sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun.

Liike osoittautui suuremmaksi kuin miltä se ulospäin näytti, ja se oli tulvillaan kaikkea viehättävää. Hän kierteli hyllyjä, hypisteli esineitä, hengitti tuoreen puun tuoksua. Tehtiinkö jotain tavaroita tässä samassa tilassa?

- Moi, voinks mä auttaa?

Hän hätkähti kuullessaan miehen äänen. Ensinnäkin siksi, että hän oli niin uppoutunut hurmaavien pikku kapistusten maailmaan, ja toisekseen siksi, että oli jotenkin odottamatonta löytää tällaisesta paikasta miesmyyjä. Jostain syystä se kaikki - suuri päivä, bussista myöhästyminen, hengästyminen, kauniit esineet, miehen ääni - sai hänet täysin hämilleen, ja ennen kuin hän tajusikaan, hän alkoi höpöttää:

- Joo mä kattelen kun tällä on niin paljon kaikkee, mut mä etsin oikeestaan sellasta mukia missä olis niinku sydän. Ku mun sydän särkyi...

Hän kuuli miehen naurahtavan ja vaikeni nolostuneena. "Mun sydän särkyi", voi jestas sentään. Oi armas ritari, kiitos jalosta avuntarjouksestanne, mutta ette voi minua auttaa, kukaan ei voi minua auttaa, sillä sydämeni on särkynyt...

- Tai siis, ei siis niinku minun. Sydän. Vaan se muki. Särkyi.

No eipä juuri sulavammin putkeen pujahtanut tarkennuskaan. Ikään kuin se olisi ollut edes tarpeen. Ei hän yleensä ollut näin kuutamolla kaikesta! Sen täytyi johtua tästä päivästä. Tänä päivänä tuntui kaikki muutenkin olevan ihan nurinkurista, tai pikemminkin vastahakoista.

Ellei tänään olisi nimenomaan aivan mahtava päivä, väittäisin, että tämä ei ole minun päiväni, hän ajatteli.

Minun. Äkkiä hänen sielunsa silmiin piirtyi tuo sana, tietokoneen näyttö, sähköpostiviesti. "Tohdinko kysyä... saisinko sanoa... että sinä olet minun? Tunnut niin omalta. Olisitko sinä minun ihmiseni?"

Ei kommentteja: