken, mutta käännettyään aurinkoläpän peilin esiin ja vilkaistuaan ripsivärin raidoittamia ja itkun laikuttamia kasvojaan hän totesi, että yhtä hyvin asioiden purkamisen voisi aloittaa tästä.

- No okei. Siellä oli yhden tyypin puhelinnumero, joka multa on hukassa, voisitsä kysyä sitä. Harry Hansson. Se numero oli ihan lapulla siellä kassakoneen vieressä, satuin näkemään aamupäivällä.

Mirjan kulmakarvat nousivat merkitsevästi hänen kuullessaan miehen nimen. Reippaasti virnistäen hän irrotti turvavyönsä ja nousi autosta.

- Harry Hansson, tämä selvä! Kato nyt, kyllä kaikki selviää kun yhdessä selvitellään!

perjantai 25. tammikuuta 2013

Maisema.

Helena tuijotti edelleen ikkunasta ulos kykenemättä katsomaan Mirjaa kohti. Hän pyyhkäisi hieman poskiaan ja vilkaisi sitten mustaksi värjäytynyttä kämmensyrjäänsä, laski käden epämukavaan asentoon syliinsä tietämättä, mihin ripsiväriroippeet pyyhkisi.

Maisema, joka vielä aamulla oli näyttänyt epätavallisen kirkkaalta ja terävältä, oli nyt muuttunut sumeaksi ja tuhruiseksi. Jotain aivan uudenlaista hehkua säteillyt taivas valui noroina alas ja suttasi kaiken, mikä oli ollut tuttua ja tavallista.

Aamulla hänen maisemassaan oli leijaillut vaaleanpunaisia pilvenhattaroita ja säkenöiviä sateenkaaria. Nyt kaikki oli pelkkää harmaata usvaa.

Hän oli päästänyt sydämensä valloilleen. Ja myös mielikuvituksensa. Ja mitä ilmeisimmin ne olivat leijuttaneet hänet hyvin kauas todellisuudesta. Kuinka hän ikinä kehtaisi myöntää sitä yltiöromanttiselle, hääsuunnitelmiinsa hurahtaneelle ystävälleen, joka yhtenään lempeästi naureskeli hänen "jalat maassa" -asenteelleen ja sitkeälle sinkkuna pysyttelylleen?

Jostain hansikaslokeron uumenista Mirja löysi hänelle nenäliinan.

torstai 24. tammikuuta 2013

Raidat.

Ajatellaan positiivisesti: nytpä ei ainakaan tarvitse edes miettiä mitään juoksunpyrähdyksiä tai kaulaanhypähtämisiä, Helena tuumi vaappuessaan puistoon. Pikkukivet pistelivät tottumattomia paljaita jalkapohjia todella kipeästi, ja vääntynyttä nilkkaakin viilsi joka askeleella.

He olivat sopineet näkevänsä kirkon edessä olevilla penkeillä. Ne olivat onneksi ihan siinä päässä puistoa, mistä Helena lähestyi.

Hän näki jo kaukaa, ettei penkeillä ollut ketään. Ei ketään istumassa, ei ketään seisoskelemassa lähistöllä, ei ketään käveleskelemässä ympäriinsä etsivän näköisenä. Koko puistossa ei itse asiassa ollut kuin yksi kiireisen näköinen koiranulkoiluttaja ja yksi äiti kahden leikki-ikäisen tenavan kanssa.

Helena rojahti penkille istumaan ja pyyhki katseellaan puiston kauttaaltaan läpi vielä kertaalleen. Mutta siellä ei kertakaikkiaan ollut ketään, joka olisi edes etäisesti saattanut olla Harry. Kirkontornin kello kertoi, että hän oli hieman yli puoli tuntia myöhässä.

Olihan se toki tosi räikeä myöhästyminen, mutta oliko se tosiaan niin pitkä aika, että toinen oli saanut tarpeekseen ja häipynyt? Soittamatta edes perään? Oliko mies vain jänistänyt? Tai luullut hänen jänistäneen?

Äkkiä Helena muisti laukkuun lauenneen vesipullon. Ehkä mies olikin yrittänyt soittaa, mutta hänen puhelimensa ei vain toiminut! Hän kaiveli kännykän laukun pohjalta, pyyhkäisi sitä hameensa helmaan ja soitti ensimmäiseen numeroon, joka mieleen tuli.

Puhelin hälytti. Mirja vastasi iloisella moikalla.

Puhelin siis toimi. Mies ei ollut soittanut. Mies ei ollut odottanut. Jos nyt oli koskaan edes paikalle tullutkaan.

Äkkiä kaikki päivän vastoinkäymiset vyöryivät päälle kuin hyökyaalto, täysin hallitsemattomana, lohduttomana itkuna. Kun Helena avasi suunsa, sanat valuivat sekavana märkänä suolaisena ryöppynä kännykkään.

- Mirja mä oon kirkkopuistossa ja mulle on tehty oharit kun mä myöhästyin kun kaikki on mennyt ihan pieleen ja mun kenkä on rikki ja nilkka nyrjähtänyt ja laukussa vettä ja voisitsä tulla hakeen mut täältä kotiin?

Mirja ei kysynyt yhtään kysymystä. Sanoi vain voi sua ja menee vartti ja sulki puhelimen. Ilmaantui vartin kuluttua penkille, halasi lämpimästi ja sanoi uudestaan voi sua. Silitti tukkaa ja talutti autolle. Mirja saattoi välillä räpättää kuin liipasin pohjaan jumittunut konekivääri, mutta kyllä hän tarpeen tullen tunnisti myös ne hetket, joina kuului olla hiljaa. Yksi niistä monista piirteistä, jotka tekivät hänestä tosiystävän.

He lähtivät ajamaan hiljaisuuden vallitessa. Sekavat ajatukset vilisivät Helenan päässä. Hän ei pystynyt jalostamaan niistä yhtäkään järkevää lausetta, joten hän tuijotti vain ikkunasta ulos turtana ja jäykkänä - vähän kuin sellainen jääveistos, joista ystävä oli aamulla tohkeillut. Ykskaks hän havahtui ja hätkähti itsekin kuullessaan äänensä sanovan:

- Hei Ruutulippubaari! Pysäytä, mä meen jumalauta sinne ja vedän Arton seurana pääni täyteen!

Mirja pysäköi kadunvarteen ja kääntyi Helenaan päin. Hän jätti kysymättä, kuka Arto oikein oli, mutta sen sijaan hän pyyhkäisi lempeästi ystävänsä poskea ja huomautti:

- Kuule mitäs jos jätettäis se baarikeikka vähän myöhemmälle. Meinaan ku sulla ei oo niitä kenkiäkään, ja lisäksi sun ripsarit on levinneet aika kuninkaallisesti. Näkisitpä mitkä raidat sulla on naamassa, ihan täys seepra...

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Sähköinen.

Pienen, sähköisen hetken ajan Helena näki tähtiä. Ei pelkästään siksi, että takertumisen yhteydessä vääntynyttä jalkaa vihloi, vaan ennen kaikkea siksi, että häntä raivostutti. Kahvimukin sirpaleet, ystävättären jääveistoshöpinät, nenän edestä karannut bussi, lahjatavarakaupan miesmyyjä, laukkuun levinnyt vesipullo, nuoruuden ihastuksen puhjennut kupla, hyytynyt moottori, kärttyinen mummeli, kirjakaupan rappuralli... kaikki päivän vastoinkäymiset singahtelivat kipinöivinä meteoriitteina hänen silmissään.

Pienen, sähköisen hetken ajan Helena tunsi kipinöivää halua paiskata rikkonainen korkokenkä kirjakaupan ikkunasta läpi.

Sähköistä hetkeä seurasi täysin tyhjä ja lamaantunut hetki, aivan kuin sulakkeen napsahtaessa ylikuormituksesta. Pienen turran hetken ajan Helena tunsi voimatonta halua istua kirjakaupan rappusille ja purskahtaa itkuun.

Hammasta purren Helena survoi molemmat kengät ja avokassukat kosteaan laukkuunsa ja jatkoi matkaansa avojaloin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Kulma.

Helena oli kiitollinen, ettei vanha rouva - joka vaikutti niin pahansisuiselta, ettei Helena uskaltanut edes hiljaa mielessään enää kutsua häntä "sudokumummeliksi" - jäänyt pois samalla pysäkillä hänen kanssaan. Olisi ollut aivan ylivoimaista päästää ketään edellään ulos bussista.

Helena hypähti jalkakäytävälle ja harkitsi hetken säntäävänsä täyteen juoksuun, mutta vilkaisu jaloissa kiilteleviin korkokenkiin sai hänet tyytymään todella reippaaseen kävelyvauhtiin.

Enää pizzerian ohi, ja Hennes & Mauritzin vierustaa (vilkaisematta edes syrjäsilmällä näyteikkunaan), sitten kirkkopuisto aukeaisikin silmien eteen heti kirjakaupan kulman takana. Ihan suoraksi ei sitä mutkaa tietysti voinut vetää, betoniseinän läpi ei varmaan kannattaisi yrittää, mutta mahdollisimman tiukka kurvi...

Helena tunsi äkillisen nykäisyn jalassaan ja pysähtyi älähtäen kivusta. Vasemman kengän kanta oli jäänyt kirjakaupan edustan ralliin kiinni. Minkä helvetin takia se samperin ritilä edes oli siinä, keskellä kesää?! Helena kiskaisi äkäisesti jalkansa irti.

Kengästä kuului vaimea rasahdus, kun korko murtui irti.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Mitä teet.

Vihdoin korvaava bussi pysäköi rikkoutuneen perään pientareelle, ja kuljettajat paimensivat matkustajat mahdollisimman turvallisesti autosta toiseen. Sudokumummeli sai kunnian siirtyä ensimmäisenä ja valita juuri haluamansa paikan bussin etuosasta.

Bussi soluttautui jälleen autojonoon, ja Helena vilkaisi hermostuneena kelloaan. Hän käski itsensä olla panikoimatta sen enempää myöhästymisestä kuin myöskään siitä, mitä tapahtuisi, kun hän vihdoin pääsisi perille.

Mitä teet ensimmäisenä, kun näet Hänet? Mitä on tapana tehdä, kun tavataan ensimmäisen kerran kasvokkain sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on jo tutustuttu - ja ihastuttukin?

Pitäisikö heti halata? Pyrähtää jo kaukaa juoksuun, tukka ja helmat hulmuten, ja kohdalle päästyä oikein hypähtää kaulaan? Olisikohan sellainen jo turhan teatraalista? Kuinkahan pitkä Harry muuten on, siitä ei koskaan olekaan ollut puhetta...

Ehkä kannattaisi tyytyä sellaiseen muodollisempaan halaukseen, vähän koskea olalla olkaa ja poskella poskea. Poskea... entä jos vaihdettaisiinkin poskisuudelmat? Se olisi kyllä aika romanttista! Paitsi että se voisi olla tosi noloakin pahimmillaan, jos kumpikin kääntäisi päätään samaan suuntaan, lyötäisiin nenät yhteen tai loiskautettaisiin märkä muisku päin pläsiä.

Tai ehkä ensi alkuun olisi turvallisinta ihan vain kätellä? Voisi heti lähestyä reippaasti käsi ojossa, sillä lailla sitä ilmaisisi, että oli heti tunnistanut toisen - no tietysti! - ja oli iloinen tapaamisesta eikä liiemmin jännittänyt. Vai näyttäisikö se ihan idiootilta, harppoa sormet pitkällä pitkin puistotietä...

Entä jos heilauttaisi kättään sillä lailla iloisesti ja kepeästi heti, kun toisen huomaa? Sehän ei sulkisi pois muitakaan vaihtoehtoja. Mutta vaikuttaisiko se kuitenkin yli-innokkaalta huitomiselta?

Voi jestas. Kylläpä yksinkertaisesta asiasta sai tehtyä hankalan, kun oikein mietti. Hetken Helena jo harkitsi soittavansa häähullulle ystävättärelleen Mirjalle ja kysyvänsä neuvoa. Mitä sä yleensä aina teet kun tapaat Elämäsi Miehen? Mirjalla ainakin oli kosolti kokemusta siitä aiheesta, hän kun oli aika monta Elämänsä Miestä ehtinyt tavata... Mutta ei hän vielä kertoisi Mirjalle yhtään mitään tästä aiheesta. Yllättäisi sitten aikanaan kysymällä, saisiko tuoda häihin avecin.



sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jotain mitä näit.

Oliko se jotain mitä näit?
Salattu merkitys katseen takana
merkitsevä värähdys suupielessä
viime hetkellä tukahdutettu halu
puristaa sormet nyrkkiin?

Vai oliko se jotain ihan muuta?
Tuulessa kiemurtava pahansuopa ajatus
Luonnon yllytys korvissa:
pakene tai taistele
Höyryävässä hengityksessä
pistävä pelon tuoksu

Vai kuvittelitko vain kaiken?
Joskus sana on vain sana
Ehkei siitä kuulunut ajatella sen enempää
kun hän sanoi:
Mene varovasti, siellä on liukasta.

* * *

Tämän päivän tarina päivässä -tekele menee taas Runotorstain puolelle.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Herkullinen.

Bussin kuljettaja tarttui jälleen mikrofoniinsa.

- Voidaan avata takaovi, niin saadaan hieman raitista ilmaa, mutta edelleen muistutan, että bussista ei sitten saa poistua, moottoritiellä ei saa kävellä. Toinen bussi on kyllä jo tulossa, varmaan se ehtii tänne aika pian...

Helena yritti torjua väkisinkin takaraivoon ujuttautuvaa hermostusta. Kyllä, hän myöhästyisi tapaamisesta. Ei, hän ei voisi ilmoittaa myöhästymisestään. Mutta hän pääsisi kyllä ennen pitkää paikalle ja tapaisi Miehen. Mies odottaisi häntä kyllä puistossa, mahdollisesti soittaisikin, kun häntä ei alkaisi kuulua. Ja sitten he viettäisivät yhdessä tosi mukavan iltapäivän. He voisivat mennä kahville siihen kirkon takana vähän sivussa olevaan leipomon tehtaanmyymälään, niiden kinuskiwiener oli erityisen herkullinen.

Ehkä avautunut bussin ovi ja sisään valahtanut liikenteen humina oli herättänyt vauvan, tai ehkä sen uniaika vain oli loppunut, tiedä häntä. Joka tapauksessa vaunuista alkoi kuului vaativaa äkinää, joka pian muuttui täydeksi paruksi. Vauvan äiti yritti hytkytellä vaunuja ja hyssytellä lastaan. Lopulta hän nosti pienokaisen syliinsä, istuutui lähimmälle penkille ja kaiveli samalla toisella kädellään vaunujen kahvassa roikkuvaa hoitolaukkua.

Pienten lasten äidit ovat kyllä parhaimmillaan melkoisia fakiireja, Helena mietti, jotenkin heiltä tuntuu aina riittävän kaksi kättä ja pehmeä syli vauvalle ja kuitenkin samaan aikaan yksi käsi soppakauhalle, yksi puhelimelle ja yksi tiskirätille.

- Korviin sattuu, manasi sudokumummeli ja veti mielenosoituksellisesti kukallista huiviaan ylemmäs kaulalta. - Pitääkö sitä noin pienten kanssa liikenteeseen tunkea? Ilmaiset matkatkin saavat, vaikka kyllä minä vaan sanon että monella muulla tulisi sekin pieni helpotus paljon suurempaan tarpeeseen. Jos on tuollaisiin vaunuihinkin varaa niin luulisi että pystyy bussilipun maksamaan...

Kahdeksan raajan lisäksi pienten lasten äideillä täytynee olla tosi paksu nahka tai tahdonvoimalla tukittavissa olevat korvat, Helena ajattele itsekseen nähdessään, kuinka äiti ilmeenkään värähtämättä veti hoitolaukusta esiin pienen rasiallisen maissinaksuja ja tarjosi yhtä vauvalle.

- Otapa tästä, joo, naksu, oi miten herrrrkullinen...

perjantai 18. tammikuuta 2013

Varjo.

Muut matkustajat hymyilivät hyväntahtoisesti mummelin sudokuriemulle. Mutta pitkäksi aikaa ei riemua riittänyt.

- Kamala kun täällä on kuuma. Eikö tätä bussia voinut edes yrittää pysäköidä johonkin varjoon?

Mummo tempoi kukkahuivia löysemmälle ja loi merkitseviä katseita bussikuskin suuntaan.

- Teillä nuorilla se tietysti toimii tuo verenkierto paremmin, kun olette muutenkin niin kevyissä vaatteissa liikkeellä. Se on niin vaikea ymmärtää, että meidän vanhuksien pitää laittaa takki ja pitkät sukkahousut, kun on niin kylmä tuo viima kuitenkin. Mutta kyllä meillekin hiki tulee, suljetussa autossa auringonpaisteessa.

Keskisillalla äiti avasi hieman vauvan haalarin vetoketjua varoen herättämästä tuhisevaa pienokaista. Bussikuski vääntelehti kiusaantuneena penkillään, yritti kurkkia ikkunasta, joko vaihtoauto pian ilmaantuisi.

- Pitäisi sinne pankkiinkin ehtiä. Ja takaisin kotiin, että saisi päivätorkut otettua ennen kuin naapuri tulee kotiin. Se pitää sitten sen päiväistä meteliä, ettei siinä enää nukuttua saa, kopistelee kantapäillään ja vetää yhtenään vessaa ja paukuttelee kaapinovia... Kun sekin on joidenkin niin vaikea ymmärtää, että ei meillä ikäihmisillä se uni enää tule ihan milloin halutaan, pitäisi pystyä nukkumaan silloin kun on hyvä aika.

Mummo nyökytteli päätään saarnansa tahdissa ja naputteli rullalle käärimällään lehdellä viereistä penkkiä kuin puheenjohtajan nuijalla.

- Niin itsekästä on tämä nykynuoriso, ei osata muuta ajatella kuin itseään. Kukas sitten ottaa vastuun jos minä vaikka pyörryn tähän kuumuuteen?

Parikymppinen, lippalakkipäinen nuorukainen nousi bussin takaosasta ja asteli mummon luo.

- Tuolla takana toisella puolella olisi varjoa, jos rouva haluaisi vaikka siirtyä sinne?

Mummo käänsi päänsä puhujan suuntaan ja räpäytti pari kertaa silmiäään.

- En minä voi sinne taakse mennä, tulen pahoinvoivaksi! Ja hattu päässä sisällä, just tällaista tämä nykynuoriso...

torstai 17. tammikuuta 2013

Valmis.

Bussiin laskeutui hermostunut, odottava hiljaisuus. Sieltä täältä kuului vaimeaa vaatteiden kahinaa ja penkkien narinaa, kun ihmiset kohentelivat asentoaan. Keskisillalla äiti hytkytteli hiljaksiin lastenvaunuja.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi ponteva huudahdus:
- Valmis!

Päät kääntyivät kohti popliinitakkiin ja kukkakuvioiseen hartiahuiviin sonnustautunutta mummelia.

- Siis tää sudoku. Tää vaikeinki, valmiiks tuli, kattokaa vaikka!

Mummeli esitteli ylpeänä iltapäivälehden tehtäväaukeamaa.

- Nyt voitais kyllä jatkaa jo tätä matkaa. Mä oon lukenu tän koko lehdenki jo. Ja mitenhän aikaisin ne pankitki nykyään menee kiinni...


keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaksi asiaa.

Kun bussin kulku tyssäsi lopullisesti, Helenan mieleen tunkeutui tasan kaksi asiaa:

Ensinnäkin hän myöhästyisi nyt takuuvarmasti sovitusta tapaamisajasta. Eikä hänellä ollut edes puhelinnumeroa, johon soittaa ja selittää tilannetta. Kun he olivat vaihtaneet puhelinnumeroita, Harry oli selittänyt, että hänen henkilökohtainen numeronsa oli salainen. Asiakkaat kuulemma osasivat olla järkyttävän kovakalloisia, soittelivat aivan käsittämättömiin aikoihin, aamuvarhain ja iltamyöhään, kyselivät varaosia auton hyydyttyä tien päälle, vaikka se olikin tehty hyvin selväksi, ettei Harryn liike myynyt osia suoraan kuluttajille vaan pelkästään toi niitä maahan. Niinpä, Helena naurahti itsekseen, sinänsä siis ei haitannut, ettei pystynyt siitä paikasta Harrylle soittamaan - sillä keinoin ei bussia saataisi yhtään nopeammin liikkeelle.

Toiseksi Helena tuli väkisinkin ajatelleeksi fatalismia: yrittikö jokin - korkeampi voima, universumi, kohtalo, karma, mitä kaikkia niitä nyt olikaan - vihjata hänelle jotain? Olivatko kaikki päivän sattumat ja tapahtumat merkkejä? Ehkä Harry olikin oikeasti puuduttavan tylsä rasva-apina, jonka maailmankuva rajoittui auton alta avautuviin näkymiin? Mutta hehän olivat käyneet niin kovin syvällisiä keskusteluja sähköpostissa ja Skypessä! Ehkä miehellä oli kynnenaluset alati rasvassa ja housunpolvet rikki - webkameran välityksellähän näkyi vain puhuva pää. Ehkä hän söisi suu auki tai heittäisi pikkulintuja kivillä tai kaivelisi napaansa muiden nähden?

Äh. Helena huokaisi. Mistä sitä koskaan kaikkea voisi toisesta ihmisestä tietää, ennen kuin pidemmän päälle tutustuu. Kunhan nyt vain pääsisi edes ensitapaamiseen!

Bussinkuljettaja puhui radiopuhelimeensa ja avasi sitten bussin mikrofonin.
- Näyttää siltä, että tämä bussi jää nyt tähän. Moottorissa on jotain vikaa. Jäämme odottelemaan toista bussia, se on jo lähetetty varikolta matkaan. Turvallisuuden vuoksi pyydän kaikkia pysyttelemään sisällä autossa, moottoritien pientareelle ei saa mennä kävelemään.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tavallinen hetki.

Bussi jatkoi taivallustaan moottoritiellä ja Helena jatkoi päivän tapahtumien pohtimista. Päivästä oli sukeutunut aivan erilainen kuin hän oli aamulla herätessään kuvitellut. Vuoteesta noustessaan hän oli suunnitellut nauttivansa raukean aamiaisen, laittautuvansa oikein kauniiksi ja siirtyvänsä kaikessa rauhassa kaupungin laidalla sijaitsevaan kirkkopuistoon tapaamaan Miestä. Tapaamiseen, joka mahdollisesti - toivottavasti - muuttaisi hänen koko loppuelämänsä kulkua.

Mutta sitten hän olikin rikkonut lempimukinsa, jäänyt puhelimessa suustaan kiinni ja myöhästynyt sen takia bussista, löytänyt myöhästymisen ansiosta uuden mukin rikkoutuneen tilalle, päästänyt käsilaukkunsa veden valtaan ja vihdoin bussiin päästyään tavannut vanhan luokkatoverinsa. Ihmeellinen päivä kerta kaikkiaan, aivan kuin jotain seikkailupelin esterataa: esiin putkahteli jatkuvasti uusia kommervenkkejä, joiden selvittäminen hidasti etenemistä mutta toisaalta teki siitä myös sangen mielenkiintoista.

Alkaisikohan pikku hiljaa olla jo sen aika, että tänäkin päivänä koittaisi se ensimmäinen tavallinen hetki, hän mietti mielessään.

Keltainen valo bussin kojelaudassa vaihtui punaiseksi. Nopeusmittarin neula alkoi vajota. Kyyti muuttui nykiväksi kuljettajan renklatessa vaihteita ja muita hallintalaitteita. Lopulta kuljettajan oli pakko ohjata bussi pientareelle ja päästää se pysähtymään.

Että eipä sitten vieläkään sitä tavallista hetkeä vaan uusi kiva pikku vallihauta esteradan jatkeeksi.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Jotain keltaista.

Arto jäi bussista Ruutulippubaarin kohdalla. Helena heilautti hänelle vielä kättään ikkunasta, kun bussi lähti taas liikkeelle.

Hän ilahtui tajutessaan, että bussi kaarsi moottoritien rampille. Olipa hyvä, että sattui kohdalle tämä pikavuoro, kun siitä edellisestä kerran myöhästyin eikä nyt ole sitä puhelinnumeroakaan, että voisin soittaa, jos en ehdikään sovittuun aikaan paikalle.

Kylläpä osui yhdelle päivälle kaikenlaista sattumaa ja sattumusta, hän ajatteli ja kallisti ohimonsa istuimen selkänojan ja ikkunan väliin, mutta lopulta kuitenkin kaikki kääntyi plussan puolelle. Hyvä päivä tämä oli, erinomainen päivä.

Hänen paikaltaan näki suoraan kuskin käsivarren yli bussin kojelautaan. Nopeusmittari näytti tasan kahdeksaakymppiä. Mittariston yläreunassa vilkkui jotain keltaista.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ympyrä.

Hän kääntyi katsomaan viereensä istahtanutta miestä. Parin sekunnin ajan hänen aivonsa joutuivat kelaamaan eletyn elämän kohtausvalikkoa, ennen kuin hän tunnisti miehen.

- Arto, johan on tosiaan! Siitä on tosi kauan kun ollaan viimeksi nähty, mitä sulle nykyään kuuluu?

Arto oli ollut hänen luokkatoverinsa lukiossa. Se klassinen "todennäköisin menestyjä" -tyyppi, sellainen joka amerikkalaisissa teinisarjoissa kruunattaisiin tanssiaisten kuninkaaksi. Poika, joka sai rauhassa kerätä kymppejä todistukseensa kärsimättä hikipingon maineesta, koska hän oli myös urheilullinen ja muutenkin menevä, riekkui bileissä siinä kun muutkin ja teki penkkareissa roisia pilaa opettajista. Ja tietenkin hän oli ah! niin komeakin. Kaikki tytöhän häneen olivat enemmän tai vähemmän ihastuneita - Helenakin.

- No mähän luin sitten itseni dippainssiksi. Softaa, siis ohjelmistotekniikkaa.

No sepä ei yllättänyt. Niihin aikoihinhan IT-kupla oli pulleimmillaan, tietenkin Arto oli valinnut trendikkään ja nousujohteisen alan.

Jostain syystä Arto keskeytti kertomuksensa hetkeksi, varmaan miettiäkseen, kuinka tiivistäisi pitkän ja nousujohteisen uransa lyhyeen bussimatkaan sopivaksi versioksi. Helena tarkasteli puolisalaa, kuinka vuodet olivat miestä kohdelleet. Hiusraja oli hieman vetäytynyt, mutta vyötäröllä ei näkynyt ylimääräisiä elintasokerrostumia. Vaatteet olivat siistit joskin hyvin tavanomaiset - ei Armanin pukua ja kiiltonahkakenkiä. Eikä ilmeisestikään sitten myöskään Mersua, kun mies kerran bussissa istui. Tai ehkä hänenkin autonsa oli rikki, kuten lahjatavarakaupan naisen, ja hänelläkin oli Harryn puhelinnumero nahkarotsinsa taskussa. Helena hymähti ajatuksilleen. Hänen mielensä tuntui liikkuvan tänä päivänä hyvin yksioikoisia reittejä.

- Niin, sitten valmistumisen jälkeen mä olin parissakin eri firmassa, Nokiallakin vähän aikaa. Pisimmän aikaa sellasessa aika pienessä konsulttifirmassa. Kyllä sitä duunia riitti, voi jumalauta mitä laakaliitoa se oli...

Taas pieni tauko.

- ...mut sit multa tiäkkö petti selkä. Ei vaan pystyny siihen istumatyöhön enää, ei mitenkään. Mä oon nyt sit jonkin aikaa ollu pois duunista, yrittäny kuntouttaa itteeni, mut kyl mä harkitsen jo jotain ihan uutta uraaki... koulunpenkille palaamista niinku.

Mies naurahti kuin keventääkseen juuri kertomaansa ikävämmänpuoleista käännettä tarinassaan. Sitten hän käänsi asentoaan vielä enemmän Helenaan päin.

- Entäs sä?

- Mä oon mainostoimistossa, Helena vastasi hymyillen. Klassinen luokkakokous-efekti. Siinä hän istui, bussissa luokan komeimman pojan vieressä, ja tuntui ihan luonnolliselta esittää asia noin. Jättää tarkentamatta, että hän ei suinkaan ollut AD tai copy vaan toimistosihteeri, suomeksi sanottuna sellainen yleisnaisjuntunen.

- Wau, varmaan huippuu työskennellä sellasessa tosi luovassa ja hektisessä ilmapiirissä!

Hän oli tehnyt tyyppiin vaikutuksen. Nyt varsinkaan ei voinut enää sortua selittelemään mitään. Hän nyökytteli ja hymyili entistä leveämmin. Eikähän hän sitä paitsi mitenkään valehdellut, kiva duunipaikka se olikin.

- Sä oot varmaan nytkin menossa johonki tärkeään asiakastapaamiseen? Sääli, mä mietin et oisin voinu pyytää sua vaik seuraksi yhdelle tohon Ruutulippubaariin, mä aina sillon tällön käyn siellä aikani kuluks. Tosin en mä kyl olis pystyny oikein tarjoomaan ku on näin kuntoutuksen aikana vähän noi finanssit tiukilla...

Ykskaks Helena tajusi, mikä kuviossa mätti. Miehen tuoksu. Arto ei tuoksunut menestyjältä, ei edes väliaikaisesti oravanpyörästä loikanneelta menestyjältä. Hän ei tuoksunut kalliilta partavedeltä, ei edes tavalliselta suihkusaippualta ja hiusgeeliltä. Itse asiassa hän tuoksui hieman ummehtuneelta ilmalta ja sisällä poltetulta tupakalta. Hieman pidempi katse miehen kasvoihin paljasti, että leuasta pisti esiin epämääräinen sänki ja silmät vetistivät. Eikä hengityskään tuoksunut piparmintulta.

Mies sai hänen katseestaan kiinni ja näki hänen näkevän sen: ei häneltä ollut tainnutkaan selkä pettää, vaan pikemminkin se henkinen selkäranka. Missä kohtaa tarinaa tämä sitten olikaan tapahtunut, ja mikä osa tarinasta ylipäätään itse asiassa olikaan totta, eipä sillä oikeastaan ollut mitään väliä. Nyt mies istui siinä, tärisevät kädet nahkarotsin helmaa näpräten, ja kautta rantain melko suorin sanoin kerjäsi häneltä olutrahaa.

Tuo varma menestyjä, jonka kanssa hän olisi aikanaan riemusta kiljuen lähtenyt kaljalle vaikka siltä istumalta kesken matikantunnin.

- Joo, sori, on tosiaan menoo sovittuna. Joskus toiste sitte ehkä.

Siinä taas yksi ympyrä sulkeutui.

* * *

Aika pitkän ja hieman kiemuraisen aasinsillan kautta tämä juttu itse asiassa sivuaa myös Pakinaperjantain viikon aihetta.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Yllätys.

Hän nousi bussiin pyyhkien matkakorttiaan paidanhelmaan. Se toimi. Hän istahti ensimmäiselle vapaalle penkille ikkunan viereen ja katseli pikkuruista lätäkköä pysäkin penkin edessä. Ei se nyt niin vakavaa ollut, että puhelinnumero oli vettynyt tunnistamattomaksi. Tuskin sitä olisi tarvittukaan, kyllä he toisensa löytäisivät ja tunnistaisivat, olivathan he monet kerrat nähneet toisensa tietokoneen näytössä. Harryllä oli lyhyt, vaalea tukka, harmaat silmät, suora nenä, ja ne valloittavat hymykuopat. Millehän hän tuoksuisi? Tuoksu kertoi ihmisestä yllättävän paljon. Harry tuoksuisi todennäköisesti puhtaalta, joltain tavanomaiselta suihkusaippualta, ehkä hieman hiusgeeliltä, tuskin kovinkaan voimakkaasti miltään partavedeltä.

Niin ja jos he jostain syystä menisivätkin ristiin, Harry tietenkin soittaisi hänelle päin. Ja sitten hän tallentaisi miehen numeron puhelimeensa.

Bussi oli nytkähtänyt liikkeelle. Hän tunsi penkin heilahtavan, kun joku istui hänen viereensä.

- Ei mutta, Helena! Kato, sähän se! Tämäpä yllätys!

perjantai 11. tammikuuta 2013

Vesi.

Antti Ilonen huikkasi iloiset heipat hänen peräänsä, kun hän lopulta pääsi suuntaamaan takaisin bussipysäkille mukit valkoisessa paperikassissa heiluen. Bussin tuloon oli vielä hetki aikaa.

Jostain syystä hän tunsi pakottavaa tarvetta etsiä laukustaan oman vaaleanpunaisen paperilappunsa, jolle oli kirjoittanut ylös Harryn puhelinnumeron. He eivät olleet vielä kertaakaan puhuneet puhelimessa, Skypessä vain, joten hän ei ollut tullut tallentaneeksi miehen yhteystietoja puhelimeensa. Puhelinnumeroita oli vaihdettu vain varmuuden vuoksi, siltä varalta, että tapaaminen ei sujuisikaan suunnitellusti, jompikumpi myöhästyisi tai he eivät jostain syystä löytäisikään toisiaan puistosta.

Hän istui bussipysäkin penkille ja työnsi kätensä laukun uumeniin.

Typertyneenä hän veti kätensä pois laukusta ja jäi tuijottamaan asfaltille tipahtelevia pisaroita. Hän kallisti laukkua, ja asfaltille lirisi vieno kirkas noro.

Aina mukana kulkeva vesipullo oli auennut ja tyhjentänyt koko sisältönsä laukkuun. Lompakko oli ollut erillisessä sivutaskussa, joten se oli sentään säästynyt tulvalta. Bussikortin toimivuus selviäisi varmaan piakkoin. Mutta laukun pohjalla ajelehtineet satunnaiset kuitit ja nenäliina olivat silkkaa valkoista muhjua, seassa jokunen vaaleanpunainen nokare. Hänellä ei sitten enää ollutkaan Harryn puhelinnumeroa - tosin eipä hän ollut ihan varma, toimisiko kännykkäkään enää.

Hetken hän harkitsi kipaisevansa takaisin lahjatavarapuotiin kopioimaan puhelinnumeron, mutta juuri silloin bussi kaarsi paikalle.

torstai 10. tammikuuta 2013

Klo 13:00.

Yhdestoista hetki
oli ja meni
Kahdeltatoista
tuli kellon mitta täyteen

Kello kolmetoista
tuhkimo on taas piika
haltijatarkummi nukkuu krapulaansa
eikä ylimääräisiä kenkiä olekaan jaossa

* * *

Tammikuujatkis on juonensa osalta tämän päivän mittaisella tauolla, koska nyt sattuikin niin hauskasti, että Runotorstaissa ja tarina päivässä -listassa on juuri tänään tismalleen sama aihe!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Paperi.

Hän maksoi mukinsa ja miesmyyjä alkoi kääriä niitä kahisevaan valkoiseen suojapaperiin. Käsien liikkeistä kyllä näki, ettei mies ollut kovin rutinoitunut moiseen puuhaan. Hänen teki mieli mennä tiskin taakse auttamaan, tai ihan siitä tiskin yli vain sutaista hieman paperia mukien ympäri, mukit kassiin ja menoksi.

Kukistaakseen mielihalunsa ja välttääkseen myös sen riskin, että hänen suustaan karkaisi tahditon kikatus - tänä sangen sekopäisenä päivänä ei sekään olisi ollut mitenkään yllättävää - hän käänsi katseensa tietoisesti toisaalle. Se osui kassakoneen vieressä lojuvaan vaaleanpunaiseen paperinpalaan, jolle oli käsin kirjoitettu nimi ja puhelinnumero.

- Harry Hansson? hän kuuli hihkaisevansa ääneen. Mihin kaikki normaali ja järkevä ajatuksenjuoksu ja mielenhallinta voikin yhtäkkiä kadota?

Mies nosti katseensa suojapaperimytyistään ja vastasi hämmentyneenä:

- Ei kun minun nimeni on Antti, Antti Ilonen...

- Jooei, anteeksi kauheesti, en mä sitä... Satuin vaan huomaamaan sen nimen tuossa lapussa. Kun se on siis mulle tuttu.

- Aijaa joo. Sisko sen lapun siihen on jättänyt, yhtään en tiedä mihin se liittyy. Ehkä se on kopiokoneenkorjaaja.

- No ei kun Harry on autovaraosien maahtantuotialalla.

Ja mitä tuo mies silläkin tiedolla teki?!? Muuta kuin oivalsi nyt viimeistään, miksi hän oli lehahtanut kirkkaanpunaiseksi kuin pikkulikka.

- Ai jaa, no ehkä siskolla on auto rikki sitten.

Ehkä joo, mutta tuskin siihen varaosia suoraan maahantuojalta ostettiin. No niin tai näin, varmasti liikettä pitävällä naisella oli oikein hyvä syy pitää Harryn puhelinnumeroa paperilla kassakoneen vieressä. Hassu sattuma vain. Mutta niitäpä tuntui tänä päivänä riittävän.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tunteet

Hän naurahti miehen mukana vaikka toivoikin, että tämä lakkaisi jo kelaamasta samaa kiusallista vitsiä. Särkynyt sydän, mitä hänkään sellaisesta tiesi. Siis muuten kuin astiapuolella.

Kuule, ootsä koskaan ajatellu, et ootkohan sä ehkä vähän niinku tunneköyhä tyyppi? oli se häähullu ystävätär joskus häneltä kysynyt. He olivat puhuneet rakastumisesta ja hän oli todennut, ettei varmaan koskaan ole ollut ihan tosissaan rakastunut - ihastunut toki, hetkellisesti ehkä jopa hullaantunutkin, mutta ne tuntemukset olivat väljähtyneet tottumukseksi ja suoranaiseksi välinpitämättömyydeksi niin pian, että rakkautta ne eivät voineet olla.

Ystävätär puolestaan oli sitä ihmistyyppiä, joka söi, hengitti, rukoili rakkautta. Jokainen kapakista valomerkin jälkeen kotiin seurannut yön sankari oli hänen Elämänsä Rakkaus. Ensin vaihdettiin puhelinnumeroita, sitten kotiavaimia, sitten kihlasormuksia. Sitä rakkauden junaa ei mikään mahti maailmassa voisi sysätä raiteiltaan, se huuma kestäisi ja kantaisi aina ja iankaikkisesti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Tämä oli nyt Se Oikea. Mutta mitä jyrkempi nousu, sitä kovemmalla ryminällä tultiin yleensä myös alas. Ei ollutkaan sateenkaaren päässä puolta valtakuntaa ja onnellista loppuelämää, vaan se unelmien prinssi osoittautuikin ihan tavalliseksi sammakoksi, ellei jopa rupikonnaksi. Ja ystävättären maailma nitkahti akseliltaan, hän menetti ruokahalunsa, uskonsa rakkauteen, kykynsä hymyillä, ihan koko elämänhalunsa - aina siiheksi, kunnes se seuraava ritari karautti valkealla ratsullaan pihamaalle. Mikä tapahtui yleensä sangen pian, usein jo ennen kuin edellinen oli ehtinyt palauttaa avaintaan.

Ystävättäreen verrattuna hän varmaan eittämättä oli tunneköyhä. Hän ei ollut koskaan heittäytynyt rakkauteen niin täydellä höyryllä sydän edellä, että se sydän olisi päässyt särkymään. Totta kai hänkin tunsi voimakkaita, lämpimiä tunteita moniakin ihmisiä kohtaan - perheenjäseniään ja ystäviään, sitä häähullua kohtaan erityisesti.

- Täällä on meillä näitä mukeja, olisi tässä sydänkuvioisiakin...

Hän henkäisi riemastuneena: hyllyssä oli juuri samanlainen muki kuin se aamulla särkynyt! Tämän täytyi olla merkki! Tämä päivä tosiaankin oli aivan erityinen! Poimiessaan löytöä käteensä hän huomasi viereisellä hyllyllä vastaavanmallisia mukeja, joissa oli tyylitelty, itämainen kissahahmo. Hänen hymynsä lämpeni entisestään, kun hän otti sellaisenkin. Vastalahja sille ihanalle pöhkölle.

Joka ilahtuisi varmasti mukiakin enemmän siitä, että hänkin oli ehkä vihdoin viimein alkanut ymmärtää sen rakkauden junan reittikarttaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Katu.

Niin, tunnut niin kovin tutulta ja omalta jo, vaikka emme ole edes tavanneet. Mieti, olemme saattaneet kävellä toistemme ohi kadulla tietämättä, millaisen sielunkumppanin ohitamme!

Tuon viestin jälkeen he olivat sopineet Skype-yhteydenpidosta. Nyt hän tuntisi Miehen, Harryn, jos tämä tulisi kadulla vastaan. Harryllä oli hieman ulkonevat etuhampaat ja aivan valloittavat hymykuopat.

Hän käänsi katseensa ulos liikkeen ikkunasta, katsoi kadun kuljettamia ihmisiä. Entä jos tekin kaksi siinä, sinä mustapaitainen mies ja sinä punalaukkuinen nainen, olettekin oikeasti toisillenne tarkoitetut, mutta ette vain tiedä sitä? Tai te kaksi nuorta siellä bussipysäkillä, keltahupparinen poika ja sinitennarinen tyttö? Tuijotatte vain katua edessänne ikään kuin se sillä lailla nopeammin toisi luoksenne sen, mitä odotatte. Bussia tai kahvilan ovea. Mutta ehkä sittenkin jotain ihan muuta?

