maanantai 28. tammikuuta 2013

Läpi.

- Noni, käydäänpäs nyt läpi koko juttu. Että joku Harry? Ja sokkotreffit? Netissäkö sä siihen tutustuit vai missä?

He istuivat Helenan keittiön pöydän ääressä ja joivat kamomillateetä uusista kupeista, jotka Mirja oli ystävällisesti pesaissut sillä välin, kun teevesi kiehui. Mirja oli ihastunut kissamukiinsa ikihyviksi, ja Helenakin totesi teen maistuvan uudesta sydänmukista ihan yhtä hyvälle kuin alkuperäisestäkin. Hän pyöritteli teetä kupissa ja ajatuksia päässään, ennen kuin alkoi hissuksiin purkaa vyyhtiä.

- No ei mitään nettijuttuja!

Olisiko ollutkin helpompi ymmärtää tapahtunut, jos kyseessä olisi ollut joku deittipalvelun tärppi tai muu nettituttavuus? Olisiko ollut helpompi kuitata asia vain toteamalla, että netissä sitä nyt liikkui kaikenlaista vipeltäjää... Tiedä häntä, olisiko kuitenkaan.

- Työn kautta me tutustuttiin. Harryllä on sellainen autonvaraosien maahantuontiyritys. Harry on alun perin ruotsinsuomalaisia, muuttanut vasta takaisin Suomeen, Vaasaan tarkalleen ottaen, mutta pyrkii sille firmalleen saamaan näkyvyyttä kautta maan. Niin, se siis tilasi meiltä matskua, lehtisiä ja pari banneria, sillä lailla me ruvettiin olemaan yhteydessä. Työsähköpostia ihan.

- Ahaaa, että kuormasta syöntiä niinku! Mirja naurahti.

Niin kai, siksihän sellaista taidettiin yleisesti nimittää. Paitsi ettei siinä sitten lopulta syötykään yhtikäs mitään, ei kuormasta eikä kinuskiwieneristä... eikä mistään muualtakaan muuten koko päivänä. Helena nousi keräämään jääkaapista voileipätarvikkeita pöydälle samalla kun jatkoi.

- No niinno, joka tapauksessa, sit niihin meileihin rupes liittymään kaikkee pientä ylimäärästä huulenheittoo. Meillä osuu niin yksiin huumorintajut tiäksä! Monet päiväkahvit meinas kuule lentää näppikselle kun niitä sen juttuja luki. No joo ja sitte jotenki me ruvettiin kirjotteleen kaikista muistakin asioista, ihan omistamme, ilman et mitään työjuttuja olis liittyny mihinkään. Ja sitten me alettiin jutella iltasin Skypessä. Niin siis että kyl mä tiedän miltä se näyttääki, oikeesti, enkä minkään tekaistun kuvan perusteella tai mitään!

Mirja nyökytteli innokkaan tietäväisenä.

- Joo toi on hei paha toi nauru. Mä oon omalla kohdallaniki huomannu nimenomaan, et jos joku tyyppi saa mut nauramaan ni tosi helposti se saa sitte muutenki pauloihinsa...

Ystävättärellä olisi selvästikin ollut kuin apteekin hyllyltä kerrottavana ties kuinka monta tarinaa ihanista naurattajista, mutta hän ei tarttunut niihin vaan kehotti Helenaa jatkamaan:

- Kuulostaa tosi hyvältä tyypiltä kaiken kaikkiaan! Mikä siinä sitte oikein tuli et se tekiki sulle oharit?

- No sanopa se. Tai siis kyllähän tänään kaikki mahdollinen on mennyt ihan päin seiniä, myöhästyin yhdestä bussista ja seuraava hajos ja sit multa hajos se kenkä ja vaik mitä kaikkee siinä välillä, loppujen lopuks mä olin puol tuntia myöhässä eikä sitä tyyppiä näkyny enää missään. Tai siis mistä mä tiedän oliko se siellä koskaan ollukkaan...

Helena kävi läpi vaiherikkaan päivän tapahtumia samalla kun kokosi itselleen juustovoileipää. Mirjan silmät suurenivat vaihe vaiheelta, ja kun Helena lopulta pääsi siihen pisteeseen, mistä ystävätär oli hänet puistonpenkiltä löytänyt, Mirjakin oli ehtinyt mutustaa monta siivua juustoa.

- No johan on seikkailu, voi että sentään! Mut hei, kaikelle on varmaan ihan looginen selitys! Otat Skypellä kiinni sen kaverin illalla ja selität, tai laitat sille työsähköpostia tai soitat työnumeroon sit kun se taas on auki. Ja mistä sitä tietää vaik se soittaiski sulle jo sitä ennen. Mullon kuule aika hyvä kutina tästä...

Mirja ja Mirjan hyvät kutinat. Useimmat hänen kutinoistaan oli vuosien saatossa kyllä sangen äkkiä sileiksi rasvattu tai verille raavittu, mutta tällä kertaa Helena halusi uskoa hänen vaistoonsa. Olihan Mirja itsekin nyt vihdoin ihan tosissaan naimisiin menossa - ja huomattavan tosissaan olikin! - joten ehkä hänen kutinatutkansa oli vanhemmiten tarkentunut.

Ei kommentteja: