keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Kaksi asiaa.

Kun bussin kulku tyssäsi lopullisesti, Helenan mieleen tunkeutui tasan kaksi asiaa:

Ensinnäkin hän myöhästyisi nyt takuuvarmasti sovitusta tapaamisajasta. Eikä hänellä ollut edes puhelinnumeroa, johon soittaa ja selittää tilannetta. Kun he olivat vaihtaneet puhelinnumeroita, Harry oli selittänyt, että hänen henkilökohtainen numeronsa oli salainen. Asiakkaat kuulemma osasivat olla järkyttävän kovakalloisia, soittelivat aivan käsittämättömiin aikoihin, aamuvarhain ja iltamyöhään, kyselivät varaosia auton hyydyttyä tien päälle, vaikka se olikin tehty hyvin selväksi, ettei Harryn liike myynyt osia suoraan kuluttajille vaan pelkästään toi niitä maahan. Niinpä, Helena naurahti itsekseen, sinänsä siis ei haitannut, ettei pystynyt siitä paikasta Harrylle soittamaan - sillä keinoin ei bussia saataisi yhtään nopeammin liikkeelle.

Toiseksi Helena tuli väkisinkin ajatelleeksi fatalismia: yrittikö jokin - korkeampi voima, universumi, kohtalo, karma, mitä kaikkia niitä nyt olikaan - vihjata hänelle jotain? Olivatko kaikki päivän sattumat ja tapahtumat merkkejä? Ehkä Harry olikin oikeasti puuduttavan tylsä rasva-apina, jonka maailmankuva rajoittui auton alta avautuviin näkymiin? Mutta hehän olivat käyneet niin kovin syvällisiä keskusteluja sähköpostissa ja Skypessä! Ehkä miehellä oli kynnenaluset alati rasvassa ja housunpolvet rikki - webkameran välityksellähän näkyi vain puhuva pää. Ehkä hän söisi suu auki tai heittäisi pikkulintuja kivillä tai kaivelisi napaansa muiden nähden?

Äh. Helena huokaisi. Mistä sitä koskaan kaikkea voisi toisesta ihmisestä tietää, ennen kuin pidemmän päälle tutustuu. Kunhan nyt vain pääsisi edes ensitapaamiseen!

Bussinkuljettaja puhui radiopuhelimeensa ja avasi sitten bussin mikrofonin.
- Näyttää siltä, että tämä bussi jää nyt tähän. Moottorissa on jotain vikaa. Jäämme odottelemaan toista bussia, se on jo lähetetty varikolta matkaan. Turvallisuuden vuoksi pyydän kaikkia pysyttelemään sisällä autossa, moottoritien pientareelle ei saa mennä kävelemään.

3 kommenttia:

Osakainen kirjoitti...

Mihinkähän tässä vielä päädytään? Hieno tarina :)

viivojaveteen kirjoitti...

Mielenkiintoinen tarina. Mielenkiintoista varmaan jatkaa sitä haastesanojen siivittämänä.

Careliana kirjoitti...

Oi sentään, kiitos hirmusti kannustavista kommenteista! Kyllähän nuo haastesanat oman - noh - haasteensa tarinaan tuovat, voipi olla että vähän ylimääräistä jaarittelua kertyy johonkin väleihin. Mutta pääasia on kirjoittaa, se on mukavaa ja voimaannuttavaa jumppaa ajukopalle!