Suuriakin asioita voi tulla luo, ihan pyytämättä ja yllättäen. Joillekin faksista, joillekin sähköpostista ja Skypestä. Miksei sitten kadultakin.

Miesmyyjän naurahdus keskeytti orastavan Harlekiini-novellin.

- No kävipä mulla tuuri. Just tulin tähän vähäksi aikaa vain siskoa tuuraamaan, ja heti ensimmäiseksi pääsen auttamaan särkyneen sydämen asioissa!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun.

Liike osoittautui suuremmaksi kuin miltä se ulospäin näytti, ja se oli tulvillaan kaikkea viehättävää. Hän kierteli hyllyjä, hypisteli esineitä, hengitti tuoreen puun tuoksua. Tehtiinkö jotain tavaroita tässä samassa tilassa?

- Moi, voinks mä auttaa?

Hän hätkähti kuullessaan miehen äänen. Ensinnäkin siksi, että hän oli niin uppoutunut hurmaavien pikku kapistusten maailmaan, ja toisekseen siksi, että oli jotenkin odottamatonta löytää tällaisesta paikasta miesmyyjä. Jostain syystä se kaikki - suuri päivä, bussista myöhästyminen, hengästyminen, kauniit esineet, miehen ääni - sai hänet täysin hämilleen, ja ennen kuin hän tajusikaan, hän alkoi höpöttää:

- Joo mä kattelen kun tällä on niin paljon kaikkee, mut mä etsin oikeestaan sellasta mukia missä olis niinku sydän. Ku mun sydän särkyi...

Hän kuuli miehen naurahtavan ja vaikeni nolostuneena. "Mun sydän särkyi", voi jestas sentään. Oi armas ritari, kiitos jalosta avuntarjouksestanne, mutta ette voi minua auttaa, kukaan ei voi minua auttaa, sillä sydämeni on särkynyt...

- Tai siis, ei siis niinku minun. Sydän. Vaan se muki. Särkyi.

No eipä juuri sulavammin putkeen pujahtanut tarkennuskaan. Ikään kuin se olisi ollut edes tarpeen. Ei hän yleensä ollut näin kuutamolla kaikesta! Sen täytyi johtua tästä päivästä. Tänä päivänä tuntui kaikki muutenkin olevan ihan nurinkurista, tai pikemminkin vastahakoista.

Ellei tänään olisi nimenomaan aivan mahtava päivä, väittäisin, että tämä ei ole minun päiväni, hän ajatteli.

Minun. Äkkiä hänen sielunsa silmiin piirtyi tuo sana, tietokoneen näyttö, sähköpostiviesti. "Tohdinko kysyä... saisinko sanoa... että sinä olet minun? Tunnut niin omalta. Olisitko sinä minun ihmiseni?"

lauantai 5. tammikuuta 2013

Liike.

Hääideoiden puntaroimiseen kului tovi jos toinenkin. Yhtään etäisemmälle ihmiselle hän olisi todennäköisesti viimeistään puolivälissä täräyttänyt tylyn "nyt ei kuule ole yhtään hyvä hetki, kiitti vaan mut hei hei nyt" kuin lehtimyyjälle, mutta rakkaan ystävän loputon flow tuntui pikemminkin tarttuvalta: hän huomasi olevansa vielä aiempaakin hyväntuulisempi ja energisempi nakatessaan lopulta puhelimen laukkuunsa ja varmistaessaan, että siellä olivat myös avaimet ja bussilippu.

Eteisen peiliin heijastui keittiön seinäkello. Voi helvetti, oliko se jo noin paljon! Nyt liikettä!

Hän kipitti portaat alas korot kopsuen, singahti ovesta ulos niin, että hameenhelma oli vähällä jäädä väliin, harmitteli, ettei ehtinyt jäädä ihastelemaan taivaan erityisen kirkasta sävyä tai ilmassa leijuvaa Jonkin Uuden tuoksua, käveli hätäisesti parkkipaikan halki, vaihtoi talon kulmalla puolijuoksuksi, käski kasvojensa olla punehtumatta ja meikin suttaantumatta. Nuorisotalon kohdalla hän sulki silmänsä ja toivoi ettei näkisi sitä mitä näki. Siellähän se oli, bussi pysäkillä, vilkku jo päällä valmiina liittymään liikenteen letkaan. Hän myöhästyi.

Harmistuneena hän istahti hetkeksi pysäkin penkille tasaamaan hengitystään ja sukimaan kampaustaan taas järjestykseen. Pitikin sattua juuri tänään! Pitikin antaa sen ystävän vaaleanpunaisten häähattaroiden leijailla kellon eteen!

Vaan minkäs teit, siinä sitä oltiin. Tyhjällä bussipysäkillä kaksikymmentä sekuntia myöhässä. Tai kaksikymmentä minuuttia etuajassa, miten sen nyt halusi ottaa.

Se armoton hyväntuulisuus, joka oli pyörteillyt hänen rinta-alassaan koko päivän, otti väkisinkin taas vallan. Pysäkin vieressä oli pieni lahjatavaraliike. Hän päätti pistäytyä sinne katsomaan, josko sieltä vaikka löytyisi korvaaja rakkaalle sydänmukille.

* * *

Muita tammikuutarinoitsijoita voi seurailla täältä.


perjantai 4. tammikuuta 2013

Näkökulma täältä.

Hän oli juuri saanut hammastahnat syljettyä suustaan, kun puhelin soi. Hän hätkähti hieman nähdessään, kuka soitti: se ystävä, jolta hän oli saanut sydänmukin. Vaistosikohan se jotenkin, että sydän oli juuri särkynyt? Höpsis, hän tuhahti itsekseen pyyhkiessään pikaisesti suupielensä vielä ennen vastaamista, todennäköisesti se halusi taas höyrytä jotain niistä häistään.

- Moi, hän heläytti piparmintunraikkaasti puhelimeen.
- Moikka moi! Hei kuule, ehdithän sä hetken jutella, kuule kun mä oon saanut ihan kuningasidean niihin häihin ja haluaisin kysyä sun mielipidettäs, kun sä katsot asioita aina vähän erilaisesta näkökulmasta...

Näkökulmaa, täältä pesee joo. Pikaisesti kihlautuneen, saman tien hääpäivän reilusti yli vuoden päähän varanneen ja siitä asti tauotta aiheesta intoilleen morsmaikun mielestä pitkään sinkkuna viihtynyt ystävätär tarjosi asioihin "mielenkiintoista" näkökulmaa. Sanoisi suoraan, että säälittävä kyyninen vanhapiika -perspektiiviä.

- Nimittäin mä keksin, että mä haluun ehdottomasti sinne sellasen jääveistoksen! Mieti miten mahtavalta se näyttää siinä tarjoilupöydässä, majesteettiselta ja hienostuneelta ja taiteelliselta... Mitäs tykkäät? Mikähän olis hyvä aihe sille, ei mitään tylsiä sydämiä tai kukkia, ehkä jotain kissamaista, sellaista viehkeää ja jännittävää, tai ihan jopa abstraktia...

