lauantai 19. tammikuuta 2013

Herkullinen.

Bussin kuljettaja tarttui jälleen mikrofoniinsa.

- Voidaan avata takaovi, niin saadaan hieman raitista ilmaa, mutta edelleen muistutan, että bussista ei sitten saa poistua, moottoritiellä ei saa kävellä. Toinen bussi on kyllä jo tulossa, varmaan se ehtii tänne aika pian...

Helena yritti torjua väkisinkin takaraivoon ujuttautuvaa hermostusta. Kyllä, hän myöhästyisi tapaamisesta. Ei, hän ei voisi ilmoittaa myöhästymisestään. Mutta hän pääsisi kyllä ennen pitkää paikalle ja tapaisi Miehen. Mies odottaisi häntä kyllä puistossa, mahdollisesti soittaisikin, kun häntä ei alkaisi kuulua. Ja sitten he viettäisivät yhdessä tosi mukavan iltapäivän. He voisivat mennä kahville siihen kirkon takana vähän sivussa olevaan leipomon tehtaanmyymälään, niiden kinuskiwiener oli erityisen herkullinen.

Ehkä avautunut bussin ovi ja sisään valahtanut liikenteen humina oli herättänyt vauvan, tai ehkä sen uniaika vain oli loppunut, tiedä häntä. Joka tapauksessa vaunuista alkoi kuului vaativaa äkinää, joka pian muuttui täydeksi paruksi. Vauvan äiti yritti hytkytellä vaunuja ja hyssytellä lastaan. Lopulta hän nosti pienokaisen syliinsä, istuutui lähimmälle penkille ja kaiveli samalla toisella kädellään vaunujen kahvassa roikkuvaa hoitolaukkua.

Pienten lasten äidit ovat kyllä parhaimmillaan melkoisia fakiireja, Helena mietti, jotenkin heiltä tuntuu aina riittävän kaksi kättä ja pehmeä syli vauvalle ja kuitenkin samaan aikaan yksi käsi soppakauhalle, yksi puhelimelle ja yksi tiskirätille.

- Korviin sattuu, manasi sudokumummeli ja veti mielenosoituksellisesti kukallista huiviaan ylemmäs kaulalta. - Pitääkö sitä noin pienten kanssa liikenteeseen tunkea? Ilmaiset matkatkin saavat, vaikka kyllä minä vaan sanon että monella muulla tulisi sekin pieni helpotus paljon suurempaan tarpeeseen. Jos on tuollaisiin vaunuihinkin varaa niin luulisi että pystyy bussilipun maksamaan...

Kahdeksan raajan lisäksi pienten lasten äideillä täytynee olla tosi paksu nahka tai tahdonvoimalla tukittavissa olevat korvat, Helena ajattele itsekseen nähdessään, kuinka äiti ilmeenkään värähtämättä veti hoitolaukusta esiin pienen rasiallisen maissinaksuja ja tarjosi yhtä vauvalle.

- Otapa tästä, joo, naksu, oi miten herrrrkullinen...

2 kommenttia:

viivojaveteen kirjoitti...

Hymyilyttää ihan tuo äidin kuvaus.Kahdeksan raajaa...

Careliana kirjoitti...

Sylilapsivaiheessa sitä tosiaan huomaa muuntuvansa mustekalatyyppiseksi ratkaisuksi. Aika huisaa, mitä kaikkea sitä ihminen varpaillaankin pystyy tekemään... (Sääli, että ne lonkerot jotenkin katoavat tai ainakin muuttuvat riittämättömiksi jossain vaiheessa, kun lapsi kasvaa.)