Joo siinäpä oiva symboli liitolle: ensin on hienostunutta ja majesteettista mutta hyytävän jäistä, eikä sitäkään sitten kauan kestä ennen kuin kaikki sulaa silkaksi litkuksi.

- Yhymm joo, onhan ne parhaimmillaan kyl tosi hienoja, jääveistokset. Mut ootsä yhtään ajatellu, et ne teidän häät on heinäkuussa? Miten sellasen saa pysymään tarpeeks kylmänä?
- No kai niillä veistostentekijöillä omat kikkansa on. On kai niitä ennenkin heinäkuussa tehty! Mä mietin ehkä jotain sellasta niinku itämaisen oloista kissaa, joka istuis silleen sirosti, niinku ne nyt aina istuu, enimmäkseen niinku selin yleisöön... Se olis just tosi ylvästä vai mitä!

Jäinen elukka näyttämässä häävieraille persettään?

- Ootsä yhtään kysellyt tai katellu mitä semmoset sitte maksais?
- Mua niin kiehtoo nyt just toi kissa-aihe. Mä on tiäkkö vähän miettiny, et voisin ottaa jonku sellasen kissatatskanki! Tonne yläselkään. Ku mullahan tulee tosi avonainen se puku, niin se näkyis sieltä mahtavasti, olis niinku samaa teemaaki sitte!

Niinpä niin. Eipä se häähullu tosiasiassa mitään näkökulmaa kaipaa vaan kaikupohjaa omille villisti laukkaaville ideoilleen. Ja mikäpä siinä, sitä vartenhan ystävät - vaikka sitten kyyniset vanhapiikaystävät - ovat. Heidän tehtävänsä on kuunnella ja myötäillä, välillä myönnellä ja välillä toppuutella, mutta ennen kaikkea vain olla paikalla ja antaa toiselle tilaisuus päästää enimmät haavehattarat pois päästään, taivaalle leijailemaan muiden utopianpunertavien pilvien joukkoon.

Hän kytki puhelimen kaiuttimelle ja alkoi rupattelun ohessa meikata. Peilikuva paljasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä hieman salamyhkäisesti. Vielä tässä kyyniset vanhatpiiat näytetään...


* * *

Tämä tammikuujatkiksen kolmas osa on saanut innoitusta myös Pakinaperjantain uuden moden Demen hienosta kuvasta.

torstai 3. tammikuuta 2013

Sydän.

Hän kietaisi aamutakin ylleen, tassutteli keittiöön, napsautti vedenkeittimen päälle ja teki itselleen juustovoileivän. Hän kaatoi teen lempimukiinsa, tavalliseen valkoiseen mukiin, jonka kyljessä oli tyylitelty aniliininpunainen sydän. Hän oli saanut sen mukin lahjaksi rakkaalta ystävältä, ihan ilman mitään erityistä syytä.

Sellaiset lahjat ovat kaikkein jännittävimpiä, jotka annetaan yllättäen, ikään kuin tyhjästä. Ne kertovat siitä, että lahjan antaja on ajatellut saajaa ihan spontaanisti, vapaaehtoisesti. Syntymäpäivä, joulu, ystävänpäivä ja muut vastaavat ovat toki kelpo tilaisuuksia antaa lahjoja, mutta tietty velvollisuudentunnehan niissä lahjoissa aina seuraa mukana. Muuten vain annetut lahjat ovat vapaita kaikesta turhasta kuormasta.

Siksi varmaan juuri tästä mukista tee maistuu aina parhaimmalle, hän ajatteli hymyillen. Päivä, joka alkaa sydänkupista juodulla teellä, ei koskaan voi olla läpeensä paha päivä.

Eikä tämä päivä varsinkaan. Tänään oli aivan erityinen päivä. Hänen hymynsä syveni vielä asteen kirkkaammaksi, kun hän muisti sen. Hän nosti leipälautasen ja teekupin pöydän reunalle ja suuntasi peseytymään ja pukeutumaan.

Kuului ontto kolahdus, kun kuppi osui lattiaan.

Hän kääntyi ja jähmettyi katsomaan kupin putoamista. Hetken aikaa näytti siltä, että se säilyisi ehjänä, pompahtaisi vain kuin superpallo. Hän ei ymmärtänyt, mikseivät hänen jalkansa vieneet häntä nappaamaan sitä niin nopeasti kuin hänen aivonsa käskivät. Hän vain jähmettyi seuraamaan katseellaan, kuinka kuppi lopulta hajosi kilahtaen kolmeksi isommaksi ja lukemattomiksi pienemmiksi palasiksi.

No voi sentään, siinä meni lempikuppi sitten, hän ajatteli. Mutta esinehän se vain oli, tavallinen valkoinen posliinimuki. Marketista voisi ostaa uuden. Ajan mittaan varmasti alkuperäisen tunnearvo siirtyisi siihen uuteenkin ja tee alkaisi maistua yhtä hyvältä siitäkin juotuna. Juuri tänä päivänä hänen mielensä ei pahoittuisi yhdestä särkyneestä teekupista.

Hän otti harjan ja rikkalapion ja lakaisi sirpaleet pois. Kuin salaa itseltään hän huokaisi tavallista syvempään kaataessaan sirpaleita roska-astiaan. Ja vaikka hän ei sitä myöntänytkään, se huokaus värisi aika lailla.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Tänään. Jotain uutta.

Neo innostaa kirjoittamaan tammikuussa tarinan päivässä, ja hankkeen tueksi on vielä joka päivälle oma aihesanakin:


Jotain tämänkaltaista inspiraatioyllykettä olen kaipaillutkin, joten päätin tarttua tilaisuuteen ja kirjoittaa jonkinlaisen jatkiksen. Siitä ei ole itsellänikään minkäänlaista hajua, millainen siitä tulee, mutta tästä se nyt lähtee. Koska vietin eilisen eli tammikuun ekan päivän vähemmän hilpeissä tunnelmissa vatsataudin kourissa, ymppään tähän aloitusjaksoon kaksi ensimmäistä sanaa.

* * *

Hän avasi silmänsä ja hengitti. Tänään, hän ajatteli, on suuri päivä. Tänään on minun päiväni.

Joka päivä on tärkeä päivä. Tyhjiä päiviä ei olekaan. Jokainen päivä on uusi askel elämän polulla, halusi sen ottaa tai ei.

Hän kipristeli paljaita varpaitaan viileällä lattialla, ennen kuin nousi seisomaan ja lähti liikkeelle. Hän veti verhot sivuun, avasi silmänsä mahdollisimman suuriksi ja hengitti. Hän halusi painaa jokaisen aistinsa muistiin, miltä taivas näytti juuri tänä päivänä.

Hän avasi ikkunan ja antoi tuulenvireen heilauttaman verhokankaan sipaista poskeaan, ennen kuin kurottui ulos ja hengitti tuoretta ulkoilmaa.

Tänään sen tuoksussa tuntui selvästi häivähdys jotain uutta.